podcast
Osa 2/5 Pöydässäsi ei oo yhtään ystävää
spinner
Jaa podcast
Osa 2/5 Pöydässäsi ei oo yhtään ystävää
25 min
|
Kuunneltavissa toistaiseksi
|
Julkaistu
19.05.2022

Vieraana Roihuvuoren palvelukeskuksen vastaava ohjaaja ja toimintaterapeutti Veera Sillanpää, jonka kanssa puheenaiheena on ikääntyneiden yksinäisyys.

Musiikki: Taikakuu - Rouva Virtanen.


Alkumusiikki: Rouva Virtanen on B-rapun vanha nainen…

Maarit: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcast - näkökulmia ikääntyneiden päihde- ja mielenterveyshaasteisiin. Tässä jaksossa me keskustellaan ikääntyneiden yksinäisyydestä, joka on päihde- ja mielenterveysongelmien suurin riskitekijä, ja siitä miten me voitais tarttua siihen yksinäisyyteen.

Sofia: Täällä seurananne on Sofia Pietarinen.

Maarit: Ja Maarit Ajalin Helsingin kaupungilta.


Musiikki: Lapset lähti maailmalle. Kuka katsoisi silmiin, kuka lähellä ois. Kuka päiviesi hiljaisuuden juttelisi pois, kuka kuulis sun huolet, kylään jäis muuten vaan. Kuka nähdä vois sen morsiamen nuoren sotilaan. Rouva Virtanen...


Sofia: Valitettavasti me tiedetään, että jo pelkästään Helsingissä asuu aika monta yksinäistä rouva tai herra Virtasta. Yhä harvempi meistä kuitenkaan tietää, millainen ihminen sen naapurin papiljottikampauksen alta löytyy. Maarit, mitä ajatuksia sulla on ikääntyneiden yksinäisyydestä?

Maarit: No, mulla tulee jotenkin ihan ensimmäisenä mieleen se, miten erilainen tämä aika on. Eihän meillä oo enää sellaista yhteisöllisyyttä niin kun ennen oli jossain maatiloilla, missä asu monet ikäpolvet yhdessä, tai edes kaupungeissa, kun naapurit tunnettiin hyvin ja käytiin aina lainaan sokeria. Ja myös se, että myös yhdessä voi olla yksinäinen. Kyse on mun mielestä lähinnä siitä, onko sulla joku aito yhteys toisen kanssa, ja jos on niin silloinhan se yksi ihminen voi riittää vallan mainiosti. Mut jos ne ihmiset sun ympärillä ei oo sillain merkityksellisiä, niin sä voit olla tosi yksinäinen isossakin joukossa tai vaikka parisuhteessa.

Haastateltava: Nyt varsinkin korona-aikaan on tämä aika ollu kauheeta. Mun veli kuoli heinäkuussa, oikein mun paras veli. Me hoidettiin äiti yhdessä hautaan, että kaikkee tällästä. Se kuoli sit kesällä. Kyl se oli niin tärkee veli mulle. Me oltiin aina vuoron perään, se oli täällä ja mä olin sen luona ja meillä olin ihan hauskaa. Se puuttuu. Sitä mä oon kaivannut kaikist eniten. Niin ne on ihan mielenkiintosii ne ryhmät. Semmoseen ulkoiluun ja liikuntaan pitäis enemmän panostaa psykiatrisella puolella, mä oon sitä mieltä. Semmonen kävelyryhmä tiistaisin, enemmän keskusteluja, pitäs enemmän olla työntekijöitä. Et jokainen ihminen tulee, ikä kasvaa ja tulee, niin ne tarvis semmosta tukea enemmän sillon. Ne on semmosii niin yksinäisii ihmisii, et ei ne käy kun kaupas korkeintaan, ja sit toiset sit sortuu siihen alkoholinkäyttöön. Mä oon sitä mieltä, et se alkoholi sit vapauttas muka sitä olotilaa. Ainakin se hetkellisesti. No, mä en kyllä käytä alkoholia. Mä otan vaan juhlissa ja tommosissa.

Maarit: Tänään meidän kanssa täällä on Roihuvuoren palvelukeskuksen vastaava ohjaaja ja toimintaterapeutti Veera Sillanpää, jonka kanssa jutellaan yksinäisyydestä ja millä keinoin me voidaan tukea sitä yksinäistä ikääntynyttä. Tervetuloa, Veera.

Veera: Kiitos paljon. On mukava olla täällä, kiitos.

Maarit: Minkälainen ikääntynyt on sun mielestä yksinäinen?

Veera: Joo, se on itse asiassa jotenkin ehkä ensimmäinen ajatus, mikä siitä tulee, on se että se on aika laaja kysymys. Tai toisaalta se on semmoinen ajatus, mihin on ehkä vaikea sanoa, että minkälainen on ikääntynyt yksinäinen, tai milloin ikääntynyt on yksinäinen. Se ei näy meillä kellään oikeestaan, ihan sama kuka meistä ajattelee, niin yksinäisyys ei näy ulospäin. Sitä on usein aika vaikea ehkä lähtee hyvin tämmösessä kevyessä keskustelussa avaamaan. Ja ehkä erityisesti ikääntyneiden kanssa jotenkin ajattelen, että se vaatii tosi paljon sellaista ehkä tutuksi tulemista, semmosen luottamuksen rakentamista. Ja siltikin niin se, miten se tulee siinä yhteisissä keskusteluissa, vaikka mä ajattelen oman työn kautta, että meillä palvelukeskuksella käy ikääntyneitä paljon päivittäin nyt kun ollaan taas auki sulun jälkeen. Ja toisaalta me ei oo nähty pitkään aikaan niitä meidän asiakkaita, niin se yksinäisyys voi olla semmonen, joka tulee sitten sitä kautta että lähtee meillä johonkin ryhmätoimintaan tai tulee tapaamaan meitä työntekijöitä. Niin se sitten pikkuhiljaa nousee vähän kautta rantain sieltä. Että itelle tulee se ajatus, että ihminen kuvaa arkeaan.

Sofia: Joo, totta. Miten sä ajattelet, minkälaista tukee me voitas antaa yksinäisille ikääntyneille ihmisille?

Veera: Varmaan se semmonen kanssakulkijan ja semmosen, jotenkin se tunne on ehkä tärkein, mikä pitää olla se, että tulee kuulluksi. Että joku ihminen on siinä rinnalla ja kysyy sen, että mitä sulle kuuluu, eikä toisaalta ehkä tyydy siihen ensimmäiseen vastaukseen, et ihan hyvää tai näin mä oon aina tässä elämääni eläny. Eli että me jaksetaan jotenkin sillä omalla välittämisellä ja ehkä semmosella toisen myös ikääntyneen asemaan jotenkin asettumisella nähdä ja kuulla sitä aitoa kokemusta sieltä, mikä on. Ja se ei oo kauheen helppoa. Siellä voi olla tosi pitkään jatkuneita sellasia ketjuja, mikä on ehkä sen ikääntyneen ihmisen jo, hän on ehkä jo hyväksynyt sen, että tää mun elämä on tämmöstä. Sit myös se, et jos siihen tulee joku niin sanotusti ammattilainen kysymään, että miten voin auttaa tai miten voin tukea sinun arkeasi, niin se voi tuntuu hyvin erikoiselta ajatukselta. Että mitä apua mä tässä tarviin, koska hän elää sitä arkeaan ja on tottunut niin toimimaan.

Maarit: Toi on tosi hyvä pointti mun mielestä tavallaan, että se meidän ammattilaisten mielestä ehkä jotenkin epänormaali tila on normalisoitunut sille asiakkaalle. Hän on saattanut olla vaikka parikymmentä vuotta jo yksinäinen, niin meidän pitäis ymmärtää just se, että me ei voida sitä millään tunnin keskustelulla muuttaa sitä tilannetta. Ja myös toi on tosi hyvä pointti, et se lähtee niin yksinkertaisesta asiasta kuin et me kysytään, et mitä sulle kuuluu. Ei sillain, et me lähetään just jollain sosiaalialan jargonilla puhumaan jostain yksinäisyydestä tai jostain sosiaalisista suhteista tai vastaavasta.

Sofia: Kyllä, niin. Nimenomaan just toi, että ollaan kiinnostuneita siitä henkilöstä ja ja siitä, mikä hänellä on sillä hetkellä se fiilis. Ja nimenomaan hyvin tämmösillä arkisilla asioilla voitas kohdata se ihminen. Äärimmäisen tärkeetä. Ja ihan kuka tahansa meistä, ei aina tarvitse olla joku sosiaali- ja terveysalan ammattilainen siellä taustalla.

Veera: Toi on musta tosi hyvä nosto siinä mielessä semmosesta, minkä näkee tossa arjen työssä, niin on se että kun meidän palvelut on niin hurjasti muuttunut, siis asiakaspalvelutyöt. Se mitä on ollut nimenomaan pankin, mietitään mikä merkitys on ollu vaikka pankeilla ja sillä, että sinne mennään hoitamaan niitä raha-asioita, niin se on monelle ollut juurikin se. Se nousee ihan niissä keskusteluissa, että ei enää kohdata ihmisiä. Harvalle mä aattelen ikääntyneelle ajatus siitä, että varataan vaikka aika, että jutellaanpa vähän näistä sun asioista, niin se tuntuu siltä, että en mä tiiä mitä mä näistä mun asioista kertosin tai juttelisin. Mutta kun ne on poistunut ne semmoset arjen kohtaamiset, niin se on tavallaan se tunne siitä, että mihis mä enää kuulun, onko kukaan kiinnostunu mun asioista, niin toi on todella merkittävä siinä ikääntyneiden yksinäisyydessä. Että se tulee niissä ihan lähes joka kohtaamisessa, että kaikki on siellä internetissä, kaikki asiat hoidetaan siellä, kukaan ei kysy. Tai että sinne tulee joku tekstikenttä, missä kysellään asioita, en osaa vastata niihin, en tiedä miten sinne vastaan. Niin se tunne siitä, että mä putoan tämän systeemin ulkopuolelle ja mulla ei oo enää merkitystä vaan että siellä joku kone minut kohtaa. Ja sen jälkeen tulee tunne, et okei, et nyt en kyl tiiä miten näitä asioitani hoidan. Se on varmasti yks semmonen keskeinen siihen yksinäisyyden tunteen kokemiseen, ja sen sanallistaminen on sit myös tosi vaikeeta meidän ikääntyneille.


Musiikki: Rouva Virtanen on B-rapun vanha nainen. Papiljottikampaus joka päivä samanlainen…


Haastateltava: Kun joutuu tämmöseen mielentilaan, niin tuntuu että siitä ei puhuta tarpeeksi, ja sitten jotenkin on hirveän vaikea löytää palveluita. Suuri kynnys on, että uskaltautuu hakemaan apua. Ylipäätänsä. Kun mä kerroin, että mulla on tämmönen ahdistus ja jännitys ja pelko, niin tietysti lääkäri kysyi, että milloin se alkanut ja miten se on alkanut. Se lähti hyvin sujuvasti sen puheeksi otto. Tietysti tietyt kyselylomakkeet mä siinä täytin. Mut tietysti se oli aika piinallista, että sinne lääkäriin pääsin. Lääkäriaikoja ei ollut, että se meni niin pitkälle se. Tietysti sitä toivoo, mielellään kun saa hoitosuhteen käyntiin, niin mielellään tietysti toivoo, että vaihtoehtoja esiteltäisi, että mitä vaihtoehtoja on. Mutta ei mulla sillä tavalla tullut mieleen, mulle oli päällimmäisin, että mä saisin rauhoittavaa lääkettä ja hermostoon vaikuttavaa lääkettä, mikä tämä nyt onkaan tuo toinen. Niin että pääsis pikkuhiljaa kiinni niin sanottuun normaaliin elämään.

Sofia: Mä mietin sitä, että kun puhutaan siitä, et miten otetaan puheeksi vaikka se yksinäisyys tai että osattas tavallaan lukea niitä signaaleja niistä ikääntyneistä, että mitä te ajattelette, minkälaisia ne vois olla? Missä asioissa meidän täytyis huomioida, et okei, että nyt se varmaan ehkä puhuu tai kokee yksinäisyyttä, kun se tuo tällasia ja tällasia asioita esille? Että mitä ne sitten on?

Veera: Siinä pitää olla must tosi tarkka, et sitä asiaa nostaa keskusteluun. Kyl mä jotenkin ajattelen, että se on sitä ammattilaisen tekemää tulkintaa ja ymmärrystä siitä tilanteesta. Mut että sen sanoittaa sille ikäihmisille ääneen, et vaikuttaa tän perusteella mitä kerrot, että oot vähän yksinäinen, niin en ihan hirveen montaa tilannetta muista, missä mä oisin näin toiminut. Kyl mä ennemmin nostan niitä, mitä hän kertoo, niin pyrin poimii sieltä niitä semmosia voimavaroja. Että okei, et sä kerroit just, että käyt vaikka päivittäin kävelet kaupalle ja tapaat siellä ehkä niitä tuttuja. Et hyvä että on tämmösiä asioita siinä sun arjessa, mitkä tuo selvästi sulle hyvää mieltä ja sitä, että sä kohtaat ihmisiä.

Mä en ihan hirveesti ite ajattele, että yksinäisyys on asia, mitä pitäs jatkuvasti pitää siinä keskustelussa esillä, vaan kyl mä ajattelen, että meidän tehtävä on ennemminkin olla se semmonen toivon ja voimavarojen virittäjä, jonka kautta se ihminen itse ehkä lähtee huomaamaan, että mul onkin paljon asioita, mitkä on mulle tärkeitä ja tuo arkeen asioita. Joka voi sit ruokkia siihen, et joku ehkä meidän mielestä, joka vaikuttaa että tää ihminen ois yksinäinen, niin hän ehkä lähteekin siihen miettimään jotain muita vaihtoehtoja. Että okei, että ihan totta, että mähän tuunkin ihmisten kaa hyvin toimeen ja mulla ei ookaan hetkeen ollut sellasta ketään vaikka ystävää tai jotain kenen kanssa käydä kävelyllä, mut nyt tämä ihminen mulle sanookin, että me voitais yhdessä vaik lähtee miettimään. Että vois löytyy joku vapaaehtonen tai joku toinen naapuri, jonka he tuntee, ja voidaan vaikka tavata ja lähtee miettimään, että tulis käymään vaikka yhdessä, kävisivät vaikka syömässä. Niin sitä kautta se tunne lähtee purkautumaan, eikä me anneta signaalia silloin siitä, et okei, et me ajatellaan et sä oot yksinäinen, et sä tarttet jotain tähän rinnalle. Koska harva ihminen meistä haluaa kuulla, että nytpä vaikuttaa, että sä oot vähän yksin ja yksinäinen.

Mä kysyn monesti myös sillain, et hei kerro vähän minkälaisia sun päivät on. Siitä tulee jotenkin monesti ilmi sitten, et se on semmosta että no, mä katon tosi paljon telkkaria tai mä kuuntelen radioo ja en mä tiiä. Tosi hitaastihan nää kuluu. Vähän niin kun sen tyyppisiä asioita. Että sitä kautta siihen voi päästä kiinni.

Sofia: Ne on just niitä tilanteita, että me ei voida ohittaa. Että siihen voisi tarttua, että jos ne on vähentynyt ne läheissuhteet, niin miltä susta nyt tuntuu? Tai että kaipaisit sä enemmän ihmisiä ympärille? Nää on tärkeitä asioita ja huomioita. Siinä voi helposti tulla se, että pitää pärjätä yksin. Voi olla ihan sellasia luonnollisiakin asioita, että kun ikää tulee paljon, niin sit ne omat vanhat ystävät sitten kukin vuorotellen sit siitä poistuu keskuudesta, niin siihen voi tulla helpostikin se, että no tää on tää elämän luonnollinen kiertokulku. Että tavallaan eikä osakaan lähtee hakeen uudelleen jotain ihmissuhteita. Ja vähän niin kun vaikea, kyllähän se vaikeutuu.

Veera: Voi olla et meillä, et jos vaikka juttelee ikäihmisen kanssa ja hän kertoo et hänellä on toisaalta ympärillä, et hänellä on lapset ja hänellä on lapsenlapset, mutta että usein kuulee semmosen kuvauksen siitä, että mut ne on niin kiireisiä. Heillä on se arki, heillä on paljon tekemistä, ja tavallaan tämä ikäihminen voi kokee, että hän on niiden omien kysymystensä - nyt taas palatakseni vaikka näihin digitaalisiin asioihin ja niihin, että miten niitten asioiden kanssa pärjää - niin heil on ihan semmosta häpeän tunnetta siitä, että mä en osaa näitä. Mun lapsenlapsi just viime viikolla kävi näyttämässä, miten se lasku vaikka maksetaan, mut et taaskaan mä, en mä tiedä mitä. Että nyt tää on erinäkönen ja mitähän tän kans tehään.

Se ajatus on monella se, että niitä ihmisiä vaikka on ympärillä, niin ehkä se kynnys kysyä enää läheisiltä ihmisiltä tai niiltä ystäviltä apua. Ajatellaan, että mä oon jotenkin tyhmä, kun mä en ymmärrä näitä. Kaikki kaverit kertoo, että ne kattoo vaikka sieltä aina iPadilta tai tabletilta ylipäätään jotain erilaisia ohjelmia ja seuraa maailman menoa, ja mulle tää tuntuu ihan vieraalta, vaikka tätä on mulle kerrottu. Sekin tekee sen, että meidän yhteiskunta on niin muuttunut ja meidän arki on niin erilaista, ja se on aika semmosta myöskin jotenkin semmosta, et siinä on paljon asioita. Ja sitten se ikäihminen, joka siellä yrittää siinä pysyy kärryillä ja perässä, niin kokeekin että tää maailma on, tämä lipuu multa. Jolloin se keskittyy siihen omaan hyvin pieneen arkeen, ja siitä tulee normaalia, että okei, mä elelen täällä näin ja muut elää sitä omaa elämäänsä, mut mun arki on tällästä.

Maarit: Onhan se jotenkin koodattu tähän suomalaiseen yhteiskuntaan se semmonen pärjäämisen eetos. Jotenkin se ihanne on semmonen, että sisulla mennään läpi harmaan kiven ja muilta ei pyydetä apua ja kyllä tässä on aina pärjätty. Varsinkin nyt näillä ikääntyneillä ikäpolvilla se on edelleen tosi vahva. Tosi moni ikääntynyt aina sanoo jotenkin, et mä en halua olla vaivaksi. Että voinks mä nyt soittaa tai jotain. Niin se että oltiin me sit ammattilaisii tai oltiin me läheisiä, että muistetaan jotenkin aina korostaa se, et hei ihanaa kun sä soitit tai olipa tosi kiva nähdä sua tai mitä ikinä. Kaikkihan me halutaan kokee itsemme tärkeiksi.

Haastateltava: Kun mä olin menossa terveysasemalle hakemaan lääkkeitä, niin mä kaaduin. Se oli niin liukas se tie, eikä mun nastakengät pitänyt. Se vaan laitto polveen kaksi tikkiä ja tänne otsaan seittemän. Kun oli tikit ommeltu niin se sano, että istu vähän aikaa tos käytävällä ja sit sä voit jo lähteä. Että se keskustelu on kaikista tärkein, että saa sen kontaktin hoitajaan ja pystyy vapaasti keskustelemaan. Tää lääkäri, mikä mulla nyt on, niin se kysyy aina, et onko itsetuhosia ajatuksia. Niin mä sanon, et kyl mul on niitä. Mä haluan kuolla ja hyppään metroon eteen ja tommosta. Että ne on niin kauheita, et niistä ei viitsi puhuakaan.

Maarit: Helsingin kaupungillahan on tällanen visio liittyen etsivään vanhustyöhön tarkottaen sitä, miten me löydetään tällasii ikääntyneitä, jotka on jollain tavalla riskiryhmässä vaikka päihteiden tai mielenterveyden suhteen. Siinähän just yksinäisyys on kaikista suurin taustatekijä, mikä näihin vaikuttaa. Meil on semmonen visio, tavallaan jokainen ikääntyneitä työssään kohtaava ois tämmönen etsivän vanhustyön tekijä, jolla on siis osaaminen tunnistaa näitä riskitekijöitä niin kuin vaikka yksinäisyyttä ja ohjata se asiakas sit johonkin oikeaan palveluun tai saamaan tukea. Se tarkoittaa vaikka, et jos asiakas vaikka hammaslääkärissä tulee keskustelleeksi asiasta, niin sillä hammashoitajalla syttyy lamppu, et hei, sä voit itse soittaa seniori-infoon. Että siel voitais jutella sun kaa tästä asiasta ja miettii, mitä tälle tehdään. Se ei tarkoita sitä, että meidän kaikkien pitäis olla jotenkin vaikka jotain mielenterveys- ja päihdetyön asiantuntijoita, vaan ainoastaan se että me tunnistetaan niitä riskitekijöitä ja me tiedetään, mihin asiakas voi olla yhteydessä tai mihin me itse ollaan yhteydessä niin, et asiakas saa tukea. Tietysti siinä on tosi tärkeetä se, että me osataan myös puhuu se sen asiakkaan kaa, ettei me töksäytetä että no, sä vaikutat vähän yksinäiseltä, että soitapa tonne, mee johonkin.

Veera: Kun puhutaan verkostotyöstä ja siitä, miten me tehdään sitä yhdessä, niin siitä puhutaan paljon. Mut et mitä se on käytännössä, niin se on sitä mikä tapahtuu siel työntekijöiden arjessa, niin että me tullaan tutuiksi. Se on must semmonen yksi isoin kehittämisen paikka siinä, että me tehään paljon meijän työtä nykyään tietokoneilla ja sähkösien välineiden avulla, mut et mikään tavallaan se - jotta me voidaan kohdata niitä ikäihmisiä, niin meidän pitää tuntea niitä meidän toisia työntekijöitä. Saman organisaation sisällä, toisaalta tuntee eri järjestöjen ihmisiä. Se ei onnistu niin, että me lähetetään sähköposti, et hei meil on täs tämmöstä toimintaa naapurissa. Aito halu oppia tuntemaan muita ihmisiä ja ammattilaisia, kutsuu siihen mukaan niitä ikääntyneitä itseään, että me ei tehdä tätä työtä vaan täältä ylhäältä käsin, vaan sitä tehdään yhdessä niitten ikääntyneiden kanssa. He osaa parhaiten kertoa, et mitä nyt kaivataan.

Maarit: Kyllä. Tosiaan siis verkostotyö kuulostaa abstraktilta sanalta, mut oikeasti se tarkoittaa vaan sitä, et me tunnetaan tosi hyvin ne yhteistyökumppanit, kenen kaa me tehään tätä työtä. Toi on tosi tärkeä pointti. Nyt me ollaan kaikki kaupungin työntekijöitä, että meidän pitää miettiä sitä verkostoo huomattavasti laajemmin. Siihen kuuluu myös seurakunnat, erilaiset järjestöt, siihen kuuluu myös meidän asiakkaitten läheiset. Siihen kuuluu ne pienyrittäjät siellä alueella. Se on semmonen, et me ehkä monesti jumiudutaan kattoon liian kapeasta näkökulmasta sitä, keiden kaa me voidaan tehdä yhteistyötä.

Sofia: Ja ennen kaikkea se, et me osataan ohjata sitä ikäihmisistä. Monesti ne on aika vieraita asioita sille ikäihmiselle, kun siihen asti se on voinut hyvinkin pärjäillä niin sanotusti itsekseen ja läheisten turvin tai muiden henkilöiden turvin, mut yhtäkkiä siihen tuleekin valtavaa määrää erilaisia palveluita, vaihtoehtoja, niin se voi enemmänkin lamaannuttaa kuin sitten lisätä aktiivisuutta.

Maarit: Just näin.

Veera: Hirveän usein me ajatellaan tekevämme hyvää, kun me annetaan ne erilaiset laput ja ne infot. Että nyt mä oon selvittänyt, että tällä ihmisellä on hirveesti mahdollisuuksia. Mut sit kun hän lähtee sen nivaskan kans kotiin, niin hän ehkä laittaa ne sinne olohuoneen pöydälle tai lehtikoriin ja toteaa, että vaihtoehtoja ois mutta en mä kyl pysty tonne lähteen. Eli se että meillä on sitä rohkeutta olla se ihminen, et se luottamus syntyy, et hän sanoo et mä haluisin jotain ja mä ehkä tarttisin jotain, niin me lähetään toteuttaan sitä yhdessä hänen kanssaan. Se on mun mielestä semmosen, jos ajatellaan ja puhutaan etsivästä vanhustyöstä, niin yksi ihan tosi keskeinen asia.

Maarit: Ja just toi varhainen puuttuminen on todella tärkeä asia. Se ei saa mennä sinne asti, että se lievä alakulo oikeasti muuttuu jo masennukseksi. Mikään pilleri tässä maailmassa ei auta siihen, jos sä oot yksin. Et siihen täytyy puuttuu muilla keinoilla.


Musiikki: Joku katsoo sua silmiin, joku lähelle jää. Joku päiviesi hiljaisuuden pois häivyttää…


Sofia: Hei, kiitos Veera vierailusta. Oli mun mielestä todella antosa ja loistava keskustelu.

Maarit: Me tässä puhuttiin jo aika paljon kohtaamisesta, ja jatketaan siitä seuraavassa jaksossa, ja myös siitä miten otetaan puheeksi päihde- ja mielenterveysasioita. Silloin meillä on vieraana ikääntyneiden sosiaaliseen kuntoutuksen Tsempin lähihoitaja Sanna Järvinen.


Musiikki:

...morsiamen nuoren sotilaan hymy huulillaan.