Käänteentekevää puhetta | Kausi 1

Vieraana idän palvelualueen johtaja Maritta Haavisto , joka johtaa myös Tulevaisuuden sote-keskus -hankkeen ikääntyneiden päihde- ja mielenterveyspalvelujen kehittämistä. Marittan kanssa keskustellaan ikääntyneiden päihde- ja mielenterveyspalveluista. Musiikki: Kaseva - Vanha mies. Maarit Ajalin: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcast Näkökulmia ikääntyvien päihde- ja mielenterveyshaasteisiin. Tänään me jutellaan ikääntyvien keskuudessa lisääntyneestä päihde- ja mielenterveyshaasteesta sekä siitä millaista apua niihin on saatavilla. Täällä äänessä Maarit Ajalin ja Sofia Pietarinen Helsingin kaupungilta. Me tehdään töitä tulevaisuuden sote-keskushankkeessa ja haluttiin tehdä tää  podcast, koska tästä aiheesta ei meidän mielestä puhuta alkuunkaan riittävästi. [musiikkia] Maarit Ajalin: Se oli Kasevan vanha mies. Joku virkahenkilö saattais ehkä ajatella, että miten se nyt pärjää yksikseen, kun vaimo on kuollu ja ei tuu enää lenkkeiltyä, kun ei tarvi sitä koiraakaan viedä ulos. Mutta mun mielestä tästä biisistä kuitenki kuvastuu hyvin se vanhan miehen rauha ja viisaus. Ja mä luulen, että hän on ihan tyytyväinen siellä keltasessa keinussaan pohtiessaan maailman menoa. Mut Sofia kuunnellaanks me sun mielestä tarpeeks asiakasta ja hänen omia tarpeitaan, kun me tarjotaan hänelle palveluita? Sofia Pietarinen:   No, varmasti tässä on meillä paljonkin kehitettävää, että asiakkaat tulis paremmin kuulluksi. Kyllä mulla on sellasia kokemuksia mun työuralta, kun asiakkaat on kertoneet, että heidän toiveita ja tarpeita ei otettu huomioon. Tietysti nää on kaikki yksittäistapauksia, mutta niilläkin on merkitystä. Ne jää vaikuttamaan siihen asiakkaaseen pitemmäksi aikaa siten, että se luottamus palveluihin voi heikentyä. [Käänteentekevää puhetta] Nainen: Mähän jäin eläkkeelle tossa vuonna 2013 ja se oli ihan sokki ens. Vaikka sitä oli niin kun miten odottanu niin, että onni aukeaa siitä, mutta kissanviikset. Tuntu ihan, et olisi pudonnut tyhjän päälle. Sitä istuu kotona ja katsoo ikkunasta ulos. Sellainen tunne, että mikä mä tässä yhteiskunnassa olen. En  tuota mitään, en ole oikein mitään, mä vanhenen tässä ja olen harmaa ihminen, jota kukaan ei huomaa. Olihan se aikasemminki kuulunut elämään, alkoholi. Mutta ei siis sillä lailla, kyllähän se työelämä piti kuosissa siinäkin mielessä. [musiikkia] Sofia Pietarinen:   Meillä on tänään vieraana idän palvelualueen johtaja Maritta Haavisto. Sä johdat tulevaisuuden sote-keskushankkeen Ikääntyneiden päihde- ja mielenterveyspalvelujen kehittämistä. Tervetuloa. Maritta Haavisto: Kiitoksia, Sofia ja kiitos Maarit. Maarit Ajalin: Ikääntyneitten päihde- ja mielenterveysongelmathan on lisääntyneet viime aikoina tosi paljon. Ja toki siihen on vaikuttanut myös tää koronatilanteen tuoma yksinäisyys. Mutta nyt eläkkeellä olevat sukupolvet on myös ensimmäisii, jotka on elänyt tämmöstä vapaamman alkoholipolitiikan kautta, et he on nähny esim. kun keskikalja vapautui ja se miten naiset pääsi ravintoloihin. Ja se ilmapiiri on ollu aivan erilainen kuin vaikka meidän 90-kymppisillä. Ja muutenki on mun mielestä tosi tärkeet muistaa, et eläkeläiset ei oo mikään semmonen yhtenäinen homogeeninen joukko. Me ei voida ajatella heitä semmosena yhtenä palkkina jossain tilastossa vaan ne päihde- ja mielenterveysongelmat näyttäytyy tosi erilaisina. Että me ei voida koskaan yleistää, mutta se me voidaan ehkä todeta kuitenkin, et eläkkeelle jääminen on aika iso riskitekijä, koska se muuttaa niin hirveesti sitä arkea, se jättää paljon sosiaalisia suhteita pois, jotka on ollu työelämässä läsnä esimerkiksi. Mitä ajatuksii sulla Maritta nous? Maritta Haavisto: Moniakin juttuja. Siis mä ajattelen, et nythän on, jos ajattelee tota  korona-aikaa, mistä sä lähdit. Niin nythän on olemassa ihan siis kansainvälistäkin tutkimusta siitä, et varsinkin ahdistuneisuus on lisääntynyt ihan valtavasti ikääntyneillä. Et se on varmasti sellainen asia mitä me joudutaan ikään kuin hoitovelkana purkamaan vielä pitkään, et sitä näitä mielenterveysongelmia tämän koronapandemian jäljiltä taatusti tulee olemaan. Ja varmasti se on myös osalta lisäänny myös sitä alkoholinkäyttöö. Että sitä mä mietin, että miten me sitte oikeasti pystytään tunnistamaan nää erilaiset tyypit, jotka joko on sitä päihteiden liikakäyttöö tai sitten se, et se yksinäisyys, masennus, ahdistuneisuus on liiallista. Miten me tavoitetaan heijät meijän palveluihin niin se on semmonen varmasti ja mitä mä ajattelen, että on meijän tän ajan oikeasti haaste. Ja sen takia mä ajattelen, et meijän pitää meijän palveluita myös kehittää koko ajan. Sofia Pietarinen:   Mitä yksinkertaisimmillaan siltä henkilöltä vaaditaan, kun se hakeutuu hoitoon esimerkiksi, jos sillä on vaikka päihdesairaus? Maritta Haavisto: No, yksinkertaisimmillaan Helsingissä. Nyt kun me ollaan kehitetty näitä meijän ikäerityisiä mielenterveys- ja päihdepalveluja niin se vaatii sen, että hän kävelee joko meijän johonkin palvelukeskustoimintaan, joita on siis meidän seniorikeskuksissa ja osin myös palvelutaloissa. Eli kävelee sinne palvelukeskukseen tai ottaa puhelimitse tai muuten yhteyttä sinne palvelukeskukseen ja kertoo, et mikä hänen ongelmansa on. Tai sit hän voi soittaa seniori-infoon ja sinne kertoa, kysyä apua niihin haasteisiin, josta häntä sitte ohjataan eteenpäin tai sitten hän voi mennä terveysasemalle, vaikka terveysaseman psykiatriselle sairaanhoitajalle, ja  siellä kertoo haasteistaan. Ja mä toivon, me ollaan nyt tosi paljon myös tässä, meijän Helsingin sotehan on iso toimija ja se on ihan selvää, että kaikki meijän työntekijät ei tiedä kaikista palveluista. Mutta me ollaan yritetty kehittää sitä materiaalia ja ammattilaisille myös just tämmöstä erilaista tietoa siitä, että miten ohjataan meidän päihde- tai mielenterveysasiakkaita, jotka on ikääntyneitä, niin minkälaisia palveluja heille on on tarjolla. Ja siis tärkeää oon muistaa se, että se ikääntynyt, se ihminen itse on aina sen asiansa omistaja ja hän päättää sen, että minkätyyppistä palvelua hän käyttää tai hän tarvitsee. Et meijän tehtävä ammattilaisina on auttaa ja opastaa ja ohjata, mutta ei meijän tehtävä ei ikään kun oo pakottaa mihinkään tai tuputtaa mitään, vaan ainoastaan olla se ohjaava työntekijä siinä ja kertoo, että mitä apua olis saatavilla, ehkä tutustuttaa, kulkee rinnalla ja sitä kautta ohjata näihin meijän palveluihin. [Käänteentekevää puhetta, musiikkia] Nainen: Mun mieshän oli painostanut jo pidempää päihdepoliklinikalle niin, että nyt lähdet tai muuten tulee ero ja näin. Mä hangottelin vastaan, oli semmonen vastustus päällä. Otin sit kummiski yhteyttä päihdeklinikalle. Sieltä ainakin oli aamusin vastaanotto ilman ajanvarausta. Siitä se sitten lähti käyntiin ja kyllä se varmaan oli parasta mitä mun elämässä siinä tapahtui niihin aikoihin. Mutta sitten tämä henkilö, jonka kanssa mä olin tekemisissä toukokuusta elokuuhun vaihtoi ihan yhtäkkiä varoittamatta työpaikkaa, ja tämänkin jälkeen vaihtu uusi ihminen ja tuntu, että ei tästä tule mitään. Kun joka kerta oli uus naama vastassa. Ei sellanen palvele minua ainakaa, joten rupesi tökkimään. Piti ihan pidätellä itseä, etten raivostunu. Mulle tuli semmonen tunne, että ei hän ymmärrä mua. [musiikkia] Maarit Ajalin: Asiakashan on tietysti aina itse oman elämänsä asiantuntija ja me ei koskaan tehdä puolesta mitään päätöksiä. Mutta osaisiksä se jotenki kuvata, että mitä meijän näkökulmasta ehkä ne tavoitteet on näillä meijän uusilla ikääntyneitten päihde- ja mielenterveyspalveluilla? Maritta Haavisto: Mä ajattelen, et se ei ehkä oleellista mikä meijän tavoite on, vaan se, että mikä on sen asiakkaan tavoite. Ja kyl mä jotenki ja tietysti mä ajattelen, et myös niin kun meillä ja asiakkailla pitää olla samat tavoitteet, mihin me yhdessä pyritään. Ja kyl mä ajattelen, että ihan varmasti jokaisen meijän tavoite on jotenki se parempi elämän laatu ja semmonen tyytyväisyys siihen omaan elämäänsä, käyttää sitten päihteitä tai ei käytä päihteitä, mut et se elämänlaatu, elämän hallinta, hyvinvointi paranis. Niin kyl ehkä ajattelee, et ne täytyy olla sekä asiakkaan että, tai ei täydy olla asiakkaan, mutta niin semmosia yhteisiä tavoitteita. Et jotainhan muutosta varmasti ihmiset haluaa silloin, kun he hakeutuu tälläseen palveluun tai kun he ilmaisee, että olis ehkä halua muuttaa sitä elämää. Mut se, että mitä se sit kenellekin tarkoittaa, että jollekihan se varmaan tarkoittaa sitä, että ei käyttäis päihteitä ollenkaan tai käyttäis niitä todella hallitusti tai sitte jollekin se ei tarkota sitä, että se päihteiden käyttö loppuis, mutta ehkä se, että saan sitä ruokaa kuitenkin vaikka joka päivä syötyä tai, että ne päihteet ei hallitse koko elämää, on muutakin mielekästä tekemistä. Niin se on sitte taas meijän ammattilaisten tehtävä selvittää, että mikä on se kunkin yksilöllinen tavoite. Sofia Pietarinen:   Miten helposti tavallaan ikääntynyt pääsee palveluiden piiriin tai hoidon piiriin, jos hänellä on vaikka päihdesairaus? Maritta Haavisto: Toi onkin hyvä kysymys. Koska mä uskosin, että se kynnys hakeutua palveluiden piiriin on varmaan todella kova. Ja et se kynnys siihen, että ensinnäkin sanon, että mulla on ongelma tai joku läheinen sen huomaa, että nyt ehkä olis hyvä saada ulkopuolista apua niin se ei varmastikaan oo helppoa. Ja sitten sen jälkeen se, että löytää se oikea palvelu niin ei myöskään oo ehkä ihan yksinkertasta. Vaikka totta kai me haluttais, että varsinki meillä Helsingissä se olis helppoa ja olis saatavilla ja tavoitettavissa ja niin edespäin. Mutta mä ajattelen, että sitä työtähän me nyt tehdään just tässä myös täs tulevaisuuden sote-keskushankkeessa. Eli kun kehitämme sitä, että minkälainen uusi Helsingin sote on. Ja mun mielestä on äärettömän tärkeetä, et meillä on yhtenä kehittämisen painopisteenä siellä just nimenomaan ikäerityinen mielenterveys- ja päihdetyö. Koska mun mielestä se on se keino millä me sitten myös niitä matalan kynnyksen palveluja, sellaisia palveluja mihin on helppo hakeutua niin saadaan entistä enemmän meijän ikääntyneiden saataville. Maarit Ajalin: Miten sä näet niin kun tavallaan, et henkilökunnan semmoset asenteet vaikuttaa siihen, että on helppo hakeutua ja minkälainen ilmapiiri on ja pystyksä kertoo siitä sun ongelmasta tai tilanteesta? Maritta Haavisto: No, siis henkilökunnan asenteethan on ihan oikeasti kaiken a ja o, että jos siis se on mä sanoisin, et se on kaiken perusta se asennoituminen. Se on varmaan kaikkeen kaiken perusta, että miten asennoidut. Mutta erityisesti ajattelen mielenterveys- ja päihdeongelmissa, niin se henkilöstön, henkilökunnan asenne miten kohdataan ihmiset niin se on se ihan perusasia. Ja se, että meijän pitää puhua ja meijän pitää puhua näistä asioista, meidän pitää kouluttaa meijän ihmisiä, meijän pitää puhua siitä asenteesta, et miten me ja meijän pitää puhua siitä kohtaamisesta. Eli ne on kaikki tai sellasta työtä mitä meijän pitää tehdä ihan koko ajan meijän henkilöstön kanssa. Mut mä kyllä uskon, että meillä löytyy, et meil on ihmisiä, joilla on asenteet kohdallaan ja on se sellanen, mä ajattelen, et se inhimillisyys, lämpö siihen kohtaamiseen, niin se pitää löytyä. Sellanen annetaan tilaa toiselle, annetaan tilaa sille asiakkaalle, kuullaan häntä aidosti ja kohdataan hänet vertaisena ihmisenä, niin mä uskon, että meijän ammattilaiset kyllä osaa sen ja kun siihen kiinnitetään huomioo niin osaa vielä paremmin. Maarit Ajalin: Mun mielestä siis todellista ammattitaitoo on se, et vaik sulla ois ittelläs kuinka huono päivä, niin se ei niin kun näy sille asiakkaalle. Et mä jotenki muistan, et mun mielestä parasta asiakaspalautetta mitä mä oon itte saanu on se, et kun mä olin oikeasti niin väsyny ja mä olin niin, et mä en jaksais nähä tätä asiakasta. Ja sit se sano sen kohtaamisen jälkeen mulle, et kiitos kun sä kuuntelit mua ja sit mä olin, et vau nyt mä oon onnistunut. Koska mä olin itse tosi huonossa vireessä silloin. Ja sit jotenki pitäis muistaa se, että niitä ei vaan sais yhtään tulla  niitä huonoja kohtaamisia, koska se voi olla, et se asiakas ekaa kertaa elämässään vaik tuo sen asian esille jossain palvelussa, ja sit jos se saa huonon vastaanoton siel niin se voi olla, et se ei ehkä ikinä enää kerro siitä tai sit menee todella pitkä aika siihen. Maritta Haavisto: Niin just tää, et me pysytään niin ammattilaisina ja kuullaan aidosti. Ja yritetään muistaa se, että vaikka mä oon tänään kohdannu 10 ihmistä niin mä oon ehkä tolle ihmiselle se ensimmäinen ketä hän kohtaa tänään. Ja että tämä asia mitä hän tuo niin on todella tärkeä niin hänelle. Ja ikään kuin yritetään löytää se mittakaava, et mikä mittakaava sillä asialla on tälle meidän asiakkaalle, ei niinkään ajatella sitä et mikä mittakaava tai mikä ratkaisu me voitais vaikka heti löytää nyt tähän niin kun siihen ongelmaan tai haasteeseen mitä tämä ihminen tuo meille. Vaan, että annetaan se kuulluksi tulemisen kokemus ja hetki ja sitten myös se, että ehkä autetaan löytämään sitä ratkaisua itse. Ja sit voi olla, et se asiakkaan ratkaisu onkin ehkä ihan toisenlainen kuin mitä me oltais hänelle tarjottu. Niin myös hyväksytään se tai keskustellaan vaihtoehdoista ja mietitään yhdessä, että mikä siinä olis parasta tän asiakkaan kannalta. [Käänteentekevää puhetta, musiikkia] Maritta Haavisto: Omaa historiaa 90-luvulta Nikkilän sairaalasta suljetulta osastolta. Jossa sitte siis itse asiassa muistan edelleenkin, että oli vaikka ihmisiä, jotka on ollu sodasta lähtien siellä sairaalassa, sotapsykoosia sitten sitä. Niin onhan tämä nyt kuitenkin siis tavallaan ihan erilaista, miten nyt asenteet on mielenterveys- ja  päihdeongelmia kohtaan. Mut valitettavasti kyl niit vieläkin on, et kyl meijän edelleen täytyy kehittää toimintaa, meijän täytyy kouluttaa meijän ihmisiä niin, et ei se ei ne asenteet täysin oo poistunut, vaikka sitä stigmaa ei ehkä enää oo ihan samalla tavalla. Ja paljonhan me puhutaan tällä hetkellä, vaikka puhutaan nuorten mielenterveydestä tai puhutaan vaikka siitä, että miten korona on vaikuttanut nuorten mielenterveyteen, niin ihan samalla tavalla mä aattelen, et pitää puhuu ikääntyneiden mielenterveydestä ja miten nää eri ilmiöt sitten vaikuttaa myös ikääntyneiden mielenterveyteen. Ja miten me ollaan valmiita heitä kohtaamaan. Maarit Ajalin: Mä ajattelen, et just se tavallaan historia, et jos sä oot ollu hirveen kauan pelkkänä hoidon kohteena ja sitte nyt yhtäkkiä tuleekin hirveän nykyaikainen työntekijä ja tavallaan vaatii sult yhtäkkiä aivan päinvastasta. Et sä otat hirveästi itse sitä vastuuta ja määrität niit omii tavoitteit niin sekin voi tuntuu aluks oikeasti tosi vieraalta ajatukselta. Maritta Haavisto: Ja se voi myös ahdistaa aluksi. Et onko musta siihen ja miks toi voi tuntuu siltä, et vaaditaan liikoja. Et mut jotenkin ajattelen, et kyl meijän ammattilaisina sitte taas pitäs tunnistaa sekin ja sitte osata ikään kun se tarpeeksi lempeä kohtaaminen. Ja ehkä tarpeeksi lempeä ohjaaminen ja opastaminen myöski, et kuinka paljon me voidaan vaatia. Ja sit taas kuinka paljon ikään kun tarvii antaa sitä syötettä ja sitä tukea sitte sille ihmiselle. Maarit Ajalin: Et se on must just tärkeetä muistaa ehkä vielä erityisesti ikääntyneitten kohdalla se aika, et se luottamuksen rakentaminen vie oikeasti aikaa, et sä et voi ensimmäisellä tapaamisella laittaa tavallaan kaikkea pakettiin. Tai et sä oot päässäs jotenki työntekijänä suunnitellu, et näin tämä menee vaan siitä pitää mennä sen asiakkaan omaan tahtiin ja se voi viedä kuukausia tai enemmänki. Sofia Pietarinen: Kyllä ja siellä taustalla voi olla myös se, että tosiaan, jos se luottamus siihen palveluun palvelujärjestelmään on heikentyny nimenomaan. Just se, et on saanu vaikka huonoa kohtelua, se kokemus, niin tietenkin se luottamus,  luottamuksen rakentaminen vie aikaa ja tässä vaaditaan kärsivällisyyttä. Maritta Haavisto: Mut sitte toisaalta mä mietin sitä, et kuitenki kun me puhutaan ikääntyneiden kanssa niin kyl ikääntyneillä sitte ehkä taas saattaa olla se semmonen tietty kunnioitus terveydenhuollon ammattilaisia kohtaan ja sitä kohtaan, että mitä mitä he sanovat niin ehkä jopa suurempi kuin vaikka sitte ihan vaikka ihan nuorilla tai meillä aikuisikäisillä. Että toki tämä, että jos sä oot elämäsi varrella koko ajan jotenkin saanu niit huonoja kohtaamisia tai sua ei ole kuultu niin voihan se niin olla, et sit kyl siinä aikansa menee ennen kun ennen kun se luottamus syntyy. [musiikkia] Mies: Tässä nyt tämä lähti koko minun homma sillä tavalla tuosta (-) [21:34] ja sitten tehdä se sitten tämä (-) soitto, että mitä kuuluu, miten sie voit? Niin se tuntu hyvältä sillä tavalla, että joku huolehti, sitten sitä tietä niin kuin jo kerroin, niin sitten tuohon Tsemppiin. Josta on kyllä ollu, mä luulen, että siitä on kyllä ollu apua. Kun tullaan kotiin niin, että se on kai ainakin aluksi nyt on oltu niin kaikki tapaamiset täällä kotona, niin tuota se on helpompi kynnys se, että tullaan tänne kun se, että minä lähtisin jonnekin. Ja sitten kun tuota tämmösessä ahdistuksen, jännityksen tilassa ja pelon tilassa on niin tuota niin sitä tietysti jännittää sitäkin, jännitin sitä tsemppiläisen tuloo, mutta sitten kun pääsin juttelemaan niin rentoutu. Elikkä on siitä ollut tuota keskusteluapu on ollu hyvä. [musiikkia] Maarit Ajalin: Nyt kun me paljon puhutaan tästä näistä ikääntyneitten palveluista, niin mitä tää Maritta ihan konkreettisesti tarkottaa nyt Helsingissä, et näitä ollaan kehittämässä näit uusii mielenterveys- ja päihdepalveluita ikääntyneille? Maritta Haavisto: Joo, kerrataan konkretiaa tai uutta konkretiaa kohta. Mut mä haluisin alottaa vähän vielä vanhasta. Eli mun mielestä esimerkiks tää, et meil on meijän Pilke-porukat. Elikä Pilke-porukat on tämmösii vertaistukiryhmiä ikääntyneille, joilla on päihteiden käyttöä. Ja Pilke-porukoissa se tavote ei oo lakata käyttämästä päihteitä vaan enemmänkin tavoite on just saada sitä mielekästä toimintaa, sisältöä elämään. Ja sitte ehkä voi sanoo, et sen myötä usein se myös se päihteiden käyttöki jää vähäisemmälle ja niistä Pilke-porukoista tulee oikeasti merkityksellisiä, ja syntyy ystävyyssuhteita. Se on ollu ehkä yks semmonen mis me ollaan nähty Helsingin sotena, että mikä merkitys tämmösellä työllä on. Ja mä ajattelen, että täl meijän kehittämisel sillä on tavallaan kolme kärkeä, mitä me nyt kehitetään. Eli me kehitetään just niitä vertaistukiryhmiä, joita toivon, että Maarit avaat  kohta vähän lisää, mitä ne on. Sitten me kehitetään meijän Tsemppiä eli ikäerityistä sosiaalista kuntoutusta kotiin tulevaa sellaista, joka nyt tällä hetkellä toimii tuolla idän palvelualueella. Ja Sofia voi ehkä avata sitä vähän lisää ja sitten  se kolmas tämmönen toiminnan kehittämisen kärki on sitte ikäerityinen 24/7 eli  ympärivuorokautinen kuntoutus, joka on nyt vielä alkuvaiheessa, mut jota on tarkoitus viedä tänä vuonna eteenpäin sitäkin kärkee. Ja sit tietysti sen lisäks näitten ikään kuin suoraan asiakkaisiin kohdistuvien kehittämistoimenpiteiden lisäks niin meijän on koko ajan ajan vietävä eteenpäin just näihin asenteisiin vaikuttamista, sitä meidän henkilöstön osaamista, niin siihenhän meillä sit taas on monenlaisia konkreettisia toimenpiteitä mitä ollaan jo tehty ja mitä sit tullaan tekemään jatkossa. Maarit Ajalin: Helsingissä tosiaan nyt alotettiin viime syksynä ensimmäistä kertaa tämmöset uudet ikääntyneitten vertaistukiryhmät, ja niitä on neljä. Eli Kööri on ikääntyneille, jotka haluaa vähentää alkoholin tai muiden päihteiden käyttöö tai lopettaa. Sitte Peesi on ikääntyneille, joiden läheisellä on päihdeongelma. Sit on Vire ikääntyneille, joilla on alakuloinen mieli tai masennusoireita, ja sitte Toivo on  suunnattu ikääntyneille, joil on joku semmonen elämäntilanne, johon me tiedetään liittyvän suuren masennusriskin. Eli syksyllä tää ryhmä oli läheisensä menettäneille ja nyt keväällä tää on, jos on itsellään joku vakava sairaus. Mehän esimerkiksi tiedetään, et sydänsairauteen, sydänleikkauksiin tai vaikka syöpään tai muuhun mihin liittyy raskaita hoitoja niin siin on aina vakava masennusriski. Ja vertaistuki on tutkitusti tosi tehokasta, vaikuttavaa apua. Ja on myös tutkittu, että se on vaikuttavampaa, kun ikääntyneet on omassa ryhmässään. Sofia Pietarinen: Itä-Helsingissä käynnisteltiin viime kesänä tämmöstä Tsemppiä, joka on sosiaalista kuntoutusta ikääntyneille, joilla on päihde- ja mielenterveyshaasteita, eli jotka asuu kotona. Ja tämän tarkoituksena on tosiaan tukea sitä ikääntynyttä siinä ihan omassa arjessa ja tää on tämmönen intensiivinen kuntoutus, joka kestää maksimissaan puoli vuotta. Ja tarkoituksena on yhdessä ikääntyneen kanssa käydä tavoitteita ja niitä keinoja läpi. Että tehdään semmonen laaja palvelutarpeen arviointi siitä asiakkaan tilanteesta ja yhdessä mietitään, että mikä on se haaste siinä kotona. Se voi olla esimerkiksi masentuneisuus, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, tai ihan se, et tavallaan se pullo, alkoholi on se paras ystävä, ei ole muuta tekemistä. Et kaipais semmosta rutiininomasta aktiviteettiä siihen arkeen. Ja yhdessä sit lähetään miettii, että mikä se tavoite siinä on, oisko se mahdollisesti, että pyrittäs löytämään sitä tekemistä siihen arkeen ja sitä kautta mahdollisesti se päihteidenkäyttö sitte siinä sivussa vähenis. Ja sit se, että mitkä ne keinot on, miten sitä lähetään työstämään. Ja tässä on hirveen tärkeetä, että vastuutetaan sitä asiakasta itseään ymmärtämään sen oma tilanne. Ja se, että tuetaan sitä asiakasta siihen muutokseen ja nimenomaan, että ei tuu se tunne, et hän on yksin tässä vaan hän tekee sen työn, ja me ollaan nimenomaan tukena siinä. Maarit Ajalin: Meil on tosiaan myös tulossa tää ikääntyneiden ympärivuorokautinen päihde- ja mielenterveyskuntoutus. Ja vaik meil on Tsemppi niin mä näen, et tää on myös tosi tärkeetä, koska joskus se elämäntilanne voi olla semmonen, et sä vaan tarviit semmosen jonkun katkaisun, (naurua) että sä pääset sieltä kotiympäristöstä pois. Ja se myös, että tää on tosi kokonaisvaltainen, me ei eritellä nyt mitään päihde- tai mielenterveysongelmia vaan me katotaan kans täs kokonaisuudes ihmistä. Ja se, et täs on myös taustalla tutkittu menetelmä eli tää tulee olemaan psykososiaalista ryhmäkuntoutusta. Maritta Haavisto:   Ja just toi, ettei oo tarkotus, ei me aleta ikääntyneiden palveluissa katkaisuhoidoks todellakaan vaan, et saa tosissaan taukoa ehkä vähän siitä omasta elämästään ja tukee siihen kuntoutumiseen niin se on ehkä se juttu siinä. Maarit Ajalin: Ja just se, et me ei olla missään tapauksessa erikoissairaanhoitoo vaan se, että nää on niit matalan kynnyksen palveluita vaik me puhutaan kuntoutuksesta, niin meille pääsee tosi helposti. [Käänteentekevää puhetta , musiikkia] Sofia Pietarinen:   Mä mietin tässä just sitä, että tulisko meijän palveluissa kumminki kehittää semmosta joustavuutta, että jos on paljon palveluita asiakkaan ympärillä, mutta mikään ei tunnu oikein olevan sopiva ja oikea palvelu. Niin kumminki se, että jonkunhan täytyy kumminki ottaa se koppi siitä asiasta ja mahdollisesti sit lähtee viemään sitä sinne oikeeseen suuntaan, että se oikea palvelu jossain vaiheessa löytyisi. Maritta Haavisto: No, mä sanoisin, et kaikkien pitää ottaa se koppi, et tietyllä tavalla kaikkien pitää ottaa se koppi. Et ei vaan jonkun vaan näin. Ja sitte se, että mä en tiedä mua häiritsee ihan hirveesti se tää oikea palvelu ja oikea asiakas ajattelu mitä meillä on todella paljon välillä. Et tää on ihan väärä asiakas meille, ei tämä asiakas sovi meille, meijän palveluun tai tää on nyt liian huonokuntonen tähän palveluun tai näin ees päin puhetta mitä kuulee ihan jatkuvasti. Siis mun tekis oikeasti siinä mielessä laittaa kädet korville ja huutaa laalaalaa silti niin, että tää on ihan hirveetä. Yritetäänks me sovittaa pyöreetä palikkaa nelikulmioon tai jotain muuta, et ei helvetti eihän me voida näin ajatella vaan meijähän pitäs oikeasti just ajatella näin, et meidän siis tehtävä on hoitaa kaikkia, meidän tehtävä on palvella kaikkia, meidän palvelut pitää sopia kaikille ja meijän, jos ei meillä oo heti nyt sopivaa niin sitten meidän pitää kehittää ja meidän pitää miettiä. Mut silti se tarkoittaa myös sitä, et sit sillä ihmisellä pitää olla se oma motivaatio. Et silti se tarkottaa sitä, et me ei voida ikään kun loputtomiin aina vaan ikään kun pelastaa ihmistä, jos hän ei itse halua tulla sieltä omasta, et jos hän ei halua raitistua niin hän ei halua raitistua ja sekin meidän pitää sit suoda. [musiikkia] Maarit Ajalin: Mä luin kerran, et japanin kielessä on semmonen oma sana, jota en kyllä nyt muista, mut mikä olikohan, et se käänty suurin piirtein, et yksi aika, yksi ihminen. Mut se siis tarkoitti semmost ainutkertaista kohtaamista, joka tapahtuu vaan kerran meidän elämäs, mut mikä voi olla tosi merkityksellinen. Ja must se on jotenki tosi kaunis ajatus, et sille on ihan oma sanansa ja mä uskon, et me voidaan meidän työs monesti olla semmosii merkityksellisiä kerran elämässä kohtaamisia. Maritta Haavisto: Kyllä ihan varmasti voidaan olla. Ja mä ajattelen jotenki, että tällä alalla ja tässä ammatissa niin meijän täytyy olla niitä. Ja oikeestaan pitäs yrittää olla ja muistaa olla kaikissa kohtaamisissa myös toistemme kohtaamisissa. Maarit Ajalin: Aamen. (naurua) [musiikkia] Maarit Ajalin: Ehkä voitais tiivistää, et meillä alkaa jo Helsingis oleen tosi hyvin päihde- ja mielenterveyspalveluita ikääntyneille. Mutta toisaalta me ei tehdä maailman parhaillakaan palveluilla yhtään mitään, jos asiakkaat ei löydä niitä. Et se on mun mielestä semmone ikuisen kehittämisen kohde, et miten me saadaan jotenkin tiedotettua näistä palveluista. Ja se, et miten niihin on ihan oikeasti helppo tulla. Että meillä on kuitenkin tosi vahva pyrkimys ja tavoite tehdä työtä sen asiakkaan hyväksi ja aina hänen omista tarpeistaan lähtien. Ja yksi este palveluihin hakeutumiseen voi myös olla se yksinäisyys. Ja se on myös yksi suurin riskitekijä ikääntyneitten päihde- ja mielenterveysongelmissa, ja tästä aiheesta me jatketaan seuraavassa jaksossa Roihuvuoren palvelukeskuksen vastaavan ohjaajan Veera Sillanpään kanssa. Kiitos kaikille kuulijoille, että alotitte tän podcast-sarjan meijän kanssa. Ja kiitos tosi paljon Maritta, että olit meijän vieraana täällä. Maritta Haavisto: Kiitos teille Sofia ja Maarit. Must oli ihan mahtavan hienoa, että te alotitte tälläsen podcast-sarjan, koska tästä aiheesta veikkaan, et ei kyllä ole todellakaan paljon kuunneltavaa. Eli nyt me toivotaan, et me saadaan teille tosi mahtava kuulijajoukko. Sofia Pietarinen: Kiitos.    

Vieraana Roihuvuoren palvelukeskuksen vastaava ohjaaja ja toimintaterapeutti Veera Sillanpää , jonka kanssa puheenaiheena on ikääntyneiden yksinäisyys. Musiikki: Taikakuu - Rouva Virtanen. Alkumusiikki: Rouva Virtanen on B-rapun vanha nainen… Maarit: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcast - näkökulmia ikääntyneiden päihde- ja mielenterveyshaasteisiin. Tässä jaksossa me keskustellaan ikääntyneiden yksinäisyydestä, joka on päihde- ja mielenterveysongelmien suurin riskitekijä, ja siitä miten me voitais tarttua siihen yksinäisyyteen. Sofia: Täällä seurananne on Sofia Pietarinen. Maarit: Ja Maarit Ajalin Helsingin kaupungilta. Musiikki: Lapset lähti maailmalle. Kuka katsoisi silmiin, kuka lähellä ois. Kuka päiviesi hiljaisuuden juttelisi pois, kuka kuulis sun huolet, kylään jäis muuten vaan. Kuka nähdä vois sen morsiamen nuoren sotilaan. Rouva Virtanen... Sofia: Valitettavasti me tiedetään, että jo pelkästään Helsingissä asuu aika monta yksinäistä rouva tai herra Virtasta. Yhä harvempi meistä kuitenkaan tietää, millainen ihminen sen naapurin papiljottikampauksen alta löytyy. Maarit, mitä ajatuksia sulla on ikääntyneiden yksinäisyydestä? Maarit: No, mulla tulee jotenkin ihan ensimmäisenä mieleen se, miten erilainen tämä aika on. Eihän meillä oo enää sellaista yhteisöllisyyttä niin kun ennen oli jossain maatiloilla, missä asu monet ikäpolvet yhdessä, tai edes kaupungeissa, kun naapurit tunnettiin hyvin ja käytiin aina lainaan sokeria. Ja myös se, että myös yhdessä voi olla yksinäinen. Kyse on mun mielestä lähinnä siitä, onko sulla joku aito yhteys toisen kanssa, ja jos on niin silloinhan se yksi ihminen voi riittää vallan mainiosti. Mut jos ne ihmiset sun ympärillä ei oo sillain merkityksellisiä, niin sä voit olla tosi yksinäinen isossakin joukossa tai vaikka parisuhteessa. Haastateltava: Nyt varsinkin korona-aikaan on tämä aika ollu kauheeta. Mun veli kuoli heinäkuussa, oikein mun paras veli. Me hoidettiin äiti yhdessä hautaan, että kaikkee tällästä. Se kuoli sit kesällä. Kyl se oli niin tärkee veli mulle. Me oltiin aina vuoron perään, se oli täällä ja mä olin sen luona ja meillä olin ihan hauskaa. Se puuttuu. Sitä mä oon kaivannut kaikist eniten. Niin ne on ihan mielenkiintosii ne ryhmät. Semmoseen ulkoiluun ja liikuntaan pitäis enemmän panostaa psykiatrisella puolella, mä oon sitä mieltä. Semmonen kävelyryhmä tiistaisin, enemmän keskusteluja, pitäs enemmän olla työntekijöitä. Et jokainen ihminen tulee, ikä kasvaa ja tulee, niin ne tarvis semmosta tukea enemmän sillon. Ne on semmosii niin yksinäisii ihmisii, et ei ne käy kun kaupas korkeintaan, ja sit toiset sit sortuu siihen alkoholinkäyttöön. Mä oon sitä mieltä, et se alkoholi sit vapauttas muka sitä olotilaa. Ainakin se hetkellisesti. No, mä en kyllä käytä alkoholia. Mä otan vaan juhlissa ja tommosissa. Maarit: Tänään meidän kanssa täällä on Roihuvuoren palvelukeskuksen vastaava ohjaaja ja toimintaterapeutti Veera Sillanpää, jonka kanssa jutellaan yksinäisyydestä ja millä keinoin me voidaan tukea sitä yksinäistä ikääntynyttä. Tervetuloa, Veera. Veera: Kiitos paljon. On mukava olla täällä, kiitos. Maarit: Minkälainen ikääntynyt on sun mielestä yksinäinen? Veera: Joo, se on itse asiassa jotenkin ehkä ensimmäinen ajatus, mikä siitä tulee, on se että se on aika laaja kysymys. Tai toisaalta se on semmoinen ajatus, mihin on ehkä vaikea sanoa, että minkälainen on ikääntynyt yksinäinen, tai milloin ikääntynyt on yksinäinen. Se ei näy meillä kellään oikeestaan, ihan sama kuka meistä ajattelee, niin yksinäisyys ei näy ulospäin. Sitä on usein aika vaikea ehkä lähtee hyvin tämmösessä kevyessä keskustelussa avaamaan. Ja ehkä erityisesti ikääntyneiden kanssa jotenkin ajattelen, että se vaatii tosi paljon sellaista ehkä tutuksi tulemista, semmosen luottamuksen rakentamista. Ja siltikin niin se, miten se tulee siinä yhteisissä keskusteluissa, vaikka mä ajattelen oman työn kautta, että meillä palvelukeskuksella käy ikääntyneitä paljon päivittäin nyt kun ollaan taas auki sulun jälkeen. Ja toisaalta me ei oo nähty pitkään aikaan niitä meidän asiakkaita, niin se yksinäisyys voi olla semmonen, joka tulee sitten sitä kautta että lähtee meillä johonkin ryhmätoimintaan tai tulee tapaamaan meitä työntekijöitä. Niin se sitten pikkuhiljaa nousee vähän kautta rantain sieltä. Että itelle tulee se ajatus, että ihminen kuvaa arkeaan. Sofia: Joo, totta. Miten sä ajattelet, minkälaista tukee me voitas antaa yksinäisille ikääntyneille ihmisille? Veera: Varmaan se semmonen kanssakulkijan ja semmosen, jotenkin se tunne on ehkä tärkein, mikä pitää olla se, että tulee kuulluksi. Että joku ihminen on siinä rinnalla ja kysyy sen, että mitä sulle kuuluu, eikä toisaalta ehkä tyydy siihen ensimmäiseen vastaukseen, et ihan hyvää tai näin mä oon aina tässä elämääni eläny. Eli että me jaksetaan jotenkin sillä omalla välittämisellä ja ehkä semmosella toisen myös ikääntyneen asemaan jotenkin asettumisella nähdä ja kuulla sitä aitoa kokemusta sieltä, mikä on. Ja se ei oo kauheen helppoa. Siellä voi olla tosi pitkään jatkuneita sellasia ketjuja, mikä on ehkä sen ikääntyneen ihmisen jo, hän on ehkä jo hyväksynyt sen, että tää mun elämä on tämmöstä. Sit myös se, et jos siihen tulee joku niin sanotusti ammattilainen kysymään, että miten voin auttaa tai miten voin tukea sinun arkeasi, niin se voi tuntuu hyvin erikoiselta ajatukselta. Että mitä apua mä tässä tarviin, koska hän elää sitä arkeaan ja on tottunut niin toimimaan. Maarit: Toi on tosi hyvä pointti mun mielestä tavallaan, että se meidän ammattilaisten mielestä ehkä jotenkin epänormaali tila on normalisoitunut sille asiakkaalle. Hän on saattanut olla vaikka parikymmentä vuotta jo yksinäinen, niin meidän pitäis ymmärtää just se, että me ei voida sitä millään tunnin keskustelulla muuttaa sitä tilannetta. Ja myös toi on tosi hyvä pointti, et se lähtee niin yksinkertaisesta asiasta kuin et me kysytään, et mitä sulle kuuluu. Ei sillain, et me lähetään just jollain sosiaalialan jargonilla puhumaan jostain yksinäisyydestä tai jostain sosiaalisista suhteista tai vastaavasta. Sofia: Kyllä, niin. Nimenomaan just toi, että ollaan kiinnostuneita siitä henkilöstä ja ja siitä, mikä hänellä on sillä hetkellä se fiilis. Ja nimenomaan hyvin tämmösillä arkisilla asioilla voitas kohdata se ihminen. Äärimmäisen tärkeetä. Ja ihan kuka tahansa meistä, ei aina tarvitse olla joku sosiaali- ja terveysalan ammattilainen siellä taustalla. Veera: Toi on musta tosi hyvä nosto siinä mielessä semmosesta, minkä näkee tossa arjen työssä, niin on se että kun meidän palvelut on niin hurjasti muuttunut, siis asiakaspalvelutyöt. Se mitä on ollut nimenomaan pankin, mietitään mikä merkitys on ollu vaikka pankeilla ja sillä, että sinne mennään hoitamaan niitä raha-asioita, niin se on monelle ollut juurikin se. Se nousee ihan niissä keskusteluissa, että ei enää kohdata ihmisiä. Harvalle mä aattelen ikääntyneelle ajatus siitä, että varataan vaikka aika, että jutellaanpa vähän näistä sun asioista, niin se tuntuu siltä, että en mä tiiä mitä mä näistä mun asioista kertosin tai juttelisin. Mutta kun ne on poistunut ne semmoset arjen kohtaamiset, niin se on tavallaan se tunne siitä, että mihis mä enää kuulun, onko kukaan kiinnostunu mun asioista, niin toi on todella merkittävä siinä ikääntyneiden yksinäisyydessä. Että se tulee niissä ihan lähes joka kohtaamisessa, että kaikki on siellä internetissä, kaikki asiat hoidetaan siellä, kukaan ei kysy. Tai että sinne tulee joku tekstikenttä, missä kysellään asioita, en osaa vastata niihin, en tiedä miten sinne vastaan. Niin se tunne siitä, että mä putoan tämän systeemin ulkopuolelle ja mulla ei oo enää merkitystä vaan että siellä joku kone minut kohtaa. Ja sen jälkeen tulee tunne, et okei, et nyt en kyl tiiä miten näitä asioitani hoidan. Se on varmasti yks semmonen keskeinen siihen yksinäisyyden tunteen kokemiseen, ja sen sanallistaminen on sit myös tosi vaikeeta meidän ikääntyneille. Musiikki: Rouva Virtanen on B-rapun vanha nainen. Papiljottikampaus joka päivä samanlainen… Haastateltava: Kun joutuu tämmöseen mielentilaan, niin tuntuu että siitä ei puhuta tarpeeksi, ja sitten jotenkin on hirveän vaikea löytää palveluita. Suuri kynnys on, että uskaltautuu hakemaan apua. Ylipäätänsä. Kun mä kerroin, että mulla on tämmönen ahdistus ja jännitys ja pelko, niin tietysti lääkäri kysyi, että milloin se alkanut ja miten se on alkanut. Se lähti hyvin sujuvasti sen puheeksi otto. Tietysti tietyt kyselylomakkeet mä siinä täytin. Mut tietysti se oli aika piinallista, että sinne lääkäriin pääsin. Lääkäriaikoja ei ollut, että se meni niin pitkälle se. Tietysti sitä toivoo, mielellään kun saa hoitosuhteen käyntiin, niin mielellään tietysti toivoo, että vaihtoehtoja esiteltäisi, että mitä vaihtoehtoja on. Mutta ei mulla sillä tavalla tullut mieleen, mulle oli päällimmäisin, että mä saisin rauhoittavaa lääkettä ja hermostoon vaikuttavaa lääkettä, mikä tämä nyt onkaan tuo toinen. Niin että pääsis pikkuhiljaa kiinni niin sanottuun normaaliin elämään. Sofia: Mä mietin sitä, että kun puhutaan siitä, et miten otetaan puheeksi vaikka se yksinäisyys tai että osattas tavallaan lukea niitä signaaleja niistä ikääntyneistä, että mitä te ajattelette, minkälaisia ne vois olla? Missä asioissa meidän täytyis huomioida, et okei, että nyt se varmaan ehkä puhuu tai kokee yksinäisyyttä, kun se tuo tällasia ja tällasia asioita esille? Että mitä ne sitten on? Veera: Siinä pitää olla must tosi tarkka, et sitä asiaa nostaa keskusteluun. Kyl mä jotenkin ajattelen, että se on sitä ammattilaisen tekemää tulkintaa ja ymmärrystä siitä tilanteesta. Mut että sen sanoittaa sille ikäihmisille ääneen, et vaikuttaa tän perusteella mitä kerrot, että oot vähän yksinäinen, niin en ihan hirveen montaa tilannetta muista, missä mä oisin näin toiminut. Kyl mä ennemmin nostan niitä, mitä hän kertoo, niin pyrin poimii sieltä niitä semmosia voimavaroja. Että okei, et sä kerroit just, että käyt vaikka päivittäin kävelet kaupalle ja tapaat siellä ehkä niitä tuttuja. Et hyvä että on tämmösiä asioita siinä sun arjessa, mitkä tuo selvästi sulle hyvää mieltä ja sitä, että sä kohtaat ihmisiä. Mä en ihan hirveesti ite ajattele, että yksinäisyys on asia, mitä pitäs jatkuvasti pitää siinä keskustelussa esillä, vaan kyl mä ajattelen, että meidän tehtävä on ennemminkin olla se semmonen toivon ja voimavarojen virittäjä, jonka kautta se ihminen itse ehkä lähtee huomaamaan, että mul onkin paljon asioita, mitkä on mulle tärkeitä ja tuo arkeen asioita. Joka voi sit ruokkia siihen, et joku ehkä meidän mielestä, joka vaikuttaa että tää ihminen ois yksinäinen, niin hän ehkä lähteekin siihen miettimään jotain muita vaihtoehtoja. Että okei, että ihan totta, että mähän tuunkin ihmisten kaa hyvin toimeen ja mulla ei ookaan hetkeen ollut sellasta ketään vaikka ystävää tai jotain kenen kanssa käydä kävelyllä, mut nyt tämä ihminen mulle sanookin, että me voitais yhdessä vaik lähtee miettimään. Että vois löytyy joku vapaaehtonen tai joku toinen naapuri, jonka he tuntee, ja voidaan vaikka tavata ja lähtee miettimään, että tulis käymään vaikka yhdessä, kävisivät vaikka syömässä. Niin sitä kautta se tunne lähtee purkautumaan, eikä me anneta signaalia silloin siitä, et okei, et me ajatellaan et sä oot yksinäinen, et sä tarttet jotain tähän rinnalle. Koska harva ihminen meistä haluaa kuulla, että nytpä vaikuttaa, että sä oot vähän yksin ja yksinäinen. Mä kysyn monesti myös sillain, et hei kerro vähän minkälaisia sun päivät on. Siitä tulee jotenkin monesti ilmi sitten, et se on semmosta että no, mä katon tosi paljon telkkaria tai mä kuuntelen radioo ja en mä tiiä. Tosi hitaastihan nää kuluu. Vähän niin kun sen tyyppisiä asioita. Että sitä kautta siihen voi päästä kiinni. Sofia: Ne on just niitä tilanteita, että me ei voida ohittaa. Että siihen voisi tarttua, että jos ne on vähentynyt ne läheissuhteet, niin miltä susta nyt tuntuu? Tai että kaipaisit sä enemmän ihmisiä ympärille? Nää on tärkeitä asioita ja huomioita. Siinä voi helposti tulla se, että pitää pärjätä yksin. Voi olla ihan sellasia luonnollisiakin asioita, että kun ikää tulee paljon, niin sit ne omat vanhat ystävät sitten kukin vuorotellen sit siitä poistuu keskuudesta, niin siihen voi tulla helpostikin se, että no tää on tää elämän luonnollinen kiertokulku. Että tavallaan eikä osakaan lähtee hakeen uudelleen jotain ihmissuhteita. Ja vähän niin kun vaikea, kyllähän se vaikeutuu. Veera: Voi olla et meillä, et jos vaikka juttelee ikäihmisen kanssa ja hän kertoo et hänellä on toisaalta ympärillä, et hänellä on lapset ja hänellä on lapsenlapset, mutta että usein kuulee semmosen kuvauksen siitä, että mut ne on niin kiireisiä. Heillä on se arki, heillä on paljon tekemistä, ja tavallaan tämä ikäihminen voi kokee, että hän on niiden omien kysymystensä - nyt taas palatakseni vaikka näihin digitaalisiin asioihin ja niihin, että miten niitten asioiden kanssa pärjää - niin heil on ihan semmosta häpeän tunnetta siitä, että mä en osaa näitä. Mun lapsenlapsi just viime viikolla kävi näyttämässä, miten se lasku vaikka maksetaan, mut et taaskaan mä, en mä tiedä mitä. Että nyt tää on erinäkönen ja mitähän tän kans tehään. Se ajatus on monella se, että niitä ihmisiä vaikka on ympärillä, niin ehkä se kynnys kysyä enää läheisiltä ihmisiltä tai niiltä ystäviltä apua. Ajatellaan, että mä oon jotenkin tyhmä, kun mä en ymmärrä näitä. Kaikki kaverit kertoo, että ne kattoo vaikka sieltä aina iPadilta tai tabletilta ylipäätään jotain erilaisia ohjelmia ja seuraa maailman menoa, ja mulle tää tuntuu ihan vieraalta, vaikka tätä on mulle kerrottu. Sekin tekee sen, että meidän yhteiskunta on niin muuttunut ja meidän arki on niin erilaista, ja se on aika semmosta myöskin jotenkin semmosta, et siinä on paljon asioita. Ja sitten se ikäihminen, joka siellä yrittää siinä pysyy kärryillä ja perässä, niin kokeekin että tää maailma on, tämä lipuu multa. Jolloin se keskittyy siihen omaan hyvin pieneen arkeen, ja siitä tulee normaalia, että okei, mä elelen täällä näin ja muut elää sitä omaa elämäänsä, mut mun arki on tällästä. Maarit: Onhan se jotenkin koodattu tähän suomalaiseen yhteiskuntaan se semmonen pärjäämisen eetos. Jotenkin se ihanne on semmonen, että sisulla mennään läpi harmaan kiven ja muilta ei pyydetä apua ja kyllä tässä on aina pärjätty. Varsinkin nyt näillä ikääntyneillä ikäpolvilla se on edelleen tosi vahva. Tosi moni ikääntynyt aina sanoo jotenkin, et mä en halua olla vaivaksi. Että voinks mä nyt soittaa tai jotain. Niin se että oltiin me sit ammattilaisii tai oltiin me läheisiä, että muistetaan jotenkin aina korostaa se, et hei ihanaa kun sä soitit tai olipa tosi kiva nähdä sua tai mitä ikinä. Kaikkihan me halutaan kokee itsemme tärkeiksi. Haastateltava: Kun mä olin menossa terveysasemalle hakemaan lääkkeitä, niin mä kaaduin. Se oli niin liukas se tie, eikä mun nastakengät pitänyt. Se vaan laitto polveen kaksi tikkiä ja tänne otsaan seittemän. Kun oli tikit ommeltu niin se sano, että istu vähän aikaa tos käytävällä ja sit sä voit jo lähteä. Että se keskustelu on kaikista tärkein, että saa sen kontaktin hoitajaan ja pystyy vapaasti keskustelemaan. Tää lääkäri, mikä mulla nyt on, niin se kysyy aina, et onko itsetuhosia ajatuksia. Niin mä sanon, et kyl mul on niitä. Mä haluan kuolla ja hyppään metroon eteen ja tommosta. Että ne on niin kauheita, et niistä ei viitsi puhuakaan. Maarit: Helsingin kaupungillahan on tällanen visio liittyen etsivään vanhustyöhön tarkottaen sitä, miten me löydetään tällasii ikääntyneitä, jotka on jollain tavalla riskiryhmässä vaikka päihteiden tai mielenterveyden suhteen. Siinähän just yksinäisyys on kaikista suurin taustatekijä, mikä näihin vaikuttaa. Meil on semmonen visio, tavallaan jokainen ikääntyneitä työssään kohtaava ois tämmönen etsivän vanhustyön tekijä, jolla on siis osaaminen tunnistaa näitä riskitekijöitä niin kuin vaikka yksinäisyyttä ja ohjata se asiakas sit johonkin oikeaan palveluun tai saamaan tukea. Se tarkoittaa vaikka, et jos asiakas vaikka hammaslääkärissä tulee keskustelleeksi asiasta, niin sillä hammashoitajalla syttyy lamppu, et hei, sä voit itse soittaa seniori-infoon. Että siel voitais jutella sun kaa tästä asiasta ja miettii, mitä tälle tehdään. Se ei tarkoita sitä, että meidän kaikkien pitäis olla jotenkin vaikka jotain mielenterveys- ja päihdetyön asiantuntijoita, vaan ainoastaan se että me tunnistetaan niitä riskitekijöitä ja me tiedetään, mihin asiakas voi olla yhteydessä tai mihin me itse ollaan yhteydessä niin, et asiakas saa tukea. Tietysti siinä on tosi tärkeetä se, että me osataan myös puhuu se sen asiakkaan kaa, ettei me töksäytetä että no, sä vaikutat vähän yksinäiseltä, että soitapa tonne, mee johonkin. Veera: Kun puhutaan verkostotyöstä ja siitä, miten me tehdään sitä yhdessä, niin siitä puhutaan paljon. Mut et mitä se on käytännössä, niin se on sitä mikä tapahtuu siel työntekijöiden arjessa, niin että me tullaan tutuiksi. Se on must semmonen yksi isoin kehittämisen paikka siinä, että me tehään paljon meijän työtä nykyään tietokoneilla ja sähkösien välineiden avulla, mut et mikään tavallaan se - jotta me voidaan kohdata niitä ikäihmisiä, niin meidän pitää tuntea niitä meidän toisia työntekijöitä. Saman organisaation sisällä, toisaalta tuntee eri järjestöjen ihmisiä. Se ei onnistu niin, että me lähetetään sähköposti, et hei meil on täs tämmöstä toimintaa naapurissa. Aito halu oppia tuntemaan muita ihmisiä ja ammattilaisia, kutsuu siihen mukaan niitä ikääntyneitä itseään, että me ei tehdä tätä työtä vaan täältä ylhäältä käsin, vaan sitä tehdään yhdessä niitten ikääntyneiden kanssa. He osaa parhaiten kertoa, et mitä nyt kaivataan. Maarit: Kyllä. Tosiaan siis verkostotyö kuulostaa abstraktilta sanalta, mut oikeasti se tarkoittaa vaan sitä, et me tunnetaan tosi hyvin ne yhteistyökumppanit, kenen kaa me tehään tätä työtä. Toi on tosi tärkeä pointti. Nyt me ollaan kaikki kaupungin työntekijöitä, että meidän pitää miettiä sitä verkostoo huomattavasti laajemmin. Siihen kuuluu myös seurakunnat, erilaiset järjestöt, siihen kuuluu myös meidän asiakkaitten läheiset. Siihen kuuluu ne pienyrittäjät siellä alueella. Se on semmonen, et me ehkä monesti jumiudutaan kattoon liian kapeasta näkökulmasta sitä, keiden kaa me voidaan tehdä yhteistyötä. Sofia: Ja ennen kaikkea se, et me osataan ohjata sitä ikäihmisistä. Monesti ne on aika vieraita asioita sille ikäihmiselle, kun siihen asti se on voinut hyvinkin pärjäillä niin sanotusti itsekseen ja läheisten turvin tai muiden henkilöiden turvin, mut yhtäkkiä siihen tuleekin valtavaa määrää erilaisia palveluita, vaihtoehtoja, niin se voi enemmänkin lamaannuttaa kuin sitten lisätä aktiivisuutta. Maarit: Just näin. Veera: Hirveän usein me ajatellaan tekevämme hyvää, kun me annetaan ne erilaiset laput ja ne infot. Että nyt mä oon selvittänyt, että tällä ihmisellä on hirveesti mahdollisuuksia. Mut sit kun hän lähtee sen nivaskan kans kotiin, niin hän ehkä laittaa ne sinne olohuoneen pöydälle tai lehtikoriin ja toteaa, että vaihtoehtoja ois mutta en mä kyl pysty tonne lähteen. Eli se että meillä on sitä rohkeutta olla se ihminen, et se luottamus syntyy, et hän sanoo et mä haluisin jotain ja mä ehkä tarttisin jotain, niin me lähetään toteuttaan sitä yhdessä hänen kanssaan. Se on mun mielestä semmosen, jos ajatellaan ja puhutaan etsivästä vanhustyöstä, niin yksi ihan tosi keskeinen asia. Maarit: Ja just toi varhainen puuttuminen on todella tärkeä asia. Se ei saa mennä sinne asti, että se lievä alakulo oikeasti muuttuu jo masennukseksi. Mikään pilleri tässä maailmassa ei auta siihen, jos sä oot yksin. Et siihen täytyy puuttuu muilla keinoilla. Musiikki: Joku katsoo sua silmiin, joku lähelle jää. Joku päiviesi hiljaisuuden pois häivyttää… Sofia: Hei, kiitos Veera vierailusta. Oli mun mielestä todella antosa ja loistava keskustelu. Maarit: Me tässä puhuttiin jo aika paljon kohtaamisesta, ja jatketaan siitä seuraavassa jaksossa, ja myös siitä miten otetaan puheeksi päihde- ja mielenterveysasioita. Silloin meillä on vieraana ikääntyneiden sosiaaliseen kuntoutuksen Tsempin lähihoitaja Sanna Järvinen. Musiikki: ...morsiamen nuoren sotilaan hymy huulillaan.  

Vieraana lähihoitaja Sanna Järvinen Tsempistä, joka on kotiin vietävää sosiaalista kuntoutusta ikääntyneille, joilla on päihde- ja mielenterveysongelmia. Sannan kanssa puhutaan kohtaamisesta ikääntyneen kanssa, jolla on mielenterveys- tai päihdeongelmia. Miten näistä asioista voidaan puhua luontevasti? Musiikki: Leevi & The Leavings - Amalia. P1: Puhuja 1 P2: Puhuja 2   [musiikkia] LAULUN SANAT: Tanssii, hullu Amalia kamalia tansseja tanssii... MAARIT AJALIN: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcast, näkökulmia ikääntyneiden päihde- ja mielenterveyshaasteisiin. Tänään me puhutaan kohtaamisesta ikääntyneen kanssa, jolla on päihde- tai mielenterveyshaasteita. Täällä tänään Maarit Ajalin. SOFIA PIETARINEN: Ja Sofia Pietarinen Helsingin kaupungilta. [musiikkia] LAULUN SANAT: Siellä se penkoo kakkulapioita, kapioita kirstusta penkoo. Lakanoissa on kauniisti kirjailtu A. Ja välillä se itkee, sodassa kaatunutta, maatunutta majuria itkee... MAARIT AJALIN: Siinä Leevi and the Leavings kertoi meille Amaliasta. Vaikuttaa tosi mielenkiintoselta tyypiltä. Mutta mitä jos mua kuitenkin epäilyttää, että Amalia on hullu ja tarvis ehkä tukee mielenterveyteensä? Tai et jos mä oon oikeasti huolissani siitä, et siel kaapis on vaan se homeinen pullakranssi. Mitä mun, Sofia, oikein pitäis tehä, jos tää tilanne huolestuttaa mua? SOFIA PIETARINEN: No, mä tekisin ehdottomasti huoli-ilmoituksen. Sehän kannattaa aina tehdä ihan matalallakin kynnyksellä, jos nousee joku huoli ikääntyneen mielenterveydestä tai päihteidenkäytöstä. Sen tekemistä ehkä pelätään jotenkin liikaa. Käytännössähän se tarkoittaa, että ihan kuntalaisena esimerkiksi sinä soitat sinne seniori-infoon. Tai ikäihminen voi itsekin olla yhteydessä. Ne sitten on Amaliaan yhteydessä ja miettii Amalian kanssa yhdessä, että tarvitsisiko hän jotain tukea tai ehkä jotain seuraa sinne arkeen. MAARIT AJALIN: Okei. Elikkä siis mä voin soittaa myös, jos se huoli jotenkin liittyy päihteisiin tai mielenterveyteen. Sit mä ymmärsin, että ne kuitenkin aina kysyy sen Amalian mielipiteen, ja sitten tavallaan lähtee sit sielt hänen tarpeistaan. Että ei kärjistetysti tarvii pelätä, et joutuu johonkin pakkohoitoon, jos on tehty huoli-ilmoitus. SOFIA PIETARINEN: Kyllä, juuri näin. [musiikkia, jingle] P1: Käänteentekevää puhetta. P2: No, minähän ihan raivostuin sille lääkärille, että pidä sinä jätkä turpas kiinni. Mutta kyllä kai se jonkun verran pysäytti, kun se iski labratulokset eteen ja sanoi, että kato näitä. Laitoinhan mä sitä asiaa sitten eteenpäin, ihan siis itse omatoimisesti laitoin. Tää ensimmäinen ihminen, kenen kans tätä hommaa alotin, antoi esitteen Kööristä. Mä olin ensin ihan taas vastakarvaan tietysti. No, koska en todellakaan oo mikään suurien laumojen ihminen tai jaksa avautua omistani. Mitä ne muille kuuluu? Mutta tämä olikin sellainen pienimuotoisempi. En sitten heti alkuunsa kääntyny ovelta pois. Paljon pyöri päässä ajatuksia, että kehtaanko avata suuni. Mitä ne muut musta miettii? Ihan niin kuin muka olisin maailman ainoa vanha juoppo. Niin, no kyllähän mä siitä sain jonkun sellasen asian, kipinän, joka auttoi mua sitten siinä. Mä olin pitkään ottamatta yhtään mitään ja mietin, jos olisin sen ensimmäisen ihmisen kanssa saanu vielä jatkaa. Hänen kanssaan, kun homma toimi. [musiikkia] SOFIA PIETARINEN: Tänään meillä on vieraana lähihoitaja Sanna Järvinen. Sulla on pitkä kokemus kotihoidossa ja nyt työskentelet Tsempissä, joka on kotiin tuotavaa sosiaalista kuntoutusta ikääntyneille. MAARIT AJALIN: Tervetuloa, Sanna. SOFIA PIETARINEN: Tervetuloa. SANNA JÄRVINEN: Kiitos. SOFIA PIETARINEN: Sanna, minkälainen on hyvä kohtaaminen ja miten sä kohtaat ikääntyneen henkilön, jolla on päihde- ja mielenterveyshaasteita? SANNA JÄRVINEN: No, tavallaan se kohtaaminen pitää perustuu siihen, miten me kohdataan muutenkin kaikki ihmiset. Et me ollaan nyt tässä tilaisuudessa ja tässä tilanteessa, niin me keskitytään tähän hetkeen ja toisiimme. Sä et mieti, että teet sä illalla pinaattikeittoa vai makkarakastiketta, ja mä en funtsi, miten mä lähen täältä jatkaa matkaa, vaan me keskitytään tähän asiaan. Se on varmaan se kohtaamisen perusta. MAARIT AJALIN: No, mun mielestä hyväs kohtaamisessa on tosiaan kans tosi tärkeetä se läsnäolo ja se, et miten sä viestit sitä, et sä oot läsnä. Et sä otat katsekontaktia. Just et sä et räplää mitään muuta. Jotenkin et sä viestit myös sillä sun kehonkielellä, et sä oot siinä paikalla. Sun äänensävyllä, et sä oot jotenkin empaattinen ja kiinnostunu siit asiakkaasta. Niin sellaset asiat on must kans olennaisii. SOFIA PIETARINEN: Mä pidän jotenkin tärkeänä kohtaamisessa sitä, että vaikka mä olisin siinä ammattilaisen roolissa kohtaamassa sitä ikäihmistä, niin silti mun tehtävä on kohdata hänet ihminen ihmiselle ja olla ihan yhdenvertainen hänen kanssaan. Hirveen tärkeetä on se, että me ei ammattilaisina korosteta sitä meidän roolia, kun hänen kanssaan ollaan tekemisissä. Vaan se, että se ikäihminen kokee, että mä olen häntä varten siinä ja kuuntelen ja otan hänen toiveet huomioon. En tee päätöksiä hänen ylitse. SANNA JÄRVINEN: Joo, oli tosi hyvä pointti, et se on tosi tärkeetä, et me ei viedä siihen kohtaamiseen mitään ennakkoasetelmia tai meidän oletuksia jostain hierarkiasta, koska silloin se dialogi ei ole inhimillistä. Ikääntyneet ihmiset odottaa sitä vuorovastaisuutta. He ei toivo pelkkää kuuntelijaa. Eli just niinku Sofia sano. Ollaan ihmisiä ihmiselle, koska se ei oo hyvä lähtökohta millekään kohtaamiselle, jos ihminen kokee, et se tilanne ei ole turvallinen, jos ei hän oo tullut kuulluksi tai jos häntä on jollain tavoin jyrätty. Se ei oo se tarkoitus. MAARIT AJALIN: Mitä sä oot Sanna mieltä tosta puheeksi otosta? Kuinka helppoo on ikääntyneen kaa puhuu mielenterveydestä tai päihteistä? Ne on ollu kuitenki ihan hirveä häpeä joskus aikasemmin. SANNA JÄRVINEN: No, mun kokemuksen mukaan kaikesta voi ja pitää puhua. Siinä se ei oo se probleema, vaan se et miten kysytään. Mähän voin kysyy ihan mitä vaan keneltä vaan ikäihmiseltä, mutta hän valitsee sen, et miten hän vastaa, vastaako hän ylipäätänsä. Eli tuntosarvet silleen aika herkillä pystyssä, et millainen persoona tämä on. Miten hän kommunikoi? Miten hän sanottaa niitä tunteita, ajatuksia, tapahtumia? Et lähetään silleen siit henkilön omasta vastaanottokyvystä ottaa asioita puheeksi. MAARIT AJALIN: Onks sulle käyny koskaan sillai, et joku on suuttunu sulle, ku sä oot kysyny vaikka jostain päihteiden käytöstä? SANNA JÄRVINEN: On. On useemman kerran. Se on ihan ok. Se on tunnereaktio. MAARIT AJALIN: Miten sä oot sit itte toiminu siin tilantees? SANNA JÄRVINEN: No, edelleen se taas riippuu siitä ihmisestä ja persoonasta. Mut tietenkään mä en ikinä ammattilaisena tavallaan reagoi siihen suuttumukseen tai siihen asiakkaan ärtymykseen vastaamalla samalla tavalla. Mä oon paikalla läsnä, kuuntelen. Ehkä kysyn tarkentavia kysymyksiä, jollei se ärsytä häntä liikaa tai lisää. MAARIT AJALIN: Vaiks se ensireaktio voi olla tosi ärtynyt, niin aika monesti siel jää joku siemen itää. Se voi olla oikeasti parin vuoden päästä vast, ku siit kasvaa jotain. Et ihminen sitten vaik hakeutuu johonkin päihdepolille tai vastaava. SOFIA PIETARINEN: Ristiriitatilanteitahan voi tulla siitä, että ikäihminen ei itse ole tietoinen, et minkä takia on siihen palveluun vaikka ajautunut tai miksi hän on jossakin vastaanotolla tai miksi minä kysyn häneltä vaikka päihteiden käytöstä. Siinä on äärimmäisen tärkeetä, että me kerrotaan , et miksi me näin toimitaan ja mikä tällä on tavallaan tarkotus. SANNA JÄRVINEN: Sit mä mietin tossa puheeksi otossa myös sitä, että siihen miten mä pystyn puhuu päihteestä tai mielenterveydestä, niin vaikuttaa myös oikeasti tosi paljon mun oma henkilöhistoria. Ehkä jopa joku mun suvun historia, mun omat asenteet. Mun mielestä kaikkien, jotka on näitten asioitten kaa tekemisissä ammatillisesti, pitäs jotenkin miettiä ja reflektoida myös se oma tilanne. Et jos vaikka ärsyyntyy ihan hirveästi jonkun ikääntyneen alkoholinkäytössä, niin sit pitäis vähän miettiä, et minkä takia. Miks tää on mulle näin hirveen punainen vaate. Mitä mä voin tehdä tän asian eteen, et mä pystyn jotenkin käsittelee tätä neutraalisti? Koska se ei oo oikein, että me heijastetaan meijän omii jotain asenteita tai ongelmia siihen ikääntyneeseen. [musiikkia, jingle] P1: Käänteentekevää puhetta. P2: Pikkuhiljaa sitä alkoi jo ihan odottaa sitä torstaita ja jäi sieltä joku siemen aina kytemään ihan selvästi. Kun kävelin kotiin, olin ihan muissa maailmoissa. Mä olin oikeasti ihan varma, että mä jään siinä Hämeentiellä ratikan alle. Aivan ajatuksissa, kun olin. Hyvä oli kyllä, että pääsen Kööri-ryhmään, vaikka alkuun olinkin ihan, että just joo, katotaan. Yksi asia, mikä mua häiritsee, on aina häirinnyt, varsinkin, jos vastassa on henkilö, joka katsoo vaan ja kirjottaa koko ajan jotain ylös. Tulee olo, että mua tarkkaillaan tai silleen arvioidaan. Kirjataan johonki ylös asioita, joista ite en tiedä yhtään mitään. [musiikkia] SOFIA PIETARINEN: Jos työntekijä itse kokee jotenkin ahdistavana tämän aiheen tai puheeksi oton vaikka mielenterveys- ja päihdeasioista, miten te siinä tilanteessa ohjaisitte tai auttaisitte sitä työtoveria, että miten sitä asiaa voitas lähtee purkamaan? SANNA JÄRVINEN: Mun mielestä puheeksi otto on sellainen asia, että sen pitäis olla ihan täyttä rutiinia kaikille ammattilaisille. Että vaikka terveysasemalla sen terveydenhoitajan pitäis kysyy järjestelmällisesti joka ikiseltä asiakkaalta päihteistä. Mun mielestä pitäis kysyy myös siit mielialasta ja hei siitä et, miten sun arki oikein sujuu. Tehdä se joka ikisen asiakkaan kohdalla, ei minkään pärstäkertoimen perusteella. Koska niin se vaan on, että ei se alkon käyttö aina naamasta näy, vaikka meillä on jotenkin sellainen ihmeellinen harha, että ei me nyt viittitä tolta kysyy. Toi on niin siistin näköinen rouva tai jotain vastaavaa. SOFIA PIETARINEN: Joo ja ehdottomasti meidän pitää ammattilaisina muistaa se, että kysyminen on vaan osa sitä puheeksi ottoa. Meidän pitää olla myös valmiina kuulemaan se vastaus oli se millainen tahansa. MAARIT JÄRVINEN: Me ei voida ajatella näit ihmisiä aina sen sairauden kautta, vaan sillai, et okei mä puhun nyt siis Pertin kanssa enkä jonkun alkoholistin kanssa. Se, että kun mä lähen puhuu näistä asioista, et mä en lähde jotenkin ongelmien kautta, vaan mä lähen just niitten voimavarojen kautta. Et hei Pertti on tosi montaa asiaa. Se on isä ja isoisä. Se vaikka maalaa ihan mielettömiä tauluja. Sillä voi olla tosi paljon kaikkia lahjoja ja voimavaroja. Sit lähetään vahvistamaan niitä sen sijaan, et jäädään jankkaamaan vaikka nyt siit jostain viinanjuonnista. Koska jos me saadaan vahvistettua niit hyvii puolii, me saadaan sinne lisää tekemist sinne arkeen. Sit se voi vähän huomaamattaankin se alkoholinkäyttö esimerkiksi vähentyy. SOFIA PIETARINEN: On hyvä pitää jokaisen mielessä se, että kohtaat sen ihmisen sellaisena, kun sä haluat, että sut kohdattaisiin riippumatta siitä, että mikä se hänen sairaushistoriansa on tai ylipäätään se elämäntilanne. [musiikkia, jingle] P1: Käänteentekevää puhetta. P2: Ja sitten varmaan semmonen elämänkokemus. Se semmonen, tiedät varmaan, olo että kaikkea ei olla opittu kirjoista, vaan että on vähän elämääkin nähty. Se on sitten opettanut. Mutta sitten, kun mä kuulin, että tää ihminen, hän lopettaa tuollaiset, tuli ihan parin viikon sisällä se vaihto sitten. Kyllä mulle tuli olo, et hei haloo. Mua on nyt petetty. Mä olin ihan kuin pikkulapsi suurin piirtein. [musiikkia] MAARIT AJALIN: On tää tämmönen vanha kliseinen sanonta, että ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu sen takia, että meidän pitäis oikeasti kuunnella enemmän. Tää on oikeasti tosi totta. Monesti meille ehkä saattaa tulla jotenkin sellanen reaktio, et meidän pitäisi jotenkin nytte neuvoo kauheesti sitä ihmistä. Tai jotenki tietää, et mitä nyt täs pitää tehä. Mut oikeasti mun kokemuksen mukaan ikääntyneet, ne haluaa vaan, et niitä kuullaan. Siis oikeasti kuunnellaan. Eli meidän ei tarvii tietää ja neuvoo mitään. Et se vaan riittää, et me ollaan läsnä ja kuunnellaan, ja se ihminen saa purkaa sen pahan olon tai sen tilanteen jonkun ollessa siinä läsnä. SOFIA PIETARINEN: Minkälaisia kokemuksia teillä on siitä, että kun otatte puheeksi ikäihmisten kanssa päihde- ja mielenterveysasiat, että kokeeko he siitä aiheesta häpeää? SANNA JÄRVINEN: Varsinki siel mielenterveyden puolella se on ollu hyvin häpeällistä olla masentunut, olla surullinen, alakuloinen. Ei se oo kuulunut meijän kulttuuriin. Tääl on tsempattu ja menty väkisin eteenpäin. Et tavallaan ihmiset ehkä tiedostaa, meidän ikäihmiset, et mitä siel mielessä tapahtuu, mut he ei ehkä haluu tuottaa sitä ulos nimenomaan sen häpeän pelossa. Niin tässä se turvallisuus nousee esiin. Et tavallaan sille asiakkaalle tehdään jollain keinoin selväksi, et hei mä olen ammattilainen. Mä en mene rikki. Sä voit kertoo mulle ihan mitä vaan. MAARIT AJALIN: Joo ja just se, että tää asia ei mee tästä eteenpäin, että tää on kaikki tosi luottamuksellista. Meidän täytyy muistaa myös tavallaan se, että minkälaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa meidän ikääntyneet on oikeasti eläny. Et ei alkoholismi oo ollu mikään sairaus. Se on ollu vaan semmost yleistä ruumiin ja mielen velttoutta. Että ota niskasta ittees kiinni ja lopeta toi juominen on ollu se asenne aika pitkään. Vaik nyt kaikki tietää, että päihderiippuvuus on sairaus, mut se mennyt ajattelu voi olla niin iskostunut siihen ikääntyneeseen, et se on tosi vaikea ikään kuin rikkoo se vanha asenne sieltä. Sama mielenterveysongelmissa, niin ne on ollu ihan hirveä häpeä. Siel on voinut olla jossain peräkammarissa lukittuna suurin piirtein joku hullu sukulaispoika. SANNA JÄRVINEN: Se häpeä näistä aiheista voi ilmentyä ärtymyksenä ja myös osittain tulla just niitä ristiriitatilanteita. Mutta sekin on mun mielestä luonnollinen reaktio. Nää on semmosia asioita myös, että miten sä sit ammattilaisena siinä tilanteessa lähet purkamaan. Taas tullaan tavallaan siihen, että on tärkeetä sanottaa, et miks sä kysyt, miksi näistä asioista puhutaan. Jotta ymmärretään, että minä haluan hänelle vain hyvää. Tässä ajatellaan vain sen ikäihmisen omaa parasta. Näillä keskusteluilla mahdollisesti nimenomaan hälvennetään sitä häpeää ja tehdään siitä asiasta näkyvää. MAARIT AJALIN: Sehän on kans aika tyypillistä, että se henkinen huono olo näkyy oikeasti ikääntyneillä helposti erilaisina semmosina epämääräisinä fyysisinä oireina. Tämä liittyy ehkä mun mielestä just siihen häpeeseen, et sun on vaikea sanoo, että mun on henkisesti paha olla. Mut sit sun on helppo mennä lääkäriin ja sanoa, et mua ottaa vähä sydämestä tai mul on vatsa koko ajan kipeä. SOFIA PIETARINEN: Nimenomaan. Siinä tilanteessa, kun ikäihminen kertoo, että mulla on vatsa kipeä tai ottaa vähän sydämessä, niin tässä on äärimmäisen tärkeetä, että on se sit siel lääkärin vastaanotolla tai missä vaan, niin kysyttäs myös, että miten sä voit. Miten sä voit henkisesti? Mitä sulle kuuluu? Sitä kautta lähtee sit siihen puheeksi ottoon. MAARIT AJALIN: Kyllä. Ja nimenomaan se, et se ei oo siis mikään keksitty oire. Et ihan oikeasti sydämestä ottaa tai vatsa on tosi kipeä, mut jos niihin ei löydy mitään fysiologista syytä, niin on tosi tärkeää just lähtee tohon keskusteluun siitä psyykkisestä hyvinvoinnista. Mitäs sit, mä oon tosi usein kans törmänny siihen, et ikääntyneet jotenkin vähättelee sitä ongelmansa. Et eihän tässä nyt oikein mitään ja kyllä mä pärjään. Niin miten te lähtisitte purkaan tällaista tilannetta? SANNA JÄRVINEN: No, sehän on tavallaan se ihmisen oma kokemus, että hän pärjää ja ei oo mitää propleemaa. Totta kai meidän täytyy kunnioittaa sitä, että jokainen ihminen on oman elämänsä paras asiantuntija. Meidän täytyy sit ammattilaisena osata tosi hienovaraisesti tarttuu niihin hetkiin, niihin sanoihin, kun sitä asiaa vois lähteä avaamaan tarkemmin ja pohtimaan, et onks tää oikeasti joku ongelma. MAARIT AJALIN: Mä itse tykkään aina enemmän viedä sitä keskustelua siihen suuntaan tavallaan, et saatais jotenkin kaivettua, että miksi sä käytät niit päihteitä. Koska ainahan niissä on jotain hyvää sille. Monesti me ehkä sitten puhutaan kuitenkin aina vaan siitä alkoholista, vaikka ikääntyneet käyttää myös paljon lääkkeitä väärin. Et siitäkin pitäis muistaa kysyy. Ihan sama myös vaikka peliongelmasta. Ne on vähä semmosii unohdettuja asioita täs puheeksi otossa. Vertaistuki on kyl semmonen, joka sitä häpeetä hälventää tosi paljon. Että siel on niit kohtaamisii niitten ihmisten kaa, jotka on samas tilanteessa ku sä itse oot. Se on kyl semmonen paras lääke siihen häpeeseen. [musiikkia] LAULUN SANAT: Kahvipöydässä sama homeinen pullakranssi, josta homeen pois voi raaputtaa. Särky hellittää tai sen unohtaa, kun tanssii ja muistoihinsa nukahtaa. Kahvipöydässä sama homeinen pullakranssi... SOFIA PIETARINEN: Kiitos, kun kuuntelit ja kiitos Sannalle, että pääsit meijän vieraaksi. SANNA JÄRVINEN: Kiitos. SOFIA PIETARINEN: Seuraavassa jaksossa keskustellaan ikääntyneiden päihdesairaudesta. Vieraana meillä on geriatrian erikoislääkäri Kirsi Kelhä. [musiikkia] LAULUN SANAT: Ja muistoihinsa nukahtaa.  

Tällä kerralla geriatrian erikoislääkäri Kirsi Kelhä Suursuon sairaalan päihdekuntoutusosastolta on mukana keskustelemassa ikääntyneiden päihteiden käytöstä. Musiikki: Pepe Enroth - Sä kuulut päivään jokaiseen. P: Puhuja Haastateltava: Nimetön haastateltava   [musiikkia] Laulun sanat: Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen. Sä kuulut nousuun auringon ja … Sofia Pietarinen: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcast, jossa keskustellaan ikääntyvien päihde- ja mielenterveysasioista. Tässä jaksossa puhutaan tänään ikääntyneiden päihteiden käytöstä ja myös siitä, jos ikääntynyt ei halua lopettaa päihteiden käyttöä. Maarit Ajalin: Teidän kanssanne tänään Maarit Ajalin. Sofia Pietarinen: Ja Sofia Pietarinen Helsingin kaupungilta. [musiikkia] Laulun sanat: …sun luotasi lähtisi en. Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen. Maarit Ajalin: Pepe Enroth tulkitsi meille tuossa Juha ”Watt” Vainion sanoja Sä kuulut päivään jokaiseen. Legendan mukaanhan tässä kappaleessa viitataan alkoholiin, ja jos tätä sillä korvalla kuuntelee, kyseessä on aika raadollinen kuvaus päihderiippuvuudesta. Mitä jos alkoholi tai joku muu päihde on näin iso osa elämää vielä kahdeksankymppisenäkin eikä motivaatiota ottaa apua vastaan oikein oo, niin mitä me sit oikein tehään? Sofia Pietarinen: Ikääntyneen kanssa pitäis ensin keskustella hänen omista toiveista ja tavoitteistaan. Meidän täytyis myös hyväksyä se, että ikääntyny ei välttämättä haluu lopettaa juomista, koska esimerkiksi se pullo voi olla hänen ainoa ystävä. Meidän täytyy kuitenkin turvata ikääntyneelle se hyvä elämänlaatu siitä juomisesta huolimatta, eli tällä tarkoitan sitä perusarjen toiminnoissa tukemista, esimerkiks hygieniassa, ravitsemuksessa, asumisessa ja taloudessa, ja sitten se, että sinne arkeen me löydettäs mielekästä tekemistä. [musiikkia] P: Käänteentekevää puhetta. Haastateltava: Ensimmäisellä kerralla ei ollu ongelmallista, kun oksentelin koko aamun, ja tää tapahtu joskus 60-luvun alkupuolella. Siitä se sitten lähti. Minäkin opin parantaa krapulaa, ja oli kiva sillon vielä ottaa muutama päivä peräkkäin. Kun se oli opeteltu, hyvin harjoiteltu laji jo silloin nuoruudessa, niin sehän lähti sitten ja lujaa. Mä tahdoin aina tavalla tai toisella töpätä ja varmasti olin kännissä silloin kun ei nimenomaan olis saanu olla. Sitten kun vaimo kuoli, no, siitä on nyt kolme vuotta, niin siinä vaiheessa se sitten kyllä. Ei ollu ketään sanomas, että älä nyt viitsi. Eihän kukaan mua kaivannu. Kun löytäis sen viisasten kiven, joka auttais mua tässä ongelmassa. [musiikkia] Sofia Pietarinen: Tervetuloa geriatrian erikoislääkäri Kirsi Kelhä. Sä työskentelet Suursuon sairaalan päihdekuntoutusosastolla, jossa potilailla on pääosin haitallista alkoholinkäyttöä. Kirsi Kelhä: Kyllä. Kiitos. Sofia Pietarinen: Tervetuloa. Kirsi Kelhä: Kiitos. Maarit Ajalin: Miten ikääntyneiden lisääntyneet päihdeongelmat näkyy sun työssä? Kirsi Kelhä: No ne on näkyny nyt oikeestaan enenevästi tässä pandemian aikana. Mä oon huomannu, että enemmän tulee mun osastolle semmosia kaheksankymppisiä, niin miehiä kuin naisia, joilla ei aikaisemmin oo ollut tiedossa mitään alkoholiongelmaa. Saattaa olla, et se ensihoito on tehny sen havainnon ensimmäist kertaa, et koti onkin täynnä tyhjiä pulloja, koti on ihan sotkunen ja tää ihminen ei oo pystyny huolehtiin omast ravitsemuksest tai hygieniastaan kunnolla ja on tavallaan ihan siellä pohjalla sitten ensimmäisen kerran, kun joutuu sairaalaan. Et tää on ollu aika hätkähdyttävää nyt huomata, että jopa näin iäkkäitä ihmisiä ajautuu semmosessa epätoivoises tilanteessa sit ihan sairaalahoitoon. Ja myöskin oon huomannu, et naisten osuus on lisääntyny. Et vielä kun alotin tolla osastolla joskus varmaan seittemän kaheksan vuotta sitten, niin mun potilaat oli pääosin keski-ikäisiä miehiä, ja nyt siel on enemmän vanhuksia ja enemmän myös niitä naisia, iäkkäitä naisia. Maarit Ajalin: Mm. Mulle tulee mieleen, että ikääntyneillä se päihdeongelmakin voi ehkä pysyy kauemmin piilossa, jos sä oot kovin yksinäinen eikä sul oo läheisiä. Että sit se tavallaan pääsee eskaloitumaan aika hurjakskin tilanteeks. Kirsi Kelhä: Se on just näin, ja sit kun on ollu semmosia pärjääviä vanhuksia, jotka ei oo tarvinnu kotihoidon apua, niin siellä saa sit aika rauhassa yksin tissutella, ja sitten tilanne onkin jo aika paha ennen ku se havaitaan. Että tää on lisääntynyt selvästi. Sofia Pietarinen: Mitä erityispiirteitä ikääntyneiden päihdeongelmissa ja niiden hoidossa on? Vai onko se, eroaako se mitenkään muun ikäisistä? Kirsi Kelhä: No kyl se eroaa aika paljonkin, koska ikäihmisillä on sitten usein niitä pitkäaikaissairauksia ehtinyt kehittyä. Heillä saattaa olla paljon lääkkeitä käytössä. Liikunta, ihminenhän rapistuu vääjäämättä iän myötä, ja liikuntakyky heikkenee. Voi olla sitten kaatumisia herkemmin. Tietenkin kun iäkäs ihminen, meillähän tapahtuu kehossa muutoksia iän myötä, että meidän rasvapitoisuus lisääntyy ja vesipitoisuus vähenee, niin pienemmät alkoholimäärät saa semmosen voimakkaamman humalatilan aikaseksi, ja sitten ne seuraukset voi olla sitten pahoja. Just näitä kaatumisia ja muita sitten pahempia onnettomuuksia voi tapahtua. Ja sitten se auttaminen, se on myöskin mun mielest erilaista, kun pitää ottaa huomioon nää kaikki sairaudet ja lääkitykset. Ylipäänsä se toimintakyky ja kognitio on myös semmonen aika iso asia. Että saattaa olla jo muistin kanssa ongelmia. Maarit Ajalin: Mites sitten ikääntyneet itse, kuinka vapaasti he pystyy puhumaan päihteistä? Ooks sä huomannu, et siin on jotain eroo? Kirsi Kelhä: Se on taas todella yksilöllistä. Että on ihmisiä, jotka sanoo suoraan, että ”mulla meni nyt alkoholin kanssa överiksi” ja ymmärtää sen, että tää on nyt ongelma. Mut sitten on sellasia, mulla tälläkin hetkellä on hoidossa sellasia ihmisiä, jotka loukkaantuu, jos ylipäänsä yrittää puhua, ja sanoo, et ”mulla ei ole mitään ongelmaa tän asian kanssa ja mä olen aivan väärässä paikassa”. Et se pitää löytää tavallaan hienovaraisesti mutta kuitenkin avoimesti se ongelman ydin. Kaikille se ei, me ei päästä siihen ekalla kerralla, mutta et ehkä joku pieni siemen jää sitten itämään kuitenkin. [musiikkia] P: Käänteentekevää puhetta. Haastateltava: Kyllä se tuntuu, että se viinasta puhuminen ja ryyppäämisestä puhuminen oli vähän vaikeeta. Nuori urheilija, niin ei sitä nyt ensimmäiseks lekurillekaan tullu sanottua, et (--) [08:34]. Että siinä on joku tämmönen. Se on tabu vähän koko juttu. Että siinä vaaditaan jonkunlaista itseluottamusta. Kai se on aika pitkälle, että pystyy rinta pystyssä kertomaan, että näin meillä. Et mites teillä? Sillon kun oon asiasta puhunu, ottanu asian esille, niin ehkä olis toivonukin jonkunlaista kommentointia, mutta se lienee sitten myös lääkärille ja hoitohenkilökunnallekin jonkunlainen ongelma, koska siitähän ei kyllä keskustelua saa aikaseks. [musiikkia] Maarit Ajalin: Mehän tiedetään, et alkoholi on ikääntyneitten käytetyin päihde tällä hetkellä, mutta myös lääkkeet on enenevissä määrin ongelma. Mutta miten muut, näkyyks mitkään muut päihteet, ja mitä se päihdesairaus oikeastaan edes tarkottaa? Kirsi Kelhä: No päihderiippuvuus tarkottaa semmost pakonomaista tarvetta käyttää jotain päihdettä. Mä itse en oo mikään päihdelääkäri vaikka paljon näitten potilaitten tai lähinnä alkoholistien kanssa olen ollut tekemisissä, mutta on toki huumausaineet, joita todella vähän näkee meidän vanhuksilla. En muista viime vuosilta yhtään tapausta. Bentsodiatsepiinit on yks todella yleinen. Maarit Ajalin: Eli ne on rauhottavii, eiks niin? Kirsi Kelhä: Ne on rauhottavii tämmösiä, joo, rauhottavii lääkkeitä, unilääkkeitä. Niitä näkee kyllä, sitä riippuvuutta. Ja sitten on tietysti peliongelmaiset, rahapeliongelmaiset. Näitäkään ei kyl sairaalahoitoon ajaudu. Et mä luulen, että ne on sitten, näkyy ehkä siellä avopuolella ja taloudellisina ongelmina, mutta sairaalassa, missä itse työskentelen, rahapeliriippuvuus varmaan harvoin aiheuttaa sellasta fyysistä sairautta, että täytyy ihan tulla sairaalaan. Maarit Ajalin: Jos sä oot riippuvainen, niin silloin yleensä sanotaan, et raittius on se ainoo vaihtoehto. Kirsi Kelhä: Mm. Maarit Ajalin: Mutta onks se aina niin yksiselitteistä, vai onks siin tavallaan sellast kirjoo siinä päihdesairaudessa? Et voiks se joskus olla, voiks sä ikinä kohtuukäyttää? Se on aina monen haave. Kirsi Kelhä: Niin. Alkoholismihan ei, tai alkoholiriippuvuutta ei tule ilman alkoholia. Eli jos et oo koskaan käyttäny alkoholia, niin et tuu alkoholista riippuvaiseksi. Et se ei oo mikään sellanen geeni, vaikka silläkin on perinnöllisiä, alttiuksia löytyy. Mutta kyllä minun mielestä voidaan myös asettaa tavoitteeksi alkoholinkäytön vähentäminen. Sofia Pietarinen: No mites päihdetyössä se ikäihmisen mielenterveys otetaan huomioon? Kirsi Kelhä: Mun mielestä alkoholiriippuvuus on jo mielenterveyden häiriö. Että ei voi erottaa niitä kahta. Me kyl tiedetään, että alkoholia runsaasti tai ongelmallisesti käyttävillä on enemmän psyykkisiä oireita, mut sit me tiedetään myös, että on alkoholin suurkuluttajia, joilla on elämänsä aikana psyykkisiä häiriöitä, jotka ei aiheudu alkoholista. Että voi olla tämmösiä niin sanottuja kaksoisdiagnoositapauksia, jolloin on sekä päihdeongelma että mielenterveyden ongelma. Näitä voi olla joskus vaikea erottaa, mutta mun mielestä semmonen yks aika helppo keino, tai ei helppo mut siis yksinkertainen keino olisi, että ihminen on kuukauden juomatta alkoholia ja sitten katsotaan, onko siellä vielä jäljellä niitä psyykkisiä oireita. No sen lisäks tietysti alkoholi lisää psyykkisiä oireita tai pahentaa sitä psykiatrista sairautta. Että joka tapauksessa alkoholiriippuvuuden hoito on mun mielestä välttämätöntä ja ehkä jopa ensisijaista siinä tilanteessa. Maarit Ajalin: Joo yks mun asiakas sanokin, et se on hänen mielestään oire se alkoholinkäyttö eikä syy. Et hän koki, että siihen ei oo tarpeeks keskustelua. Et yleensä lähetään hänen mielestä jotenkin vähän väärält kantilta lähestyyn sitä. Kirsi Kelhä: Joo, ja sitten ihmiset mieluummin ehkä sanoo, että ”minulla on masennus ja mä juon tähän masennukseen”, koska se on meidän kulttuurissa jollain lailla hyväksyttävämpi diagnoosi kuin alkoholiriippuvuus. Mutta nää kulkee käsi kädessä kyllä. [musiikkia] P: Käänteentekevää puhetta. Haastateltava: Se, mikä nyt tietysti oli mullekin yllätys, että se kestää kuukausitolkulla ennen kun se elimistö rupee antaa periksi ja antaa vähän anteeks. Ja riippuu tietysti kuinka paljon siin on tätä mentaalista ahdistusta mukana. Tämä, mikä on mua nyt jurppinu, on tää katkaisuhoitohomma, että ne ei hallitse sitä. Et kun ihminen tulee, nöyrtyy, menee sinne, se tuntuu ihan kiusanteolta jossain vaiheessa välillä. Paljon olis meikäläisissä tämmöstä tietotaitoo, joka varmasti kannattais kuunnella. Että vähän enemmän sais. Ja sitten tämä tämmönen, no vertaistukisysteemi. Sitä pitäis enemmän käyttää, tämmösiä opettajia. Siis siinä vaiheessa, kun sä oot oikein huonos jamassa, niin sitten olis tämmönen puhelias vertaistukihenkilö, joka sitten vastais kysymyksiin. Sehän on tietysti jonkun verran kiinni siitä henkilöstä. [musiikkia] Maarit Ajalin: No mitä sit jos ikääntyny ei ihan oikeesti vaan jotenki pysty tai halua lopettaa? Kirsi Kelhä: Joo, näitä on myös. Just tällä hetkellä on. Ja meillähän on kuitenkin itsemääräämisoikeus. Et mun mielestä se on tärkeintä just se puheeksi otto ja semmonen kokonaisvaltanen ihmisen tilanteen arviointi ja sit se hänen kunnioittava kohtaaminen, jolloin hän on itse se, joka on vastuussa siitä elämästään. Ja voi esittää semmosii avoimii kysymyksiä, et mitä sä ajattelet tästä, ooks sä ollu huolissaan tai onks sun lapset ollu huolissaan. Yrittää tuoda jotain sit semmost siihen keskusteluun mukaan, et mikä ois semmost myönteistä asiaa elämässä, joka vois korvata sitten sen alkoholinkäytön. Et onks se alkoholi niin semmonen tärkeä asia ihmiselle, et siitä ei pysty luopuu? Niin ku sä sanoit, et se on se ainut ystävä tavallaan sitten. Mut nää pitää mun mielest aina räätälöidä sen ihmisen omien toiveiden ja tavoitteiden mukaan. Maarit Ajalin: Mitäs sitten, näkyyks sun työssä tämmösii ikääntyneit, joilla on sekä muistisairaus että päihdesairaus? Kirsi Kelhä: Kyllä, erittäin paljon näkyy, ja yleensä se muistisairaus on diagnosoimaton silloin, kun ne tulee meijän hoitoon. Me ei voida sitä diagnoosia asettaa silloin kun on akuutti sairaus tai on esimerkiksi vieroitusoireista toipumassa. Siihen vaaditaan vähän pidempi raittius ennen ku voidaan sitten arvioida sitä kognitiota, onks se pysyvä se lasku vai ei, eli sitä muistia ja toimintakykyä ja tällaista. Mutta on myös sellaisia ihmisiä, joilla on diagnosoitu Alzheimerin tauti esimerkiksi, ja sitten heillä onkin tullut päihde- tai alkoholiongelma sen diagnoosin teon jälkeen, ja nää on sit aika kinkkisiä joskus, että kuinka hei ei pärjää tavallaan päivittäisissä toimissa. Ei ehkä osaa käydä pankissa tai ruokakaupassa tai jotain tällaista. Mutta sitten he kuitenkin osaavat käydä siellä Alkossa hakemassa sen pulloon. Ja tämmöset potilaathan ei hirveen hyvin sovellu päihdekuntoutukseen, koska heidän muisti ei riitä siihen. Joskus ainoa keino on sitten vaan pitää sairaalassa tai sitten esimerkiksi arviointi- ja kuntoutusosastolla tuolla seniorikeskuksessa jaksolla, jotta me saadaan riittävän pitkä raittius. Et silläkin voidaan sitten saada se muutos aikaan, kun se elimistö on tavallaan puhdistunut siitä alkoholista, ja ehkä hän ei sit enää muista jatkaa sitä. Et tää on yks keino. Mutta nää on hankalia kyllä. Sofia Pietarinen: Miten sä ajattelet, Kirsi, että miten semmoset sosiaaliset suhteet ja se yksinäisyys, niin eroaako se jotenkin ikäihmisten kohdalla verraten muihin ikäryhmiin? Kirsi Kelhä: Kyllä varmasti eroaa. Mulla on ollu semmosiakin potilaita, jotka on kertonu, että kuinka masentavaa se on, ku kaikki, puoliso kuolee, sisarukset on kuollu, ystävät on kuollu, ja sit ei ehkä ole sitä jälkikasvua elämässä saanu, niin se totaalinen yksinäisyys on joillakin semmost todella musertavaa. Et varmasti on. Ja sit just pandemian aikana nämä kaikki päivätoiminnat oli sulussa, eli edes semmosta kodin ulkopuolista toimintaa ei sitten ollut saatavilla. Sofia Pietarinen: Miten ikäihmisten kohdalla näkyy se läheisten rooli, kun puhutaan siitä päihdekuntoutuksesta? Kirsi Kelhä: Lapset on yleensä hyvin huolissaan ja yleensä toivovat, että nyt löytyis joku ympärivuorokautinen hoitopaikka, jotta sitten se isä tai äiti ei enää jois sitä alkoholia, mutta eihän tää on semmonen ratkasu, koska ei Helsingissä pääse mihinkään hoitopaikkaan, ympärivuorokautisen hoitopaikkaan. Ensinnäkin sen takia, että ei ole semmosen tarpeessa, ja toiseksi sen takia, et itse ei halua sellaista. Haluaa mennä kotiin. Et se ei oo ratkaisu, mut se on monesti omaisen, mä ymmärrän sen, et heil on hirveen suuri hätä siitä vanhuksesta, ja se tuntuis semmoselta helpolta tavalta, että nyt hän on siellä jonkun valvovan silmän alla eikä pysty käyttää alkoholia. Mut sitten on myös omaisia, jotka ehkä jollain lailla kokee, että he on pakotettuja mahdollistamaan sitä alkoholinkäyttöä. Eli tää alkoholiongelmainen iäkäs ihminen painostaa siihen, että hänelle pitää nyt tuoda sitä, ja uhkailee ehkä jollain lailla. Ja se on vaikea sanoa, et minkälainen se heidän suhde, jos on vaikka lapsi ja vanhempi, niin siinähän on aika pitkä suhde takana, ja mitä kaikkee siihen liittyy. Että sen voi vaan jokainen omalla kohdalla miettiä, et jos ois omasta äidistä tai isästä kyse, et miten vaikea siinä on sitten toimia. Mut mä oon kyllä sitä mieltä, et se perhe ois hirveen tärkee saada siihen mukaan. Sit jos on tällainen iäkäs ihminen, joka on ehkä ollu koko elämänsä alkoholiongelmainen, sellaisiakin on, ja ovat pysyneet hengissä niinkin pitkään, niin silloin valitettavasti aika usein on katkenneet ne suhteet omiin lapsiin. Että sitten he on myöskin sen takia yksin. Mut et siinäkin voi sit tavallaan motivoida, että sinulla on nyt lapsia ja lapsenlapsia ja olis vielä ehkä vuosia aikaa luoda sitä suhdetta, jos saatais tää jotenkin tää ongelma nyt hallintaan. [musiikkia] P: Käänteentekevää puhetta. Haastateltava: Paljon on puhuttu ja paljon on tullu, niin ehkä mä oon osannu sitten itse tietämättä valita sieltä ne oikeet asiat, mikä on mua auttanu. Tässä mä nyt oon kuitenkin selvin päin. Se viisasten kivi loppujen lopuks löyty silleen, että mä opettelin elämään itseni kanssa. Muutamat päivät oli vaikeita. Sit se parani vähitellen, ja kolmen kuukauden jälkeen se oli jo ihan ookoo. Ja nyt menee päivä päivältä paremmin. Eihän noi rahat riittäny tietysti eläkkeellä enää. Rytmihäiriöitä tuli, ja sitten Haartmanin reissuhan siitä tuli useimmiten. Ne krapulat, jotenkin kyllästyin siihen. Et se oli niin hirveetä se olo sitten. Olinhan mä ollu noin about kolme kuukautta ilman viinaa, mutta sitten mä lopetin sen röökaamisenkin. Se ei oo mikään lakko eikä se oo lopetus, mutta sen verran mä voin AA:lta lainata, että en tänään ainakaan juo. Mut tekis mieli kiirehtii, et en mä kyl huomennakaan ota. [musiikkia] Maarit Ajalin: Tavallaan tosi isoja asioita pienelle työntekijälle tavallaan luoda sitä tulevaisuuden uskoo, ja ylipäätänsä sit, et jos se juominen johtuu jostain niinkin isosta asiasta ku yksinäisyydest, kaikki läheiset on kuolleet, niin mitä ihmeen vaihto-ehtoi meil on tarjota sit sille juomiselle? Kirsi Kelhä: Niin, sepä se. Usein sitten meillä saattaa osastollakin olla, et fysioterapeutti tai joku laitosapulainen lähtee juttelemaan, et ”mitäs sä oot tehny elämässäs”, ja löytyy kaikenlaisii ihanii tarinoita, ja on ollu harrastuksia ja muita kiinnostuksen kohteita. Et jotenkin vahvistais niitä sen ihmisen omia voimavaroja, mitä kaikkea hyvää ja sellast voimaannuttavaa hänest löytyy. Jotenkin siitä kautta mä lähtisin, koska kuitenkin ei me voida olla rauhanvälittelijöitä niitten omaisten kanssa, joitten kanssa hänel on menny vaikka välit poikki. Että se täytyy lähtee siitä ihmisestä itsestään. Et meijän tehtävä on tukea ja motivoida ja ennen kaikkea mun mielest kuunnella. Se on se tärkein asia. Ja kuulla oikeesti eikä vaan näyttää siltä, että kuuntelisi. Sofia Pietarinen: Mitä sä oot mieltä, että millä tavalla meijän pitäis vielä kehittää meidän ikääntyneiden päihdetyötä ja minkälaisia resursseja sä tarviisit sun omaan työhön, että sä onnistuisit siinä mahdollisimman hyvin? Kirsi Kelhä: Joo, kyllä keskustelu ja se kuunteleminen on se numero yksi. Ja sitten se asenne, että se on sellanen hyväksyvä, empaattinen, koska tähän aiheeseen liittyy niin hirveän paljon häpeää. Et ei sais olla millään lailla tuomitseva. Se ei etene mihinkään siitä. Mutta varmaan semmonen, mitä nyt tekin täs teette, eli semmonen yleinen tietoisuuden lisääminen meidän yhteiskunnassa, ja mun mielest se kuuluu meille jokaiselle, kotihoidolle ja ihan vaikka siis kaupan kassalle, kelle tahansa lähimmäiselle, naapurille, olla vähän niinku huolestunu lähimmäisestä. Et semmonen yleinen kiinnostus lähimmäistä kohtaan, ja se vois mun mielest olla just tällasta tietoiskumaista niin kun tekin hienosti täs nyt teette sitä työtä ihan kaikille kansalaisille. Mut sit mitä me voitais tehdä tehdä vaikka sotessa, niin kyllä varmaan tämmönen ryhmätoiminta olis ihan hyvä, joka olis suunnattu ikäihmisille. Mutta sit pitäs myös mun mielestä huolehtii siitä, et ne pääsee sinne. Että heidät vaikka haetaan. Et ois kuljetus niin kun ennenvanhaa oli näit päiväsairaaloita, jotka sitten lakkautettiin.  Et se pitäs mahdollistaa. Jos vaan sanotaan, että mene vaikka nettiin ja varaa aika sieltä ja täältä, niin ei ne ikäihmiset sellasta tee. Mä oon superkiitollinen meidän päihdetyöntekijöistä, jotka käy siellä säännöllisesti, ja meil on todella hyvä yhteistyö heidän kanssa, ja toivon että se jatkuu ja ehkä vielä tästä kehittyy eteenpäin. Sitten mä tietysti toivoisin, että me saatais psykologi tai psykiatrinen sairaanhoitaja sinne. Se olis tosi suuri apu. Tällä hetkellähän meillä ei ole, tai psykologit on vaan meidän palliatiivisten osastojen käytössä, ja psykiatria meillä ei myöskään ole. Että psykiatria me sit konsultoidaan lähinnä puhelimitse. Ja sitten ihan, en tiedä, mitä vois jotain mielekäst tekemist sinne osastolle myös ihmisille, et se ei oo vaan sitä tavallaan odottamista ja toipumista ja semmost lääketieteellistä hoitoa. Et sellasta virikettä myös sinne ihan sairaalamaailmaan, niin (se ois kiva) [28:40]. Maarit Ajalin: Ja se ois varmaan hyvä, et se ois vielä sillä tavalla, et se tavallaan vois jatkua vielä sitten kotiin mentäessäkin. Kirsi Kelhä: Joo, joo. Maarit Ajalin: Et se ei oo semmosta irrallista. Kirsi Kelhä: Joo, kyllä. Maarit Ajalin: Ja just toi, et meil voi olla maailman parhaat palvelut, mut niil ei tee mitään, jos ne ihmiset ei tiedä niistä ja jos ne ei pääse sinne. Kirsi Kelhä: Mm. Maarit Ajalin: Et se on kyl mun mielest semmonen, mihin meijän pitäis panostaa. Sofia Pietarinen: Kyllä. Et voi olla hyvät palvelut, mutta myös se oikea-aikaisuus. Kirsi Kelhä: Mm, juuri näin. Sofia Pietarinen: Että oik- Kirsi Kelhä: Mä oon vähän huolissaan myös tästä, että just kun kaikki digitalisoituu. Meil on muun muassa kotihoidos jo virtuaalikotihoitoa, virtuaalifysioterapiaa, et on paljon semmosia laitteita ja teknologiaa. Ehkä meidän sukupolvi jo sitten osaa niit käyttää, jos ei nyt tuu todella pahaa muistisairautta, mutta nykyajan iäkkäät ihmiset, niin kyllä on haasteellista varmasti heidän niitä käyttää ainakin osan. Maarit Ajalin: Ja kyl mä jotenkin nään, et erityisesti näissä päihde- ja mielenterveysasioissa ihmiset kaipaa semmost oikeeta kasvokkaista kohtaamista. Et joku sano kerran, et ku se on sen ruudun kautta, niin siin on ikään ku aina joku semmonen tietty naamio siinä. Kirsi Kelhä: Joo. Maarit Ajalin: Siin välissä. Kirsi Kelhä: Kyllä, mä oon ihan samaa mieltä, et kyl se on todella tärkeetä se, että ihminen on siinä ja kuuntelee sinua eikä ruutua. [naurahtaa] Maarit Ajalin: Mm. Mä taas nostan mun lempilapsen, vertaistuen, esiin, eli Helsingin kaupunkikin on nyt panostanut paljon ikääntyneitten vertaistukiryhmiin. Eli sehän on tutkittu, että ikääntyneet hyötyy siit, et he on omanikäistensä ryhmässä ja tosiaan vanhana vertaistukiryhmänä. Se on aina yhtä ihanaa nähä, miten se vertaistuki kantaa jotenkin ihan eri tavalla ku et jos sä puhut vaan ammattilaisen kaa niist samoista asioist. Kirsi Kelhä: Joo. Maarit Ajalin: Et se, et sä huomaat, et sä et oo vaan yksin. Kirsi Kelhä: Joo, toi on totta. Meil on myös huomattu osastolla, et jos laitetaan vaikka vähän semmosia saman ikäsiä ja olosia ihmisiä samaan huoneeseen, niin siel saattaa ihan syntyy ystävyyssuhteita ja ”hei mennäänpä yhdessä tonne kuntosalille”. Et sil on kyllä suuri voima ja merkitys. Maarit Ajalin: Ja siitähän on ihan tutkittuu tietoo, et puolen tunnin ihan rauhallinen kävelylenkki päivässä jo alkaa nostaan sitä mielialaa, ja sit viel jos sä pääset luontoon, ihan puistoon. Keskus- Kirsi Kelhä: Joo. Maarit Ajalin: Keskuspuis-, tai metsään, niin se viel tehostaa sitä vaikutusta.  Ja sit mulle tuli kans mieleen, et kylhän myös ravinto vaikuttaa meijän mielialaan. Kirsi Kelhä: Kyllä. Maarit Ajalin: Tosi paljon. Mä oon ainakin sellanen [naurahtaa]. Sofia on huomannu, että verensokerit heittää pahasti, jos ei oo saanu ruokaa. Et voihan se joskus just, et me tarvitaan oikeesti voileipä eikä sitä huikkaa. Et meijän elimistö vaan tulkitsee ne signaalit väärin. Kirsi Kelhä: Joo. Ja yks on musiikki. Maarit Ajalin: Kyllä, just. Kirsi Kelhä: Et meil on myös, siellä on tietokoneita käytössä potilaille, ja siellä monesti ne kuuntelee YouTubesta sitten jotain. Muistan kun yks potilas ei osannu oikein sitä käyttää, ja hän halus etsiä kovasti jotain kivaa musiikkia, ja mä sanoin, et tässä nyt sattumalta on tää Matti Nykänen, ja hän sano, et ”joo se on mun lemppari”. Ja me laitettiin Matti Nykänen soimaan. [naurahtaa] [musiikkia] Laulun sanat: Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Tuot päivään riemun joka vie mun päivään taas seuraavaan. Sä kuulut nousuun auringon ja liityt kuutamon siltaan. Sä yksin olet mulle… Maarit Ajalin: Kiitos taas kuuntelijoille, ja kiitos, Kirsi. Sofia Pietarinen: Joo, kiitoksia minunkin puolesta, Kirsi. Kirsi Kelhä: Kiitos paljon. Maarit Ajalin: Ja nyt meil oli myös paljon puhetta läheisistä, niin tästä itse asias jatketaan sitten ens jaksossa Omaishoitoliiton suunnittelija Elina Koposen kanssa. [musiikkia] Laulun sanat: Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen.  

Jaksossa keskustellaan päihde- ja mielenterveysongelmista ikääntyneen läheisen näkökulmasta. Mukana suunnittelija Elina Koponen omaishoitajaliitosta. Elina on ollut myös Kuppi Nurin -hankkeessa, jossa nostettiin esiin omaishoitoperheissä olevia päihdeongelmia. Musiikki: Samuli Putro - Olet puolisoni nyt. Haastateltava: Nimetön haastateltava Musiikki: Ei preeriaa, ei peltoja, ei vuorten huippuja. On kaupunki ja kaupungissa kaksi vanhusta. Toinen herää painajaiseen toistuvaan ja nousee sängystä. Sudet eivät ulvo eikä vesi hyytävää. On puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä… Sofia: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcast, jossa käsitellään ikääntyvien päihde- ja mielenterveysasioita. Tänään tässä jaksossa keskustellaan ikääntyvien päihde- ja mielenterveyssairauksista läheisen näkökulmasta. Maarit: Tänään keskustelevat Maarit Ajalin. Sofia: Ja Sofia Pietarinen Helsingin kaupungilta. Musiikki: ...en vaihtaisi sekuntiakaan. En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja. En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja. Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt... Sofia: Samuli Putron ”Olet puolisoni nyt” koskettaa mua kyllä aina. Tän biisin voi varmasti tulkita monella tapaa, mutta mulle tulee aina tästä se tunne, että lähinnä on aivan jotenkin loppu. Annetaanko me tarpeeksi tukea läheisille, joiden lähipiirissä on päihde- ja mielenterveysongelmia, Maarit? Maarit: Mun mielestä läheisten jaksaminen ohitetaan valitettavan usein, kun hoidetaan sitä ikääntynyttä, jolla on se päihde- ja mielenterveyssairaus. Täytyy muistaa kuitenkin, et nää on koko perhettä koskevia tilanteita, ja se on tosi harmillista, jos me ohitetaan se läheinen, koska meidän ei oikeastaan tarvitse mitään muuta kun pysähtyä hetkeks ja kysyä läheiseltä, et hei, miten sä voit, ja sen jälkeen vaan kuunnella. Meidän ei tarvi neuvoo. Ollaan vaan läsnä. Haastateltava: Hänen tää lääke, se on tavallaan lääkeriippuvaisuus, ja unilääkkeistä nimenomaan on lähtenyt tää. Aika-ajoittain se on pahempi ja aika-ajoittain se on parempi. Hän tietää itse sen tilanteen, ja hän on sanonut kun mä oon sanonut, että voisitko sä vähän vähentää, että silloin kun näen että se menee vähän liiallisuuksiin tai näin, niin hän sanoo että hän on niin riippuvainen niistä. Yksi minkä mä on hänen mielestään vähän surullinen siitä, että hänellä on jotenkin karsiutunut ystävät. Hänellä oli hirveesti ystäviä aikasempaan. Hän oli hirveen pidetty. Ja nyt hänellä on jotenkin se persoona muuttunut. Ja hän ei niin kun halua lähtee mielellään, ei oo voimavaroja siihen jollakin tapaa. Tai sit hän vaan tuntee vissiin, että hän ei kuulu siihen jollakin tavalla. Että hän jää sitten mieluummin kotia. Se on sen verran arka asia, ja sit hän on sanonutkin, ettei hänen asioistaan tarvii puhua, että mä oon kunnioittanut tavallaan hänen niin kun sitä. Totta kai mä kärsin siitä. Että kun hän on aivan ihana ihminen, hän hirveesti välittää minusta. Ku tietäis mitenkä auttais ja mitenkä, että mä oon kauniilla, ensin pahalla yritin. No, sehän ei tietenkään oo mikään hyvä, että hän suuttu suurin piirtein. Sit mä aattelin, että no joo, että otan rakkaudella sen, että katsotaan mitä se tulee. Kun mä en kuitenkaan voi, ja mä rakastan häntä ja on hyvät välit meillä, että siinä mielessä en halua niitä pilatakaan. Mä oon vähän semmonen luonne, että kun mä en pysty siinä auttaa, niin mä tavallaan poissuljen sen. Mä en niinkun, mulla ei ole voimavaroja siihen. Maarit: Meillä on tänään vieraana suunnittelija Elina Koponen Omaishoitajaliitosta, ja sä oot ollu myös Kuppi nurin -hankkeessa, jossa nostettiin esiin omaishoitoperheissä olevia päihdeongelmia. Tervetuloa, kiva kun pääsit mukaan. Elina: Kiitos paljon, kiva olla mukana.   Sofia: Tervetuloa minunkin puolesta. Maarit: Miten sä oot nähnyt sun työssä sen, että miten päihdeongelmat vaikuttaa siihen ikääntyneeseen läheiseen? Elina: Jos me ajatellaan omaishoitotilannetta, että on ikääntynyt omaishoitaja, ja apua ja hoivaa tarvitseva läheinen, jolla on päihdeongelma, niin se päihdeongelmaa lisää niitä omaishoidon haasteita ja kuormittaa omaishoitajaa monella tavalla. Usein omaishoitotilanteessahan on niin, että siellä on muita sairauksia tai vammaisuutta sen omaishoidon tarpeen pääasiallisena syynä ja sitten siinä on lisänä sitä päihdeongelmaa, joka lisää avun ja hoivan tarvetta ja kuormittaa omaishoitajaa kyllä monin tavoin. Maarit: Mitäs sit jos se omaishoitaja onkin se, joka ottaa vähän liian usein vaikka sen saunakaljan rentoutumiseen tai jotain muuta? Elina: Niin. Silloin se kyllä voi vaarantaa molempien terveyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Sofia: Miten tämmösissä tilanteissa, että jos sitä päihdesairautta tai mielenterveyssairautta on siellä omaishoitajalla tai hoidettavalla, niin mistä he saa tämmösiin tilanteisiin tukea? Elina: Sehän se haaste on, että ne on semmosia asioita, että ne on usein hirvittävän piilossa. Niihin liittyy voimakkaasti se syyllisyys ja häpeä, joka sitten johtaa ehkä salailuun, ja salailu sitten entisestään lisää kuormittuneisuutta ja kaventaa ehkä elämää ja niitä sosiaalisia suhteita. Kyllä meidän ammattilaisina pitäis oikeestaan kaikkien omaishoitoperheiden kanssa ottaa puheeksi, ja sillä tavalla avata se ovi sille keskustelulle. Koska se ei välttämättä päällepäin millään tavalla näy. Mä ajattelen, että se on meidän ammattilaisten tehtävä ottaa se aihe esille, ja voi olla että sitä moni omaishoitaja meiltä odottaakin sitä keskustelun avausta. Lähtökohtana varmaankin semmonen arvostava kuunteleminen ja myötätunto, avoimuus. Sofia: Meidän olisi ehkä hyvä muistaa se just, että varsinkin tässä ikäpolvessa niin ylipäätänsä päihde- ja mielenterveysongelmat on aina koettu aika häpeällisiksi. Se häpeä myös ulottuu tosi helposti näihin läheisiin. Että he salailee paljon sitä tilannetta, mikä siinä omassa perheessä on, että ei se tuo sitä kauheesti esiin. Elina: Se sairastunut henkilöhän voi olla niin sairaudentunnoton, että hän ei tunnista itse olevansa sairas, ja monesti näissä tilanteissa onkin juuri näin. Se että mitä me voidaan tehdä, niin sanottaa selkeesti, että miksi tavallaan tässä tilanteessa se hoitoon hakeutuminen ois hirveen tärkeetä ja minkälaista muutosta se voi tehdä hänen tilanteeseen. Mutta ei missään nimessä lähteä syyllistämään, ja ennen kaikkea se, että loppupelissä me ei voida ketään pakottaa hoitoon. Haastateltava: Totta kai se pyörii ihan niin kun koko ajan. Ja sitten onko mulla yksi henkilö, mille mä oon siitä puhunu, ja hän ymmärtää aika hyvin kyllä sen tilanteen. Mut hän sanoit että et sä voi sille, että sen pitää lähtee ihmisestä itsestään. Niin mä tiedänkin. Jos on vaikka mikä riippuvaisuus, niin ei kukaan voi sille auttaa, jos ei se lähde sieltä. Siis se pelko minulla on, että kuinka alas hänen täytyy mennä, ennen kuin se tulee se, että nyt täytyy tehdä jotain. Ettei me nähty sitä heti alkuun. Kyllä mulla nyt jo pystytään keskusteleen siitä, että mä sanon et miten on tilanne, että onko nyt parempi vai onko nyt huonompi ja silleen. Että pystytään se se masennus, kun se iskee hänelle, niin se pystytään, hän pystyy jo siitä puhumaan. Että nyt on aika paha, että mikään ei tunnu miltään. Semmosii tilanteita tulee nykyään. Mutta sit kun hän siitä taas nousee, niin se on sit taas helpotus mullekin. Kun ei siihenkään osaa oikein mitään. En mä voi auttaa, en mä tiedä. Mä tiedän sen vaan, mitä mä oon lukenu ja kuunnellu, ja että kun tulee tämä syvä masennus, niin kaikki on pimeetä ja mustaa ja ei näy valoa tunnelin päässä eikä mitään. Niin se on varmaan ihan karmea tunne sille ihmiselle, mut ei semmonen ihminen, joka ei koskaan kokenut sitä, ei se voi mennä sen nahkoihin, et miltä se tuntuu. Pitää vaan jollakin tavalla ymmärtää ja yrittää. Ei sekään oon, että nouse nyt sieltä. No, jollekin jossakin tapauksessa se auttaa, mutta ei se aina auta. Jollakin tavalla pitää vaan yrittää ymmärtää ja elää siinä rinnalla silleen kun pystyy. Sofia: Miten me voitas tavallaan tukea tätä tai tämmösessä vastaavanlaisessa tilanteessa olevaa läheistä? Mistä hän löytäisi niitä voimavaroja, joka tukisi häntä tässä tilanteessa? Elina: Mä ajattelen yleisesti, että tavallisen elämän ja harrastusten ja ihmissuhteiden jatkaminen antaa usein voimia ja auttaa ottamaan etäisyyttä siihen ongelmaan. Mut silloin kun aika ja voimat menee huolehtimiseen ja siihen läheisen auttamiseen, niin omat tarpeet ja itselle tärkeät asiat jää usein sivuun. Niin jotenkin se, että muistaisi kuitenkin huolehtia niistä omista tarpeista eikä luopuisi ainakaan kaikista itselle tärkeistä asioista. Hyvin pienilläkin teoilla ja asioilla voi vahvistaa niitä omia voimavaroja. Maarit: Täs ikäpolvessahan ja varsinkin naisilla on varmasti monesti se semmoinen mentaliteetti, että kaikki muut laitetaan itsensä edelle. Ehkä siinä moni tarvii just kannustusta, että sä et oo itsekäs ihminen vaikka sä huomioit itsesi ensin ja pidät itsestäsi huolta. Elina: Joo, totta. Että täytyy pitää itsestä huolta, jotta jaksaa sitten pitää huolta myös siitä läheisestä. Haastateltava: Mun lapset on auttanut paljon tässä, ja ne on ollut tukena koko aika. Tytär on kaikista eniten. Se soittelee ja käy mun luona, ja me käydään sen kanssa hömpöttelemässä välillä kaupungilla ja tämmöstä. Että ihan hauskaa olemista. Kyl mä oon miettinyt, että miten se on jaksanut, kun sillä on oma työ, että kun se on vanhusten puolella töissä, niin että miten se on jaksanut mua vielä vetää eteenpäin. Että tää teidän, niin kun mä sanoin, että mulle tulee tämmönen juttu, niin mä sanon mun tyttärelle, mun tyttö - haa, mun ei tartte huolehtii susta ollenkaan. Ja se niin kuin vapautu siitä. Että kyl mä oon tajunnut, että se on kauheen raskasta, ja sit kun oma työ on raskasta ja sit mua tässä höösätä. Mä sit nyt sanoinkin, ettei mua tarttee, että mä oon nyt päässyt siihen omaan elämään. Maarit: Monesti ehkä näissä läheisen näkökulmasta voi olla haastavaa sitten myös vetää niitä omia rajojaan. Yksi semmoinen aihe, mistä mä itse tykkään puhua tai mikä on musta aina tosi tärkeetä tuoda esille, on semmonen omista rajoistaan kiinni pitäminen ja se, että me ei vahingossakaan mahdollisteta sitä päihteiden käyttöä. Päihdesairaushan ei ikinä ole läheisen ongelmaa, että mä haluan korostaa sitä, mut joskus ne tilanteet voi olla sellasii, että se paine vaikka tuoda se muutama kalja sielt kaupasta voi olla tosi suuri. Varsinkin jos se on ehkä tämmönen omaishoitotilanne, mihin kuuluu jo tosi paljon semmosta hoivaa ja auttamista. Niin miten me oikein pystytään puhua läheisen kanssa tämmösestä tilanteesta, ja miten me voidaan tukea siinä, että hän pystyy asettamaan niitä omia rajoja? Elina: Mä ajattelen kanssa, että ne omat rajat on tosi tärkeitä sen läheisen oman hyvinvoinnin kannalta ja sitten loppujen lopuksi ne hyödyttää molempia osapuolia. Mutta sitten käytännössä ne voi olla tosi hankalia ja moninaisia tilanteita. Siihen rajojen asettamiseen liittyy ne omat ehkä syyllisyyden tunteet tai pelko siitä, että läheisen tilanne menee huonommaksi. Omaishoitotilanteissa ei ehkä oo ihan harvinainen tällainen tilanne, että omaishoitaja sitten ajautuu hankkimaan niitä päihteitä, jos läheinen ei vaikka itse enää kauppaan pääse. Ja moni omaishoitaja on tätä kuvannut, kun ollaan näistä keskusteltu, että se on ollut jotenkin semmonen pienemmän pahan tie, jotta siellä kotona pärjätään. Kyllä mä ajattelen, että siihen omien rajojen tunnistamiseen ja asettamiseen ja myös niitten omien toimintatapojen tarkasteluun läheiset ja omaishoitajat tarviis apua ja tukea. Ja jotenkin yhdessä ammattilaisen kanssa keskustellen esimerkiksi voisi löytää sitten niitä ratkaisuja, että miten tästä eteenpäin. Sofia: Jos me mietitään ihan käytännön vinkkejä siihen rajanvetoon,  niin onko jotain sellaista, mitä vois käyttää semmosissa tilanteissa? Maarit: Kun se läheinen on päihtynyt, niin me voidaan aina sanoa että hei, että mä oon sun kanssa mieluummin silloin kun sä oot selvinpäin. Että mä lähen nyt mieluummin kävelylle ulos, tai sit voi poistuu toiseen huoneeseen. Sellainen mikä mulle tulee nyt mieleen on, että on tosi tärkeetä pitää se kommunikaatio semmosena myönteisenä. Mikään semmonen nalkuttaminen tai kiristäminen tai alkoholin kaataminen viemäriin, nää ei vaan toimi. Ne on siis tosi tosi luonnollisia reaktioita ja hyvin yleisiä, mutta se miten näistä asioista pitäisi puhua, niin semmosena hyvin rauhallisena hetkenä silloin kun tämä henkilö, jolla se päihdeongelma on, niin hän ei ole itse päihtynyt. Mulla itselläni on semmonen rauhallinen mielentila, mä pystyn puhuun asioista neutraalisti. Ja se että mä puhun sillä minä-tyylillä, että ”minusta tuntuu” enkä sillain syyllistävästi, että ”sinä aina näin”. Seki on ehkä ihan hyvä semmonen kommunikaatiovinkki, että mikä tahallaan vielä vastarintaa pois, on että me otetaan ikään kuin vastuuta siitä tilanteesta myös itse. Mä en tarkota nyt sitä, että me otettaisiin siitä päihdesairaudesta vastuu, vaan vaikka että jos otetaan vaan ihan arkinen tilanne, että vaikka puoliso on unohtanut jonkun asian, niin sen sijaan että me aletaan huutamaan hänelle että ”taasko sä oot kaljotellut ja etkö sä senkään takia tätä muistanut” niin voidaan sanoa, että ”no voi vitsi, mä mietinkin, että muistatkohan sä tän jutun, että mun ois pitänyt laittaa sulle muistilappu”. Me otetaan tavallaan pieni vastuu siitä tilanteesta, jolloin se ei aiheuta semmosta hirveetä vastareaktiota siinä toisessa, jolloin meidän on helpompi alkaa keskustella itse siitä aiheesta. Sofia: Eli semmonen pehmeä lähestymistapa, mutta selkeetä sanotusta siitä, että miltä minusta tuntuu ja miksi minä toimin näin. Mieluummin tosiaan niin kuin Maarit sanoit, että mieluummin lähden kävelylle kuin se että olen tässä kanssasi, jos se on mahdollista, jos toinen on päihtynyt siinä tilanteessa. Maarit: Kyllä. Ja musta on aina tosi tärkeetä korostaa sitä, että ei hylkää sitä ihmistä ja muistaa aina sanoa sen, että mä oon sun kanssa ja mä näen sua tosi mielelläni silloin kun sä oot selvin päin. Että me ei hylätä sitä ihmistä, vaan se on se päihtymystila, minkä takia me ei nyt haluta olla läsnä tässä sun kanssa. Haastateltava: Mä oon pyrkinyt siihen, että mä pidän itsestäni huolta. Koitan liikkua ja kuntoilla ja harrastaa. Meneen kaikki mukaan. Tavallaan mä ehkä unohdan sen sit helpommin. Että kyllä mä yritän, mutta tää henkinen puoli on tietysti sitten se, mikä on on tavallaan semmonen. Ja kun mä en oo niin täysin, vaikka mun vanhemmat oli uskovaisia, niin mä en oo kuitenkaan päässyt itse siihen, että mä uskoisin että se jumala vois tässä auttaa. Vaikka kyllä ne kaikki kirjottaa, että kyllä se auttais. Mä tavallaan uskon taas niin kun toisenlaisiin asioihin, että semmosen ihmisen niin kun ymmärtämiseen jollakin tavalla. Mä uskon enempi, että kaikkihan me olemme erilaisii ja kaikissa huonoja - tai hyviä, sanotaanko ensin hyviä puolia ja huonoja puolia, jokaisessa. Sehän tästä tekeekin  aika rikkaan elämän, sit kun on paljon semmosia niin sanottuja ystäviä. Että ne ei oo sydänystäviä, mut ne on ystäviä. Kyllähän se semmonen tietysti vertaistukiryhmäkin on ihan hyvä. Voisi näitä samoja tuntemuksia jakaa niiden kanssa ihan anonyymisti, silleen että se ei leviäisi kovin pitkälle, koska tämä lähipiiri ei kuitenkaan sitä niin kun, en halua sillä tavalla häntä alas laskee siinä asiassa. Se varmaan kaikista eniten mä luulen että helpottaisi, että avallaan se taakka sieltä sisältä poistuisi. Mä tykkään ihan siis hirveesti sellasesta, että jokainen saa kertoo sen oman tilanteensa. Ja siellä voi olla sit ihan oma itteensä, että siellä ei tarvii valehdella. Tai kaunistella, sanotaanko näin [naurua] niitä asioita. Siellä jokaisella on samat ongelmat. Tavallaan syyttää vähän itseänsäkin, että oonko mä jotain tehnyt väärin, että miks hän ei saa vaikka on tavallaan semmonen voimakas luonne ja pystyy tekeen päätöksiä ja kaikkia, niin miksei hän siitä saa otetta. Maarit: Läheisethän tuntee usein ihan hirveetä syyllisyyttä varsinkin jos se on vaikka ikääntynyt, jolla on aikuinen lapsi, niin monet pohtii tosi paljon sitä, mitä mä oon nyt jotenkin tehny vanhempana väärin. Ehkä siellä joskus onkin voinut olla jotain, mutta siis se pointti on se että, ei se syyllisyys auta tässä hetkessä mitenkään ketään. Enemmän sä pystyt olemaan tukena, jos sä jotenkin pystyt käsitteleen vaikka jonkun ammattilaisen kanssa sitä sun syyllisyyttä. Oli se sit aiheellista tai ei. Ja ehkä sitten myös puhumaan, jos se on vaan mahdollista, tietenkin avoimesti myös sen oman läheisensä kanssa siitä. Elina: Joo, ja yks mikä auttaa tosi monia tän syyllisyydentunteen ja sen pohtimisen kanssa on vertaistuki, että toisten samankaltaisessa tilanteessa olevien läheisten kanssa kun pääsee keskustelemaan. Sofia: Niin. Ja sit kun se syyllisyys kumminkin vie niitä henkilövoimavaroja. Se on enemmänkin latistavaa voimaa kuin että se tukisi sen henkilön jaksamista. Elina: Kaikkinensa sen läheisen sairaus herättää varmasti paljon monenlaisia ja ristiriitaisia tunteita. Siellä on huolta ja pelkoa ja surua, jotka on ehkä jatkuvasti läsnä. Ja sit voi tuntea vihaa ja raivoa sitä läheistensä kohtaan, ja myöskin sitten rakkautta ja välittämistä. Maarit: Mä haluun koko ajan tavallaan, että miten me saatas tuettua sitä läheistä, joka on sen sairaan ihmisen kaa. Koska hänhän kokee jatkuvaa syyllisyyttä tosiaan, kun ne kokee monesti, että ne ei osaa auttaa sitä sairastunutta. Sofia: Kyllähän sekin on tavallaan ihan todellisuutta, jos mietitään tätä syyllisyyttä, että monesti vaikka joku lapsi tai lapsenlapsi pystyy käyttämään sitä aika tehokkaasti hyväkseen. Että ”silloin kun minä olin lapsi niin sinä et sitä ja tätä”, ja ”nyt annat mulle rahaa kun mä sitä tarvin” -tyyppisesti. Se on myös semmonen asia, mitä kyl osataan myös käyttää hyväkseen. Mä aina sanon, että se ei ole kenenkään vika, että sairastuu päihdesairauteen tai masennukseen tai ahdistukseen tai mihin ikinä, mutta että ihmisen täytyy aina itse ottaa vastuu siitä, että hakeutuu hoitoon ja etsii sitä apua. Ja jos tuntuu että se läheinen ei oo vielä tilanteessa, että hän pystyisi jotenkin ottaa vastuuta siitä, että hän hakisi sitä apua tai vastaanottaisi sitä, niin yks ainakin hyvä keino on, jos hän suostuisi jutteleen vaikka jonkun kokemusasiantuntijan kans tai menisi jonnekin vertaistukeen. Mä näen että se avaa usein tosi paljon silmiä, kun siellä on ihmisiä, jotka on samassa tilanteessa ja ne kertoo, et hei, mäkin olin tossa tilanteessa kun sä oot nyt, mut nyt mä oonkin tässä tilanteessa ja mul menee tosi paljon paremmin. Sitten on musta tosi tärkeetä aina tuoda se oma huoli vaan esiin. Et hei, mä oon oikeasti tosi huolestunut susta. Toki joskus sitten voi olla se tilanne, että se läheinen on oikeasti ihan hirveen kuormittava sen sairautensa kanssa sillain, että se vie sen läheisenkin energiaa, niin kyllä silloin saa mun mielestä rajat kanssakäymistä. Mut on tosi tärkeetä ilmasta se, että sit kun sä haluut tähän hakea apua, niin mä oon koko ajan siinä sun tukena. Me voidaan sit yhes kattoa, mihin sä voisit mennä, ja soita mulle silloin, jos sä tarviit jeesii siihen, et sä haluut lähtee ratkaseen tätä tilannetta. Elina: Joo. Ja useinhan se on pitkä tie se hoitoon hakeutuminen, ja se motivaatio voi vaihdella. Se ei hetkessä tapahdu. Maarit: Kyllä, ja ymmärrystä siitä että ja kärsivällisyyttä siihen että henkilö toipuu siitä, että saa riittävää apua ja hoitoa. Elina: Kun nyt me ollaan puhuttu paljon siitä, että miten voi sen sairastuneen motivoida sinne hoitoa, niin myös moni läheinen ei tunnista tarvitsemaansa apua ja tukea itselleen silloin, kun luonnollisesti mielen ja arjen täyttää huoli siitä sairastuneesta läheisestä. Eikä moni myöskään välttämättä tiedä sitä, että myös omaisella on oikeus vaikkapa päihdepalveluista saada itselleen apua, tai että omaan tilanteeseensa voi saada apua huolimatta siitä, että onko se läheinen motivoitunut hakemaan apua. Siihen ei sen läheisen lupaa tarvita. Sofia: Nää on just niitä hetkiä milloin toivoisi, että henkilöt muistaisi sen ihmisen sen sairauden takaa ja minkälainen se on, niin se mahdollisesti myös jaksaisi auttamaan sitä läheistä siinä tilanteessa. Elina: Joo. Myöskin tieto läheisen sairaudesta ja sen luonteesta ja piirteistä voi lisätä omaa ymmärrystä ja auttaa tosiaan toimimaan ja jaksamaan. Maarit: Joo, toi on todella tärkeä pointti kyllä. Siitä kannattaa lukee tosi paljon ja etsiä tietoa siitä läheisen sairaudesta, koska se helpottaa kyl todella paljon, että sä ymmärrät mistä oikeasti on kysymys. Sofia:  Kun meillähän on valtavasti palveluita sille sairaalle, ja se sairas on aina siinä keskiössä. Maarit: Niin mun mielestä on tosi tärkeetä läheisenkin muistaa, että nää meidän palvelut on ihan yhtä lailla läheistä varten kuin sitä sairastunutta varten. Esimerkiksi päihdesairaan läheinen voi mennä omalle keskusteluajalle päihdepoliklinikalle tai voi mennä juttelemaan vaikka päihde- ja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Mites muuten Elina järjestöpuolella on läheisille palveluita? Elina: Järjestöpuolellahan tulee ainakin mieleen FinFami, joka on mielenterveys- ja päihdeongelmaisten järjestö, sitten omaishoitajayhdistykset myös. Musiikki: ...kun väkivahva kevät puhkeaa ja aamu kantaa rautahaarniskaa. Kun vaja tehdään vuolukivestä. Mä olen siinä nuorena kuin nurmet on. Sä istut salin nurkkapöydässä, musiikki on rytmitettyä. Minä kysyn, saanko luvan, sinä nyökkäät… Maarit: Hei, kiitos tosi paljon, Elina, kun olit mukana. Meillä oli tosi hyvää keskustelua, ja kiitos myös tämän jakson kuulijoille. Elina: Kiitos paljon. Sofia: Tämä olikin viimeinen jakso, ja nyt on tärkeintä, että näistä aiheista jatketaan keskustelua. Maarit: Kiitos, kun olet ollut mukana kuuntelemassa meitä. Toivottavasti sait keskusteluistamme uusia ajatuksia ja eväitä tukemaan ikääntyneitä, jolla on haasteita päihteiden ja mielenterveyden kanssa ja tietenkään läheisiä unohtamatta. Sofia: Muistetaan, että nämä asiat koskettavat meitä ihan jokaista.