Kaupunginorkesterin konsertit
Suomalaisen musiikin päivän konsertti
Miten suomalaisen musiikin perinne jatkuu ja miltä muutos kuulostaa? Vuonna 2020 on koko musiikin kenttä poikkeuksellisessa tilanteessa. Helsingin kaupunginorkesteri avaa joitain lyhyitä tuokiokuvia musiikkiin tässä ja nyt.
Laura Netzel: Sonaatti sellolle ja pianolle
Edith Sohlström: Elegia
Helvi Leiviskä: Pianokvartetto
Jan Söderblom, viulu
Lotta Poijärvi, alttoviulu
Senja Rummukainen, sello
Valeria Resjan, piano
Erkki Suomalainen, ohjelmasuunnittelu
Suomalaisen musiikin päivän kamarimusiikkiosuudessa ollaan suomalaisen musiikkitradition synnyinseuduilla, juurevan romantiikan parissa. Sellon äänensävy vastasi romantiikan ajan ilmaisutarpeeseen, sointikumppaninaan usein juuri piano. Ajan teosten formaatti taas tapasi olla lainaa edeltäviltä säveltäjäpolvilta; konserttoja, sonaatteja, kvartettoja tai – romantiikan oma hengentuote – viehkeä sulavalinjainen miniatyyri.
Tarmo Peltokoski, kapellimestari, piano
Ossi Tanner, piano
Anton Mejias, piano
Tami Pohjola, viulu
Kasmir Uusitupa, viulu
Outi Tarkiainen: Joye
W.A. Mozart: Konsertto kolmelle pianolle ja orkesterille
Andrea Tarrodi: ”Acanthes” konsertto 2 viululle ja jousille
Välisoitot Minna-Leena Lahti, Minna Pensola ja Antti Tikkanen.
HKO jatkaa Suomalaisen musiikin päivän juhlintaa yhdessä nuorten muusikoiden kanssa. Ytimessä on ajatus sukupolvien jatkumosta: olemme lenkkejä vuosisataisten perinteiden ketjussa.
Orkesterimusiikkiosuuden potkaisee käyntiin Outi Tarkiaisen Joye-fanfaari, jonka jälkeen kuultava Mozartin kolmen pianon konsertto on esityskoneistonsa vuoksi harvemmin konserttilavoilla soiva sävellys. Andrea Tarrodi on Pohjoismaisen musiikkipalkinnon saanut ruotsalaissäveltäjä, jonka konsertto "Acanthes" pohjaa suomalaisiin ja ruotsalaisiin kansansävelmiin.
Laura Netzel: Sonaatti sellolle ja pianolle op.66 (1890)
Laura Netzel (1839-1927) on syntyperältään suomalainen, mutta vietti lähes koko elämänsä Ruotsissa. Hän syntyi Rantasalmella kuusilapsisen perheen nuorimpana. Hänen äitinsä kuoli pian tyttären syntymän jälkeen ja isä muutti kohta koko muun perheen Tukholmaan. Nuoren Netzelin viettymys musiikkiin tuli esille varhain ja isä kannusti häntä näissä pyrkimyksissä, järjestäen tyttärensä mahdollisimman hyville opettajille. Netzel opiskeli pianonsoittoa, laulua ja sävellystä, viimeksi mainittua mm. Pariisissa Charles-Marie Widorinoppilaana. 18-vuotiaana hän esiintyi jo Tukholman hovikapellin pianosolistina ja musisoi sen jälkeen toistuvasti hovikapellin jäsenten kanssa. Hän vaikutti myöhemmin myös kapellimestarina sekä aktiivisena konserttien järjestäjä.
Säveltäjänä Netzel asemoituu myöhäisromantiikkaan. Mainetta tällä saralla hän alkoi saada vasta esiintyvän muusikon uran jo vakinnuttua; ensimmäiset merkittävät sävellykset syntyivät 35-vuotiaana. Hän julkitoi sävellyksensä aluksi salanimellä N.Lago. Jo ensimmäiset sävellykset herättivät runsaasti huomiota sekä roppakaupalla ounastelua siitä, kuka nimimerkin takana saattaisi olla. Netzelin tuotanto on varsin laaja, painottuen kamarimusiikkiin, lauluihin ja pianomusiikkiin. Tuotteliaimmillaan hän oli vuosisadan vaihteen tienoilla. Hän keräsi säveltäjänä laajempaakin kansainvälistä huomiota, eritoten Ranskasta, mutta myös muualta Euroopasta. Keskisen Euroopan suunnalta tulleissa arvioissa hänen ilmaisussaan kuultiin ranskalaisten vivahteiden lisäksi usein pohjoisen sävyjä.
Netzel oli koko ikänsä peittelemättömän ylpeä rantasalmelaisista juuristaan, mikä ei tuon ajan Tukholmassa ollut pelkästään myönteistä eksotiikkaa. Lieneekö tämä kytköksissä siihen, että hän oli hyvin motivoitunut myös sosiaalisiin kysymyksiin ja vaikutti aktiivisesti vähempiosaisten elämän parantamiseksi. Hän muun muassa järjesti säännöllistä konserttisarjaa alempien sosiaaliluokkien edustajille ja oli aina hyvin tarkka siitä, että salin puolelle todella päätyvät vain ne, joille konsertit oli tarkoitettukin.
Edith Sohlström: Elegia, viululle ja pianolle
Edith Sohlström (1870-1934) oli satakuntalainen kirjailija ja säveltäjä. Hän kasvoi taiteita suosivassa kodissa ja oppi jo nuorella iällä soittamaan mm. pianoa ja kitaraa. Aikuisiällä hän teki päivätyönsä ruumiinkulttuurin saralla; hän oli koulutukseltaan voimistelunopettaja ja oli siinä virassa Porin tyttölyseossa ja Privata svenska Flickskolanissa. Lasten- ja nuortenkirjojen ohella hän kirjoitti myös liikunta-aiheisia oppikirjoja. Fiktiivisen kirjallisen tuotantonsa hän julkaisi nimimerkillä Vivan Holme.
Säveltäjä-Sohlströmin esitetyin teos lienee juuri Elegia, joka tunnetaan useina erilaisina sovituksina, jopa yksinlauluna. Romanttisen haaveilevan melodian henki kukaties on samasta ytimestä kuin hänen suosittujen tyttökirjojensa mielenvire. Melodian päämotiivi korostaa tunnelman levollista keinuvuutta ja teoksen rauhallisesti etenevä kaari on tasapainoinen, sulkeutuen yhtä kauniisti kuin on hetkeä aiemmin avautunutkin.
Helvi Leiviskä: Pianokvartetto op.1 (1926/1935)
”Alkoi kaipaus jotain uutta, tuntematonta kohtaan.” Helvi Leiviskä (1902-1982) aloitti pianonsoiton opinnot kahdeksan vanhana. Hän nopeasti kyllästyi ajatukseen siitä, että hänen tehtävänsä olisi vain realisoida nuottilehtiä muiden kuultavaksi ja hän alkoi kertomansa mukaan nähdä unia, joissa kuuli uutta ennentuntematonta musiikkia, nähden samalla siitä kajastuvan nuottikuvan silmissään. Samassa pienessä huonessa nukkuvia nuorempia sisaruksia ei tietenkään tohtinut herättää, joten Helvi hiipi keittiöön ja alkoi sommitella näkyään löytämälleen paperille. Helvi Leiviskän lapsuudenkoti oli syvän uskonnollinen. Koko seitsenpäinen sisarusjoukko osoitti taipumusta eri taiteenaloihin - jatkosodan aikana kuollut veli Aulis Leiviskä oli lupaava säveltäjänalku - mutta kodissa ei juuri kannustettu haaveilemaan taiteista elämänurana. Näin kuitenkin kävi esimerkiksi juuri Helvi Leiviskälle; isän kuoltua, äidin vielä odottaessa nuorimmaistaan, Helville lankesi perheen elatusvastuu, josta hän pyrki huolehtimaan opettamalla pianonsoittoa.
Helvi Leiviskä opiskeli Sibelius-Akatemiaa edeltäneessä Helsingin musiikkiopistossa pianonsoittoa, pedagogiikka ja alkeisteoriaa - toiveenaan päästä käsiksi myös sävellysopintoihin. Teorianopinnoissa hän eteni niin rivakasti, että opettaja, säveltäjä Erkki Melartin, pyysi häntä tuomaan seuraavaksi näytille jonkin oppilaan oman sävellyksen. Melartin ymmärsi Leiviskän erityisyyden ja alkoi antaa tälle sävellysoppia. Melartinistä tuli Leiviskälle opettaja, isähahmo ja tärkeä kannustaja, joka piti Leiviskän säveltäjän polulla myös epäilyksen hetkinä. Myöhemmin Leiviskä opiskeli sävellystä myös Leevi Madetojan sekä Leo Funtekin oppilaana ja Wienissä kontrapunktispesialisti Arthur Willnerin opissa. Wienin vaikutukset näkyvätkin Leiviskän sävellystuotannossa vahvana kontrapunktinhallintana ja mieltymyksenä polyfoniaan.
Melartinin johdatuksesta Leiviskä liittyi teosofiseen Ruusu-Risti liikkeeseen, josta tuli säveltämisen ohella hänelle elämän toinen vankka kiinnekohta. ”Teosofian kautta tulin vakuuttuneeksi säveltämisen velvoituksesta ja oikeutuksesta.” Leiviskän vakavuutta säveltäjänä on perusteltu milloin teosofisella taustalla, milloin lapsuudenkodin vakavalla hengellä, milloin sillä, että hänellä olisi ollut tarve todistaa uskottavuuttaan säveltäjänä. Mutta mahtaako säveltäjä itsekään osata tai edes välittää analysoida pontimiaan tälläkään tarkkuudella? Leiviskän teosluoettelo ei ole laaja, mutta hänen teoksensa tapaavat sitä olla. Musiikkia leimaa vahva osaaminen, kontrapunktin ja suurten kaarten hallinta. Huomattava osa hänen tuotannostaan on orkesterimusiikkia, mutta sama eetos kuuluu myös pienemmille kokoonpanoille sävelletyssä musiikissa.
Hänen sävellystyylinsä kulkee alkuaikojen vahvasta myöhäisromantiikasta uusklassisten kaikujen ja impressionismin henkäysten myötä kohti vapaatonaalisuutta kromatiikan alati lisääntyessä. Pianokvarteton Leiviskä on säveltänyt vuonna 1926, 24-vuotiaana, mutta hän sääteli teosta vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Teoksen vaivattomasti kantavat kaaret saavat nosteensa puhdasrotuisesta romanttisesta paatoksesta. Toisen osan katkaiseva koruton pianokoraali lienee heijastus sävellysopinnoista. Kaarrosten reunamilla tosin impressionismikin jo siellä täällä pilkottaa; aivan teoksen avaustahdeissakin voi havaita ranskalaisen taidesuunnan versoja - tosin aivan yhtälailla alun teeman saattaisi ajatella juurtavan aikansa suomalaiskansallisesta perimästä.
Erkki Suomalainen
Outi Tarkiainen: Joye
Rovaniemellä syntynyt Outi Tarkiainen (s. 1985) on niin juuriltaan kuin latvastaan lappilainen. Hänen taiteessaan kuuluu ehtymätön kaipuu luonnon rauhaan ja Napapiirin maisemiin silloinkin, kuin teos on syntynyt keskellä Pariisin tai Berliinin kaltaista levotonta metropolia – tai etenkin juuri silloin. Tarkiaisen läpimurtona pidetään hänen valmistumisvuotenaan 2010 syntynyttä teosta Metsän hiljaisuuteen jazzmezzosopraanolle tai kansanlaulajalle ja jazzorkesterille.
Viimeisen viiden vuoden aikana Tarkiainen on noussut kansainvälisesti näkyvimpien suomalaissäveltäjien joukkoon. Esimerkiksi saksofonikonsertto Saivolle (2018) myönnettiin Pohjoismaisen musiikkineuvoston palkintoehdokkuus, ja Lontoossa, Houstonissa ja Detroitissa esitetty orkesteriteos Yön auringon variaatiot (2019) on ehdolla vuoden 2021 Fondation Prince Pierre de Monacon musiikkipalkinnon saajaksi. Tänä syksynä Radion sinfoniaorkesteri esitti Tarkiaisen Jään lauluja Suomen Säveltäjät ry:n 75-vuotiskonsertissa, ja hänen uusin orkesteriteoksena The Ring of Fire and Love on määrä kuulla ensi keväänä Tukholmassa Sakari Oramon johtaman Kuninkaallisen filharmonisen orkesterin konsertissa.
Minuutin mittainen Joye (2017) syntyi Pori Sinfoniettan tilauksesta, ja sitä on esittänyt myös Joensuun kaupunginorkesteri. ”Joye on miniatyyriteos tai orkesterifanfaari, olemukseltaan kauttaaltaan kirkas ja aforismimaisen ytimekäs”, Tarkiainen kertoo. ”Teoksen nimi viittaa muinaisranskan kielen sanoihin ”autuus” ja ”onnetar”, ja ajatuksenani oli ladata teokseen kaikki se riehakkuus ja yltiöpäisyys, jotka intensiivisen onnen hetkellä ihmisessä ohikiitäen välähtävät. Teoksen alussa tummanjykevät sointupilarit vyöryvät maisemaan, josta ensin klarinetit, sitten oboet ja lopulta trumpetit johdattavat musiikin suuriin kuohuihin ja kirkkauteen, joka täyttää kaiken.”
W.A.Mozart: Konsertto kolmelle pianolle ja orkesterille F-duurissa
Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791) sävelsi vuonna 1776 kolme pianokonserttoa. Hän oli siihen mennessä jo säveltänyt lähes 250 teosta, pääosin toimessaan Salzburgin piispan hoviorkesterin kuukausipalkkaisena musiikillisena sisällöntuottajana. Hän oli siis tottunut tuottamaan täsmälleen sitä mitä tilattiin, etenkin jos vastaanottajana oli piispan läheinen ystävätär, Antonia Lodron. Mittatilaustyönä Lodronille syntyi myös konsertto kolmelle pianolle F-duurissa.
Kunnioitettu aatelisrouva oli viraltaan vapautuneella ajalla ajautunut pianonsoiton pariin kahden tyttärensä kanssa, mikä aristokraattisessa Salzburgissa ilman muuta oikeutti esiintymisiin oman kaupungin orkesterin solistina. Kreivitär Lodronille ja hänen vanhemmalle tyttärelleen Alyosialle Mozart räätälöi selvästi näyttävämmät solistiosuudet, kun perheen kuopus Josepha sai tyytyä astetta vaatimattomampaan rooliin.
Vaikka tilaajan puutteelliset pianistintaidot sanelivatkin sävellyksen sisältöä jonkin verran, Mozart ei antanut moisen häiritä taiteellista kunnianhimoaan – pikemminkin päinvastoin. Ulkokohtaisen taiturillisuuden poissaollessa hän joutui luottamaan yksinomaan musiikin luontaiseen viehätysvoimaan. Kolmen pianon konserttoa voikin pitää osoituksena Mozartin virtuoosisuudesta säveltäjänä, ja hän itsekin arvosti teosta kylliksi pitääkseen sitä ohjelmistossaan konserttimatkallaan Mannheimissa. Myöhemmin hän sovitti sen kahdelle pianolle esitettäväksi taitavana pianistina tunnetun siskonsa Maria Annan kanssa. Tämä sovitus on ottanut paikan kahdesta versiosta soitetumpana.
Kolmen pianon konsertto osoittaa, kuinka vastaanpanettomalla raikkaudella parikymppinen Mozart käsitteli musiikkia pääasiallisena hauskanpidon välineenä, olkoonkin, että muodoltaan konsertto noudattaa konservatiivista mallia sonaattimuotoisine avausosineen, adagiossa kulkevine hitaine osineen ja tanssivine finaaleineen. Vaikka kahdelle pianolle lankeaakin kolmatta pianoa hankalampaa soitettavaa, kaikki saavat omat tähtihetkensä kokonaisuudessa, ja kerronta kulkee soittimelta toiselle kuin Tupun, Hupun ja Lupun kootut selitykset konsanaan. Siitä mistä yksi aloittaa, toinen jatkaa ja kolmas vie jutun loppuun, kunnes se lähtee jälleen uudelle kierrokselle.
Andrea Tarrodi: Acanthes, konsertto kahdelle viululle ja jousiorkesterille
Tukholmalainen Andrea Tarrodi (s. 1981) on yhtenä ruotsalaisen säveltaiteen kiitellyimmistä tekijöistä viemässä maansa nykymusiikkia kohti kansainvälisiä tunnustuksia. Tarrodin teoksia on esitetty niinkin merkittävissä konserttikeskuksissa kuin Lontoon Royal Albert Hall, Berliinin Philharmonie ja Wienin Musikverein, minkä ohella Tarrodi kuuluu itsestäänselvästi suurimpien ruotsalaisorkestereiden ohjelmistoihin. Residenssitaiteilijana hän on toiminut Vesterås Sinfoniettassa vuosina 2013-2014, ja Nordic Chamber Orchestran residenssitaiteilijana hän toimii ensi vuoteen saakka.
Tarrodin teoksilla on usein jokin ulkomusiikillinen inspiraation lähde; luonnonilmiö tai yksittäinen maisema. Esimerkiksi sellokonsertto Highlands (2013) syntyi skottilaisten nummimaisemien pohjalta, orkesterikonserttoa Ascent (2015) säveltäessään Tarrodi kuvitteli valtameriä, hautavajoamia ja kaupungin ja luonnon vuoropuhelua, kun taas obokonserton Flyttfåglar (2010) lähdemateriaali paljastunee jo nimestä. Tarrodi ei silti sävellä teoksiaan mihinkään muottiin saati ennakoitavasti, vaan antaa jokaisen teoksen syntyä uusista ideoista tuoreena, eikä hän epäröi vaihtaa sävellystekniikkaa kulloisenkin kappaleen tarpeisiin.
Vuonna 2019 Pekka Kuusistolle, Malin Bromanille ja Musica Vitae -orkesterille valmistuneen kahden viulun konserton nimi Acanthes viittaa putkilokasvien sukuun, jonka koristeellisia lehtiä on käytetty niin yskänlääkkeissä kuin korinttilaisten pylväänpäiden mallina. Tarrodin teoksen lähtökohtana on kuvataiteilija Henri Matissen kuuluisa teossarja Papiers découpés, joka käsittää useita piirroksia sekä väritettyjä ja muotoon asteltuja paperihahmoja. Yksi sarjan teoksista on nimeltään Acanthes (1953).
”Pyrin säveltämään teoksen samaan tapaan, eli kääntämällä maalauksen eri muodot ja värit musiikiksi”, Tarrodi on sanonut. Sävellysprosessin aikana Tarrodi sai kuullakseen useita Pekka Kuusiston äänittämiä kansanmelodioita Ruotsista ja Suomesta, joista hän valitsi sävelmät Kopsin Jonas ja Brudmarsch efter Larshöga Jonke. ”Nämä kaksi melodiaa ilmestyvät pitkin teosta ensin katkelmina, kunnes loppua kohden ne kuullaan täydessä loistossaan.”
Jaani Länsiö
