Katharina Grosse: Chill Seeping from the Walls Gets between Us

Katharina Grosse on tullut kansainvälisesti tunnetuksi suurikokoisista, tilallisista maalauksistaan, jotka hän ruiskumaalaa esineiden, arkkitehtuurin ja maiseman päälle. Ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään Suomessa Grosse ottaa haltuunsa HAMin yläkerran molemmat kaarihallit. Esillä on kaksi uutta teoskokonaisuutta, joissa taiteilija on muuntanut näyttelytilat massiivisiksi, kokonaisvaltaisiksi tilataideteoksiksi. Toisen teoksista taiteilija maalasi paikan päällä käyttäen taiteelleen tunnusomaisia kirkkaita ja hehkuvia värejä. Podcast -sarjassa vierailee tunnettuja kävijöitä, jotka kertovat omista kokemuksistaan näyttelyssä.
Pride-podcast Katharina Grossen näyttelyyn
10 min

HAM Pride Podcast: näyttelijä Miiko Toiviainen vierailee Katharina Grossen näyttelyssä

HAM Helsingin taidemuseo juhlii Pride-viikkoa julkaisemalla näyttelijä Miiko Toiviaisen kanssa toteutetun podcast-jakson. Toiviainen kävi tutustumassa Katharina Grossen näyttelyyn ja kirjoitti kokemuksestaan tekstin, jota kävijä voi kuunnella näyttelyssä ollessaan, tai vaikka rannalla aurinkoa ottaessa.


(Musiikkia.)

Miiko Toiviainen:

On kesäkuun ensimmäinen päivä, ja minut johdatetaan henkilökunnan kulkukorttia piippaillen HAM:in yläkerran jylhiin kaarihalleihin. Minua on pyydetty kirjoittamaan siellä pian avautuvasta näyttelystä, josta en tiedä mitään. Taiteilijan nimenkin jätin googlaamatta. Ajattelen, että ensivaikutelma on hyvä luoda ilman mitään ennakko-odotuksia, mutta todellisuudessa kyse voi olla myös laiskuudesta, ja ehkä arkuudesta. Esiintyvänä taiteilijana olen nyt jokseenkin vieraalla maaperällä.

Eteläisessä hallissa meitä tervehtii järkälemäinen vuori kangasta. Minulle vakuutetaan, että sen läpi saa kulkea, siihen saa koskea, ja hämmentynein ottein siirränkin itseni tämän väreillä kyllästetyn massan toiselle puolelle, sen läpi laskosten lomitse. Kun museon koordinaattori Antti Kauppinen ohjeistaa: ”Tälle saa sitten myös astua” ja lampsii muitta mutkitta huolella asetellun, koskemattomuuttaan hohkaavan kankaan päälle, en ensin uskalla liikahtaakaan. Liimaannun niille sijoilleni, kunnes lopulta lapsenkaltaisella uhmalla lasken jalkani paksulle kankaalle. Varmistan vielä: ”Ihanko siis kengät jalassa saa?” Astun taideteoksen päälle. Odotan, että hälytyskellot alkavat soida, ja jostain juoksee vihainen museon vartija valmiina kurittamaan minua astuttuani Antin nerokkaaseen ansaan. HAM:issa on kuitenkin hiljaista. Ihastelen paksua maalin kangistamaa kangasta jalkojeni alla. Nostan varovasti kengänkärjelläni yhtä taitosta, vaikka myöhemmin saankin kuulla sen olevan kiellettyä käytöstä. Haluan kuitenkin omin silmin varmistaa, että alla todella odottaa valkea maalaamaton pinta. On hauskaa ajatella, että taiteilija on kyhjöttänyt juuri tässä ruiskuttelemassa maalejaan.

Hetken tepastelun jälkeen istumme alas, yhä saman taideteoksen päälle, puhumaan tästä tekstistä, jota tällä hetkellä kirjoitan. Sopimaan sen yksityiskohtia ja keskustelemaan odotuksista. Minulle esitetään varovainen toive sateenkaarinäkökulmasta, mutta korostetaan, että sekään ei ole pakollista. Oma tulokulma, oma kokemus, sana on niin sanotusti vapaa. Liekö kyseessä tämä vaivihkainen johdattelu tai ei, minun on vaikea olla rinnastamatta tämän teoksen äärellä olemista omiin kokemuksiini sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Kirkkaat värit tuovat tietenkin mieleen sateenkaaren. En mahda sille mitään. Värien sekoittuminen, niiden röyhkeys, räikeys ja anteeksipyytelemättömyys, paksujen valtavien taitosten tuoma turva, samaan aikaan ilmassa väreilevä uhka. Pehmeys ja vaara yhdessä. Katselen toisiinsa sekoittuvia, keskenään riiteleviä värejä, jotka kohoavat ihmeellisenä vuorena kattoon saakka. Se saa minut ajattelemaan värien merkitystä pukeutumisessa. Ajattelen, miten edelleen kirkkaan värin valitseminen vaatekaapin uumenista tuntuu statementiltä, joltain vastaiskulta. Omalla kohdallani tämä korostui erityisesti, kun sain lapsena alkaa itsenäisesti ohjailla omaa pukeutumistani. Nuorena verhouduin pelkästään mustiin säkkeihin. Liian suuriin huppareihin ja verkkareihin vailla mitään esteettistä arvoa. Myöhemmin osasin nimetä syyksi sen, että elin tuolloin tytön sosiaalisessa roolissa ja pyrin olemaan mahdollisimman huomiota herättämätön. Siinä missä muut ikäiseni kokivat ensimmäisiä ihastumisiaan, minä pyrin kaikin keinoin ohjaamaan huomion pois itsestäni. Väärän sukupuolen roolissa en ollut olemassa omana itsenäni, joten kartoin visuaalista huomiota. Halusin sulautua, olla olematta. Senkin jälkeen juuri värit ja kankaat ovat pitäneet sisällään paljon merkityksiä sukupuolesta ja sukupuolittuneisuudesta.

Transition alkumetreillä hankkiuduin huolella eroon kaikesta, mikä saatettaisiin luokitella naistenvaatteiksi. Kuten monet muutkin transmiehet, korostin maskuliinisuuttani. Piilotin osia itsestäni. Tukeuduin tiettyihin vaatteisiin kuin pelastusrenkaaseen. Vain niiden avulla saatoin esittäytyä oikein maailmalle, tulla nähdyksi oikein, jos kävi tuuri.

Meni pitkään, monta vuotta, että osasin etääntyä siitä kankaiden vankilasta. Vasta, kun todella tunsin itseni, kun hyväksyin itseni kokonaan, ymmärsin että värit ja vaatteet eivät määritä sitä kuka olen. Myöskään se ei määritä minua, miten muut minut näkevät tai mitä he minusta ehkä ajattelevat. Olen mies, vaikka käyttäisin vaaleanpunaista. Vaikka pukeutuisin hameeseen, vaikka meikkaisin. Tärkeintä ei ole se, mitä minulta odotetaan, vaan se mitä itse haluan ja missä olen kotonani. Nyt näkökenttäni kuitenkin täyttää tämä räikeä seinämä raskasta kangasta. Se kutsuu, kietoo kuin syleilyyn, mutta samalla se uhmaa. Se ilkkuu: sulla ei ikinä ois pokkaa ottaa näin näkyvästi tilaa. Ja se on totta; vaikka voin sanoa olevani itseni kanssa sinut, minä tiedostan, että laumasta poikkeaminen, normien uhmaaminen on aina riski. Se on edelleen tietoinen valinta, aivan kuin on valinta ottaa poikaystävän kädestä kävellessämme kaupungilla, tai irrottaa ote, jos lähestymme porukkaa, jonka yhdessä ja sanattomasti arvioimme uhkaavaksi. Minä myönnän, että haluaisin olla enemmän kuin tämä Katharina Grossen teos. Haluaisin kohottautua täyteen mittaani, levittäytyä näytille ja kutsua luokseni kaikki, jotka ajattelevat toisin tai samalla tavalla. Antaa erilaisten kosketusten muuntaa minua, vaikuttaa minuun, pysyä järkähtämättömänä, varmana ja silti jatkuvassa liikkeessä. Tai ainakin haluaisin elää maailmassa, joka juhlistaa tällaista tilan ottoa, jossa värit saavat risteillä ja sekoittua, herättää kaikissa katsojissaan erilaisia mielikuvia ja ajatuksia. Maailmassa jossa ylpeys, pride, ei ole uhka, vaan kutsu. Kutsu katsoa ja nähdä, tulla suojaan. Kutsu miettiä, mitä itse jättää paljastamatta muille.

Grosse on ripustanut ja maalannut tähän halliin jotain, joka vastustaa odotuksia ja murtaa normeja. On jokaisen oma valinta, suhtautuuko siihen provokaationa vai kädenojennuksena. Minulle ele on lempeä ja avartava, jollain tapaa tilaa antava. Samalla minua oudosti liikuttaa, että HAM:in työntekijät ovat näitä teoksia varten päästäneet päivänvalon sisään ja muuttaneet ilmastoinnin rakennetta, jotta viereisen salin kankaat eivät epäsuotuisasti väreilisi. Rakenteita on muokattu. Ei se ehkä olekaan niin vaikeaa.

Kuljen toisen huoneen labyrinttimaisen, silkinohuen sokkelon läpi kuin lievässä hypnoosissa. Kaikuja aikaisemmista mietteistä kelautuu päässäni, kun katselen niska kenossa valtavia valokuvia. Täälläkin läsnä ovat ristiriidat, murretut odotukset, pehmeys, rajuus ja liikkeessä olo. Pyyhellän tahallani aivan kankaan vierestä ja käännyn katsomaan, miten se aaltoilee perässäni mukaillen liikettäni. Kuvat kankaissa houkuttelisivat koskemaan itseään, vaikka aavistan, että tällä puolen hallia se ei ole sallittua. Kiusaavasti tekisi mieli varmistaa, ettei materiaali todella ole muovia, vaan pelkkä muovin kuva. Tekisi mieli koskettaa jotain piikikästä köynnöstä muistuttavaa, joka tuntuu työntyvän kiemuroiksi kankaan päälle. Onko banaalia verrata tätä ristiriitoihin omassa ilmaisussamme, miten ulkokuoren perusteella harvoin voi tehdä tosia päätelmiä siitä, miten asiat todella ovat? Miltä ne tuntuvat? Varmasti se on banaalia. Tyydyn katselemaan kirkkaita värejä ja toisistaan poikkeavia materiaaleja. Seisahdun tarkastelemaan valokuvaa tyhjästä tilasta, joka seinään on jäänyt, kun sen edessä ollut teos on maalattu ja siirretty sitten näytille jonnekin muualle. Nyt se tyhjä tila, jonkin puuttuminen, onkin se kaikkein kiinnostavin asia, se jota meidät määrätään tarkkailemaan. Grosse kutsuu leikkiin, näkemään toisin, olemaan utelias, kyseenalaistamaan ja riisumaan aseet. Kun poistun, teen sen eteläisen puolen kangasvuoren kautta. Minulle jäi olo, että haluan hyvästellä sen, löytää vielä muutamat piilot, turvapaikat.

(Musiikkia.)