Perhepuhetta

Jaksossa kerromme, mitä uhma on ja miksi lapsi uhmaa. Lisäksi annamme perheneuvolan parhaat vinkit siihen, miten vanhempana selviää uhmasta ja miten voi tukea uhmaikäistä lasta oman tahdon harjoittelussa ja itsenäiseksi kasvamisessa.

Tallenteen tekstivastine:

[musiikkia)

Puhuja 1 [00:00:15]: Tervetuloa kuuntelemaan Perhepuhetta -podcastia. Tämä on perheneuvolan ammattilaisten ja Kasper ry:n yhteispodcast. Tänään vastaamassa kuulijakysymykseen olen minä, sosiaalityöntekijä Jenni Viikla ja rakas ystävä ja kollega, sosiaalityöntekijä Maria Wahlsted. Maria, mikä on sinun mieleenpainuvin uhmakokemus itse vanhempana?

Puhuja 2 [00:00:40]: Ai että, mikä kysymys. Mieleenpainuvin taitaa olla myös ensimmäinen, saanko minä sen kertoa? Se oli sellainen iltapäivä, minun lapseni oli silloin alle kaksi ja oltiin oltu päiväkotipäivän jälkeen, vielä pihalle jäätiin leikkimään. Minä muistan, että sanoin sitten hänelle että nyt me mennään kotiin ja hän katsoi minua, ja lähti toiseen suuntaan. Sitten minä vähän ärsyynnyin ja olin siten, että nyt kuule, nyt me mennään kotiin. Nyt sinä tulet tai sitten minä lähden ilman sinua. No sinä voit kuvitella, hänhän jatkoi matkaa ja sitten minä hämmennyin, ja olin että mitä tässä tapahtuu, ja varmaan näin mietin, että nyt sanoin että minä menen, niin nyt minä sitten menen. Sitten minä lähdin tamtamtam rapunovea kohti ja vieläkään hän ei ole kääntynyt. Sitten minä menin sinne rappuun ja olin siellä sen rapun oven takana, ja näin hänet sieltä ikkunan läpi ja edelleen kihisen siellä, että no miksi se nyt ei sieltä tule. Näen, että hän on selin minuun, hän on siellä pihan toisella puolella, siellä hän nyt sitten seisoo. Minä mietin, että mitä nyt sitten teen. No sitten sieltä kaukaa tulee kaksi sellaista meidän pihalla asuvaa ekaluokkalaista ja he pysähtyvät siihen minun lapsen kohdalle. Sitten he katsovat minua ja tulevat minun luokseni, kopkopkop he koputtavat siihen rapun oveen ja sanovat minulle, että anteeksi, sinun lapsi seisoo tuolla yksin ja itkee. Pitäisikö meidän hakea se? No, voit kuvitella, minua hävetti ihan sikana. Sitten minä olin vain, että hyvä kun kerroitte, minäpäs lähden tästä nyt häntä hakemaan, sielläkö hän oli vai, no niin. Ihan kauheaa, mitä sinä tästä?

Puhuja 1 [00:02:21]: Niin samaistuttava uhmakokemus. Siellähän minäkin olen seissyt rapunoven takana ja miettinyt, että perskules, nyt en anna kyllä periksi, että nyt saa tämä uhmaaminen loppua. Vaikka ammattilaisena toki tiedän, että eihän uhmaan kannata vastata uhmalla ja senkin tiedän, että uhmaavaa lasta ei tulisi uhata yksin jättämisellä. Mutta eikö niin Maria, että näin me vaan ammattilaisinakin päädytään näihin ei niin rakentaviin -tilanteisiin lastemme kanssa?

Puhuja 2 [00:02:56]: Kiitos, Jenni, ihanasta myötäelämisestä. Tässä jaksossa me puhutaan tänään siis siitä, mitä uhma on ja miksi lapsi uhmaa. Lisäksi me annetaan perheneuvolan parhaat vinkit siihen, miten vanhempana selviää uhmasta ja miten vanhempana voi tukea uhmaikäistä lasta oman tahdon harjoittelussa ja itsenäiseksi kasvamisessa.

Puhuja 1 [00:03:22]: Me olemme keränneet tätä podcastia varten kysymyksiä vanhemmuudesta ja lasten kasvatuksesta Kasper ry:n Hidas vanhemmuus -Instagramtilin seuraajilta. Joka jaksossa vastaamme yhteen seuraajan kysymykseen. Tässä ensimmäinen kysymys.

Puhuja 3 [00:03:38]: Meidän arjen ongelmakohta on päiväkotimatkat. Kaksivuotias lapseni kieltäytyy kokonaan kävelemästä päiväkotiin tai iltapäivällä sieltä kotiin. Vitkuttelu saa minut raivoihin ja matkamme on yhtä riitelyä.

Puhuja 1 [00:03:51]: Joo, tutun kuuloinen kysymys, mitä tässä isäkuulija esittää. Mutta kyllä minulla herää sellainen ajatus myös, että Maria, oliko tämä sittenkin sinun kysymys?

Puhuja 2 [00:04:04]: Minä mietin ihan samaa. Olisi ehdottomasti voinut olla, mutta ei kyllä oikeasti ole. Mutta mitä me nyt tälle isähenkilölle, tälle vanhemmalle voitaisiin sanoa?

Puhuja 1 [00:04:15]: No ensimmäisenä minulla tulee tässä mieleen uhmaikä. Lapsi on kaksivuotias ja osuu tähän uhman ikähaarukkaan.

Puhuja 2 [00:04:24]: Niinpä, joo, ja eikös vaan, että usein puhutaan että uhman ikähaarukka, mikä se on, joku 1,5 - 4? Olet samaa mieltä. Ja minä muistan itse vanhempana usein odotin sitä, että no milloin se alkaa, nytkö se alkaa. Ja tiedätkö, nyt olen vähän oppinut ajattelemaan itse niin, että se uhma on vähän sellainen asia joka aaltoilee, vähän niin kuin tulee ja menee. Se on välillä jotenkin vahvempaa ja välillä jotenkin laantuu. Mitä sinä tästä?

Puhuja 1 [00:04:49]: Niin, minä olen käytännössä huomannut, että se ei välttämättä lopu siinä neljävuotiaana. Kun lapsi täyttää neljä, niin se ei välttämättä lopu ja se on aika armollinen ajatus, että ehkä sillä ei sillä tavalla ole myöskään sellaista loppupistettä. Kyllä minä ajattelen, että se käy yhteen myös sellaisen ajatuksen, niin kuin lapsen kehityskaaren kanssa. Tietyllä tavalla mehän puhutaan myös siitä, että kuusivuotiaana eskari-ikäinen lapsi, niin se käy vähän sellaista uutta uhmaa. Jotkut lapset siinä iässä käy vähän sellaista uutta uhmaa. Sitten toisaalta kohtahan siellä kurkkii nurkan takana jo murrosikä ja sitten kyllä elämänmuutoksilla on vaikutusta myös. Perheessä voi vaikka syntyä uusi sisarus tai isovanhempi menehtyä tai vanhempi palata töihin, vanhempien ero. Nämä ovat sellaisia teemoja, jotka voivat vahvistaa olemassa olevaa uhmaa tai sitten herätellä sen uudestaan taas henkiin.

Puhuja 2 [00:05:53]: Niinpä, ja sitten mitä muuta minä tässä jotenkin huomaan miettiväni, kun tätä kuulijan kysymystä vielä pohdin, että siinä tämä kuulija jotenkin sanoittaa sitä, että lapsi kieltäytyy kävelemästä. Oletko samaa mieltä, että tähän samaan ikään, juuri tähän taaperoikäisyyteen myös jotenkin tulee mukaan vähän sellaisia odotuksia, eikä niin vähääkään odotuksia, vaan paljon odotuksia yhtäkkiä siitä, että mihin lapsen pitäisi pystyä?

Puhuja 1 [00:06:19]: Tarkoitatko niitä vanhempien odotuksia?

Puhuja 2 [00:06:22]: Niin.

Puhuja 1 [00:06:23]: Koska näin se pitkälti on, että siinä vauvavaiheessa, niin mehän vanhempina vastataan niihin vauvan tarpeisiin aika sillä lailla saman tien. Ja kun opetellaan syömään, niin se on ihan ok, että sitä ruokaa lentelee tai vauva heittelee ruokaa ja näin. Mutta sitten tavallaan siinä kohtaa, kun se vauvavuosi on takana päin, niin ensimmäistä kertaa siltä lapselta aletaan odottaa tiettyjä lopputuloksia. Vaikka että ruoka syödään loppuun tai ruokaa ei heitellä tai yhtäkkiä vanhemmat rupeaa odottamaan esimerkiksi, että lelut siivotaan. Tietysti tämä kuuluu vanhemmuuteen, nämä odotukset ja kasvatukseen, mutta se on myös sellainen vähän niin kuin uusi tilanne sille taaperolle. Siis että nyt häneltä odotetaan jotain niin kuin ensimmäistä kertaa.

Puhuja 2 [00:07:19]: Niinpä, joo, minun mielestäni tuo on niin totta, mitä sinä puhut ja juuri tuo, että odotetaan aika paljon itseohjautuvuutta. Mietin, että liittyykö se sellaiseen johonkin pelkoon, johonkin sellaiseen suurempaan yhteiskunnan normiin, että tietyn ikäisen lapsen pitäisi jo osata jotain tiettyä, eikö vaan? Jotain vähän itsenäistymistä, mistä tietyllä tavalla myös uhmassa on kyse, itsenäistymisestä, no mennään siihen juuri. Mutta juuri tuo, että jotenkin pelätään että jos en minä nyt vaadi, niin sitten se vielä 25-vuotiaana heittelee hääpöydässään, hääjuhlassaan ruokaa.

Puhuja 1 [00:07:55]: Niin, tämän minä jotenkin tunnistan ja tavallaan perheneuvolassakin aika paljon vanhemmat puhuvat siitä, että tavallaan on ne odotukset ja sitten ajatus siitä, että lasta pitäisi kasvattaa, ja sitten ollaan aika pulassa sen uhman kanssa. Mutta pitäisikö meidän määritellä tarkemmin mitä me tarkoitetaan, mitä me tässä nyt ajatellaan niin kuin uhmalla?

Puhuja 2 [00:08:19]: Niin, kun me puhutaan uhmasta, niin eikö vaan ole yleisesti tärkeää sanoa se, että uhmahan on siis luonnollinen kehitystehtävä. Se ei ole mikään häiriö, vaikka se siltä joskus saattaa tuntuakin, vaan että uhma on sitä, että lapsi uhmaa vanhempaa, koska lapsi sitä itsenäisyyttä harjoittelee. Oletko samaa mieltä?

Puhuja 1 [00:08:45]: Niin, siis tavallaan, että periaatteessa tämä nyt kuulostaa vähän hassulta, mutta joka kerran kun lapsi aika pontevasti ja useasti sanoo ei, niin se tietyllä tavalla kertoo siitä, että hänen itsenäistymiskehityksensä on käynnistynyt, että siitä voisi tavaillaan riemuita. Ja sitten samalla kaikista lähimpien ihmisten kanssahan se itsenäistymiskehitys ja toisaalta sen tuottama uhma on kaikista voimakkainta.

Puhuja 2 [00:09:13]: Niin, olisiko tuosta tärkeää sanoa tällainen pieni lisäkommentti tai tulee mieleen sanoa juuri näin, että usein vaikka mummolassa tai ukkilassa se ei näy samalla tavalla tai päiväkodissa, kuin mitä se näkyy kotona.

Puhuja 1 [00:09:26]: Ja se on ihan normaalia ja tavallista, että se meneekin niin päin, että kotona sitten päästellään.

Puhuja 2 [00:09:32]: Juuri näin, höyryjä. Ja uhmaahan siis voi kuvailla tai sen voi nimetä monella eri tavalla. Me nyt puhutaan uhmasta tänään Jennin kanssa, koska ainakin minua vähän ärsyttää kun minun komentojani uhmataan, niin minä tykkään siitä uhma-sanasta. Mutta sen voi myös nimetä nimellä tahtoikä tai itsenäistymisikä.

Puhuja 1 [00:09:53]: Sehän se vähän juuri onkin, että eihän aikuisten maailmassa meitä enää juurikaan sillä tavalla uhmata. Se on tavallaan vähän uusi kokemus itsellekin, että sitten kun oma lapsi uhmaa, niin sitten siinä joutuu vähän tavallaan sellaisen silmittömän huudon kohteeksi esimerkiksi, niin se vaatii vanhemmalta aika paljon omia säätelykeinoja ja pystyvyyttä asettaa se raja. Tämä me tunnistetaan perheneuvolatyöstä, tämä on se vaikeus siinä uhmassa, jotenkin niin kuin kohdata se vanhempana.

Puhuja 2 [00:10:29]: Ja mitä minä tulin tehneeksi silloin ensimmäisen uhmakohtauksen edessä? Minä tulin uhmanneeksi uhmaa, kannattaako?

Puhuja 1 [00:10:38]: No ei kannata, ei. Uhmaikäisen kanssa ei vaan onnistu se, että toimii samalla tavalla kuin toimisi toisten aikuisten kanssa, siis neuvottelemalla tai odottamalla, että lapsi itse rauhoittaa itsensä ja palaa yhteistyöhön.

Puhuja 2 [00:10:53]: Niinpä, uhmaikäisen kanssa ei auta neuvotella. Millä me sitten ajatellaan Jenni, että siitä selviäisi? Mikä meidän kuulijaa voisi nyt tässä auttaa?

Puhuja 1 [00:11:04]: No minun tekisi mieli ottaa tähän tällainen, perheneuvolassakin me paljon puhutaan mentalisaatiosta, tällainen käsite. Tavallaan tähän päiväkotimatkaan, niin voisiko siinä auttaa sellainen, että jotenkin vanhempi katsoisi sen lapsen näkyvän toiminnan taakse. Se me nähdään tai kuulijakysymyksestä tulee ilmi, että lapsi vitkuttelee, niin mitä sen vitkuttelun takana voisi olla? Tavallaan me tiedetään, että se harjoittelee itsenäistymistä ja oman tahdon ilmaisemista, mutta senkin ajatuksena, että lapsi ei tee sitä tahallaan. Se ei tee suunnitelmallisesti sitä, se ei halua torpedoida päiväkotimatkoja tai kiusata vanhempaa tietoisesti. Mutta sen mentalisaation avulla, mikä tarkoittaa siis sitä, että me pohditaan mikä siellä lapsen toiminnan takana voisi olla, mitä tunteita tai tarpeita lapsella ehkä siellä on. Lapsi ei niitä itse osaa sanoa, mutta vanhempi voi niitä arvailla. Ja tämä on niin kuin ehkä se, että se voisi tuoda siihen jotenkin sellaista ymmärrystä sitä lasta kohtaan. Tämä voisi auttaa sen vanhemman omassa raivossa tai ennen kuin se yltyy sinne asti. Tällainen minulle tulee mieleen.

Puhuja 2 [00:12:36]: Joo, minä kyllä tykkään tuosta tosi paljon. Itse minä ajattelen, että mentalisaatio, juuri tuo että arvaillaan miksi lapsi tekee niin kuin tekee, että se kutsuu meitä ikään kuin näkemään juuri sen taakse, että se ei ehkä ole tahallista. Se ei ole sellaista suunnitelmallista pahaa ja että silloin jotenkin minulla tulee sellainen mieleen, kun asiakkaiden kanssa tätä pohtii, että tulee ehkä tila sellaiselle lempeydelle eikä niinkään kovuudelle. Mitä sinä ajattelet, mitä muuta lapsen mielessä siinä päiväkotimatkalla saattaisi olla?

Puhuja 1 [00:13:12]: No joo, siis jos jatketaan arvailua, niin tietysti yksi mikä voi olla on se, että lasta saattaa ehkä harmittaa siinä, että kohta pitää hyvästellä oma vanhempi. Eron hetki on aivan siinä päiväkodin portilla, voi tulla ikävä. Nämä voivat olla sellaisia tunteita, että lapsen voi olla vaikea niiden kanssa olla ja sitten se ilmenee siinä, että en halua mennä sinne päiväkotiin tai en halua pukea vaatteita päälle lähtiessä kotoa. Jotain tällaista minä ajattelen, että siellä voi olla takana.

Puhuja 2 [00:13:49]: Niin, minulla tuli sama mieleen. Ihanaa, että ajatellaan jotenkin samoilla radoilla. Juuri se, että se luopuminen siitä vanhemmasta voi tuntua aamulla tosi kurjalta. On ehkä vielä väsynyt, ehkä huono ilma, että ei haluaisi lähteä ja voiko se vitkuttelu ikään kuin jos nyt oikein arvailen, olla vähän niin kuin lapsen tapa sanoa, että huomaa minut. Ja sitten heti tulee mieleen, että mikä sitten siinä jotenkin niin kuin keinoksi, että mitä vanhempi voisi tehdä? Jos tämän mentalisaation avulla jotenkin saa siihen sellaista lämpöä, ymmärrystä, ehkä tilaa. No mennään kohta niihin vanhemman omiin tunteisiin. Sitten se syli, sanoisi että eikä, sinä et jaksa kävellä. Saanko minä, haluatko sinä äitikyydin tai haluatko sinä isäkyydin, tule syliin. Mitä sinä tästä?

Puhuja 1 [00:14:37]: Juuri tuo mitä sinä sanoit, että tilan tekeminen niin kuin omassa mielessä ja ihan fyysisesti ajan antaminen siinä hetkessä. Se, että onko mahdollista vanhemman vaikka pysähtyä, siinä päiväkotimatkalla huomata lapsen, katsoa häntä kohti, ottaa syliin tai ihan vaan vaikka seisoskella ja todeta, että sinulla on tänään, nyt sinun on hankala kävellä, seisoskellaan tässä, levätään hetki. Tämä pieni hetki saattaa viedä, no se vie sen pienen hetken, mutta tavallaan se saattaa sujuvoittaa sitä koko loppumatkaa. Tai sitten se voi auttaa ihan iltapäivällä sitä, kun tavataan uudestaan ja miten se ilta menee. Jotenkin minä tykkään tuosta, mitä sinä sanoit, että antaa sille tilaa ja tulla kohdatuksi.

Puhuja 2 [00:15:26]: Niin, no jos minä palaan vielä tuohon, mitä minä äsken jo vähän aloitin, että kuitenkin vanhemmastakin tämä voi tuntua aika vaikealta. Oletko sinä samaa mieltä? Jotenkin mitä mietin sitä, että mikä siitä tekeekin joskus niin vaikeaa. Kuulija tässä sanoo, että häntä ihan raivostuttaa. Minä voin kuvitella, että jotenkin niin kuin eikö vaan, että se on niin tavallista että kun lapsella on vaikea tunne, niin se nostattaa myös meissä vanhemmissa vaikeita tunteita. Kiukkuun sitten vastataankin vähän kiukulla. Mitä sinä tästä?

Puhuja 1 [00:15:57]: Niinpä, se että uhmaan liittyy, lapsihan tavallaan kuten me sanottiin, että se on kehitystehtävä, se harjoittelee siinä itsenäistymistä, se harjoittelee siinä myös niitä tunnetaitoja, siis oman toiminnan säätelyä. Kun lapselle tulee uhmakohtaus, niin se tunne on ihan aito, se on totta. Sitä ei kannata vanhemman, sille ei kannata vanhemman naureskella tai vähätellä sitä, vaikka se olisi alkanut siitä, että banaania ei nyt saadakaan, siis pienestä arkisesta jutusta hirmuinen raivo. Mutta se on totta lapselle, häntä siinä kohtaa raivostuttaa isosti ja hän ei oikein vielä, hän vasta opettelee, harjoittelee omien tunteiden säätelyä. On hyvin tavallista, että silloin alkaa kädet ja jalat käymään. Usein uhmaan liittyy lapsen agressio, siis lyömistä, potkimista, puremista ja tällaisella pienemmällä, alle kouluikäisellä lapsella se on tavallista.  Tietysti sitten, jos se ei ala hiipumaan siinä kouluun meneessä, niin sitten on hyvä hakea siihen apua tai että jos kokee vanhempana olevansa kovin pulassa sen kanssa. Mutta tekee tässä mieli sanoa, että lapsen aggressio kuuluu uhmaan, mutta se minkä takia me vanhemmat vastataan kiukkuun kiukulla on se, että se lapsen aggressio pelästyttää meitä vanhempia ja se myös raivostuttaa. Se, että lapsi vaikka onnistuu lyömään vanhempaa niin, että vanhempaa sattuu, niin se nostattaa vanhemman selkärangasta jonkun sellaisen vahvan vastatunteen, että minuahan ei lyödä, minä asetan tässä rajan ja siinä voi syntyä vanhemmalle niitä ylilyöntejä. Voidaan tavallaan vastata lapselle ehkä liian rajusti.

Puhuja 2 [00:18:02]: Ja eikö vaan, että se mitä siinä voisi tehdä, ylläpitää se lempeys ja jotenkin se etäisyys, muistaa että tämä on kehitystehtävä ja jotenkin sanoa vaan, että minä näen että sinä olet tosi vihainen, mutta meillä ei lyödä.

Puhuja 1 [00:18:16]: Juuri näin.

Puhuja 2 [00:18:17]: Eli miten me voitaisiin tämä Jenni summata, että uhma kuuluu elämään, lapsi harjoittelee erilaisia taitoja, mutta ennen kaikkeahan se kasvattaa meitä vanhempina.

Puhuja 1 [00:18:29]: Niinpä, aamen. Kaikelle sille kasvulle aplodit.

[musiikkia]

Puhuja 1 [00:18:37]: Tässä me ollaan päästy meidän jaksossa siihen pisteeseen, että me annetaan muutama toimiva vinkki, joita voi lähteä testaamaan, kokeilemaan, uudelleen kehittämään ja sitten voi olla myös, että juuri teidän perheelle nämä eivät toimi. Suosittelen sitten hakeutumaan muiden vinkkien pariin. Tällaisia meillä olisi nyt antaa tähän uhmaan ja kuulijakysymykseen.

Puhuja 2 [00:19:00]: Jepulis, ja eikö vaan, että meidän ensimmäinen vinkki on, että ensin rauhoitan itseni, sitten vasta lapseni.

Puhuja 1 [00:19:06]: Muistisääntö: happinaamari omaan naamaan ja sitten vasta lapsen.

Puhuja 2 [00:19:10]: Juuri näin ja uhmassahan tämä ainakin minun mielestäni esimerkiksi nyt tässä päiväkotimatkalla voisi näyttää juuri siltä, että kun tämä lapsi lopettaa sen kävelyn ja kuulijaa alkaa ärsyttää, hän sanoi että häntä raivostuttaa, että hän aktiivisesti miettii mikä minua nyt tässä auttaisi. Miten minä voisin rauhoittua, jotta sitten minä voin ymmärtää sitä lasta vähän paremmin. Sitten taas näissä uhmakohtauksissa vaikka kotona, mitä usein asiakkaiden kanssa puhutaan, niin jos lapsi vetää itkupotkuraivarit, mitä paljon tapahtuu lapsiperheissä, niin oikeastaan meidän ei tarvitse vanhempina tehdä muuta kuin vaan vaikka istahtaa lattialle ja omalla läsnäolollamme viestittää, että minä olen tässä sinua varten. Mutta eikö vaan, siinäkin minä itse tarvitsen sen sellaisen rauhallisen kehon. Mitä tämä sinussa?

Puhuja 1 [00:19:59]: Joo, mikä auttaa sinua siinä hetkessä pysymään rauhallisena. Tuo on minusta hyvä vinkki, mennä vaikka lattialle, juoda lasi vettä.

Puhuja 2 [00:20:08]: Mitä ikinä.

Puhuja 1 [00:20:09]: Niin. No sitten toinen vinkki, mitä tekisi mieli tässä kohtaa antaa, on arjen leikillistäminen. Me paljon perheneuvolassa puhutaan siitä, että miten näitä arjen siirtymätilanteita, ihan normaaleja arkitilanteita voi helpottaa leikillistämisellä, jolla me tarkoitetaan, että kun me tehdään jostain siirtymästä, esimerkiksi päiväkotimatkasta leikki, autetaan vaikka lasta pukemisessa, tehdään siitä leikki, niin nämä sujuvat ehkä sutjakkaammin.

Puhuja 2 [00:20:48]: Niinpä, minä itse tykkään vaikka siitä, että siirtymätilanteet, vaikka pukeutuminen, että sen voi leikillistää eri tavalla. Vaikka näin, että ai sinä olet pieni vauva, tule tänne niin minä puen sinut tai että ai sinä olet kissanpentu, no äitikissa pukee. Esimerkiksi meillä voi juosta ympyrää, niin joskus minä sanon, että juokse ympyrä, niin sitten laitetaan sukka ja juokse ympyrä, niin laitetaan pipo. Voi olla tällainen hyvin liikunnallinenkin leikki.

Puhuja 1 [00:21:15]: Minusta tuo on hyvä esimerkki siitä, että vaikka sinunkin lapsi jo osaa pukea itse ja hän sitä tekee päiväkodissa, niin aina sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että myös kotona tarvitsisi pukea itse. Saa myös pukea sellaista lasta, joka osaa jo pukea itse. Sehän on meidän sellainen arkinen hoivahetki, eikö niin, ja se sujuvoittaa sitä arkea, niitäkin kiireisiä aamuja, ehkä helpompi säädellä itseäänkin. Minusta tuo on hyvä vinkki. Meillä kun on useampi lapsi, niin se tarkoittaa sitä, että meillä useammin leikitään kuka pukee nopeimmin -leikkiä tai palopestaja-leikkiä, ja ne toimii tosi kivasti. Kyllä minäkin vielä tarjoan viisivuotiaalleni, että äidin nenää painamalla saa käyntiin pukeutumisaputoimiston ja sitten se välillä auttaa, ja sitten puetaan yhdessä.

Puhuja 2 [00:22:09]: Ihanaa. No olisiko meillä jotain tähän vielä kuulijalle antaa siihen päiväkotimatkalle, että miten sitä voisi leikillistää?

Puhuja 1 [00:22:17]: No pienemmän tällaisen kaksivuotiaan kanssa sitä voisi leikillistää esimerkiksi niin, että kuljetaan eri eläiminä eri pätkä siitä matkasta. Sitten isomman lapsen kanssa voisi vaikka arvuutella eläimiä, lapsi kertoo minkälaisia tai kuinka monta jalkaa eläimellä on ja mitä se syö, ja vanhempi arvailee mistä eläimestä on kyse. Mikä vaan tavallaan tuo siihen matkan taittamiseen leikillisyyttä ja mukavuutta, niin se todennäköisesti voisi auttaa.

Puhuja 2 [00:22:54]: No sitten, mennäänkö eteenpäin kolmanteen vinkkiin. Uhmakkaan lapsen kanssa tai uhmaikäisen lapsen kanssa, anna valita kahdesta vaihtoehdosta. Miltä tämä sinun mielestäsi voisi näyttää?

Puhuja 1 [00:23:07]: No nyt en tiedä hänen, kuulijan matkaa päiväkotiin, mutta joskus siinä matkassa on esimerkiksi niin, että lapsi saisi valita. Uhmassahan on paljolti kyse siitä, että niin kuin me on puhuttu siitä itsenäistymiskehityksestä, lapsi haluaa itse valita ja aika paljon me arjessa mennään sitten aikuisjohtoisesti, aikuinen päättää, niin sitten joku kerta kun lapsi saa valita. Sinä saat valita kummasta ovesta mennään sisälle vai mitä kautta kierretään päiväkotiin sisälle, jos se on siis mahdollista, niin tällainen saattaa helpottaa. Se saattaa motivoida lasta.

Puhuja 2 [00:23:41]: Niinpä. Voisiko päiväkotimatkaa myös, nythän tosiaan niin kuin sanoit, niin ei tiedetä millainen päiväkotimatka nyt tällä kuulijalla on, mutta voisi olla myös näin, että mennäänkö rattailla vai pyörällä tai sitten esimerkiksi haluan kertoa, mitä nykyään itse käytän. En enää sano, että minä jätän sinut tai että äiti lähtee jos et tule. Minä annan tällaisen vaihtoehdon nykyään, minkä olen siis omasta työstäni oppinut, että käveletkö itse vai kannanko sinut.

Puhuja 1 [00:24:08]: Niinpä, joo. Ja sitten kun kävelee, sitten kun lapsi sanoo, että tänään minä kävelen, niin mitä sitten voi tehdä? Sitten voi huomata sen hyvän.

Puhuja 2 [00:24:18]: Kehua, ai että, niinpä. Onko se meidän neljäs vinkki?

Puhuja 1 [00:24:20]: Se on meidän neljäs vinkki, koska kyllä tässä uhmassa aika paljon vanhemmat kuvaavat sitä, että alkaa painottua myös kieltäminen, toruminen ja tämä, niin että tavallaan mihin kiinnittää huomiota, niin se lisääntyy. Sellainen ajatus, että tavallaan nähdä se hyvä silloin kun se tapahtuu ja kiinnittää siihen huomio.

Puhuja 2 [00:24:48]: Ja eikö vaan, että nämä on tosi pieniä juttuja? Juuri niin kuin sinä sanoit, että hei kiitos, että sinä kävelit koko matkan kotiin tai kiitos, että sinä odotit niin kärsivällisesti. Tai hei, että vitsi, että kylläpä sinä hienosti tulit pöytään syömään, että ne on aika pieniä asioita, mitä aika harvoin me kiitetään. Oletko sinä samaa mieltä?

Puhuja 1 [00:25:07]: Joo, senhän takia me on nostettu se tähän vinkiksi, koska se ei ole helppo juttu huomata hyvää arjessa, koska me oletetaan, että niin täytyy tapahtua. Taas palataan niihin vanhemman odotuksiin, miten käyttäydytään ruokapöydässä. Me odotetaan, että niin tapahtuu ja sitten me ei huomata sanoa, että vitsi hei, nyt se meni näin, hyvä.

Puhuja 2 [00:25:28]: Ja jotta me jaksetaan nyt tehdä, tässä on monta vinkkiä eli että kuulija ottaa, jättää vai mitä kokeilee, tekee timanttiseksi, niin viides vinkki on, että pitää pitää huolta itsestään. Tämä vaatii paljon. Uhma kuuluu elämään, se on nyt sanottu sata kertaa. Se tuottaa meissä vaikeita tunteita, sekin me ollaan sanottu monta kertaa, ja silloin me tarvitaan jaksamista, eikö?

Puhuja 1 [00:25:55]: Kyllä. Sitaatti kollegaltamme Maaret Kalliolta, hän sanoi jossain podcastissa näin, että "pienten lasten vanhemmat, niin he tarvitsevat erityisen paljon itselleen hoivaa ja huolenpitoa, koska he antavat sitä arjessaan niin paljon koko ajan lapsilleen." Erityisesti, eikö niin, uhman ollessa teillä kotona käymässä, niin miten voi antaa hoivaa ja huolenpitoa itselleen. Onko se vuorottelu, jos on kaksi vanhempaa, niin onko se vuorottelu? Ota sinä tänään, minä lepään. Onko se sitä, että hyvin reippaasti ja hienosti itse osaavan lapsen kanssa, joka osaa kävellä päiväkotiin, niin sitten joku kerta kuitenkin otetaan ne rattaat ja mennään niillä, koska sitten itse saa vähän rennomman aamun.

Puhuja 2 [00:26:53]: Kyllä, ja olisiko se myös sitten välipala? Tämä on siis asiakkaalta opittu keino, minkä asiakas on joskus aikoinaan kertonut tekevänsä, mutta hän aina kantaa välipalaa itselleen ja lapselle, kun hän hakee lapsen päiväkodista. Minun mielestäni se on ihana ajatus ja sitten voisiko se olla myös juuri sitä, että jotta me jaksetaan jotenkin olla joustavia lapsille, että oltaisiin myös joustavia itsellemme juuri näin. Tehdään arjesta helpompaa, mutta myös otetaan niitä lepohetkiä eli että illassa sanottaisiin vaikka, että nyt on perheen joutilashetki ja nyt äiti nukkuu hetken tai että iskällä on nyt sinusta vastuu. Tai käytetään niitä mummoja tai siskoja tai ketä tahansa muita niin kuin me todettiin, että se uhma ei ole heille saman näköistä kuin meille. Jotenkin uskalletaan ottaa apua vastaan.

Puhuja 1 [00:27:45]: Ja tähän viimeiseen vinkkiin liittyy se, että eikö niin, jotenkin me aloitettiin siitä uhmakokemuksesta ja eikö me haluta päättää tämä siihen, että uhma antaa vanhemmille mahdollisuuden kasvaa vanhempina ja siihen tarvitaan tosi paljon myös itsemyötätuntoa ja armollisuutta.

Puhuja 2 [00:28:05]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:28:06]: Me ei voida osata vanhempina, kun me ollaan ensimmäistä kertaa elämässämme vanhempia, ei meidän tarvitse osata aina  joka hetkessä toimia oikein. Annetaan itsellemme anteeksi se, että me ollaan seisty siellä rappukäytävässä, siinä absurdissa tilanteessa ja siitä on hyvä oppia, ja tehdä ensi kerralla toisin.

Puhuja 2 [00:28:26]: Juuri näin. Eli yhteenvetona, eikö vaan, voitaisiin sanoa nyt meidän kuulijalle, että hänen lapsensa vitkuttelu voi liittyä iän mukaan, nyt me arvailtiin että uhmaikään ja sitten jotenkin vähän niin kuin kutsuttiin häntä pohtimaan sitä, että voisiko siellä olla joku tarve, eikö vaan? Vähän tätä, että mitäköhän siellä saattaa olla. Ja sitten, eikö vaan, tarjoiltiin aika montakin hyvää vinkkiä, ainakin meidän mielestä.

Puhuja 1 [00:28:52]: Kyllä. Ja sitten toisaalta siihen vitkuttelun nostattamaan raivoon me tarjoillaan säätelykeinoja seuraavassa jaksossa, jonka nimi on Vanhemman vaikeat tunteet. Käykää kuuntelemassa, siellä on hyvinkin konkreettisia keinoja, miten vanhempi näissä hankalissa tilanteissa voi säädellä omia tunteitaan. Kiitos, kun kuuntelit jakson loppuun. Toivottavasti sait keinoja uhman kanssa elämiseen. Meidät löytää Spotifysta, Apple i Tunesista, Helsinki-kanavalta ja tietysti perheneuvolasta. Sinne voi myös hakeutua uhmaan liittyvissä asioissa.

Puhuja 2 [00:29:30]: Ja jos tykkäsit, niin muista vinkata meistä myös kaverille. Moikka.

Puhuja 1 [00:29:34]: Moi, moi.

[musiikkia]