Riikka Pelon podcast Katharina Grossen näyttelyyn
Jaa podcast
Riikka Pelon podcast Katharina Grossen näyttelyyn
12 min
|
Kuunneltavissa toistaiseksi
|
Julkaistu
08.07.2021
Kategoriat

HAM Podcast: kirjailija Riikka Pelo vierailee Katharina Grossen näyttelyssä

Astu sisään Katharina Grossen näyttelyyn kirjailija Riikka Pelon kanssa toteutetun podcastin parissa. Pelo kävi tutustumassa ja kokemassa Grossen värikästä taidetta myös Berliinissä ennen HAM Helsingin taidemuseon näyttelyn avautumista ja kirjoitti kokemuksistaan tekstin, jota kävijä voi kuunnella näyttelyssä ollessaan, tai vaikka rannalla aurinkoa ottaessa.

(Musiikkia.)

Riikka Pelo:

Kun astun teokseen, astun sisälle hetkeen, jolloin tajuntasi sinkoutuu ulos kehostasi. Astun sekuntiin, jonka jälkeen kaikki muuttuu valoksi ja pimeydeksi ja aika katoaa. Astun sisään sekunnin sadasosaan siihen hetkeen, jossa kaikki sinun elämäsi värit purskahtavat räjähdyksenä esille viimeisen kerran ja tulevat näkyviksi. Sadoiksi värivirroiksi. Sinun elämäsi, sinun kuolemasi yhtä aikaa läsnä tässä samassa hetkessä. Hetkessä, jolloin annat pois itsesi.

Haave taiteen sisään astumisesta, elämän ja taiteen sekoittumisesta, täytyy olla peräisin unista ja myyteistä. Idea kokonaisvaltaisesta, kokijansa sisäänsä sulkevasta ja jollain tavalla kumouksellisia voimia sisältävästä maalauksesta on digitaalisen ajan virtuaalisia maisemia paljon vanhempi. Minua se on seurannut lapsuudesta saakka.

Katharina Grossen värikylläisessä taiteessa haave teoksen sisään astumisesta tehdään katsojalle mahdolliseksi todellisuuden rajoja koettelevana ja uudistavana kokemuksena. Grossen maalauksen sisään astuessa kaikki inhimillisen kokemuksen vakiintuneet ehdot voivat olla vaarassa yhtäkkiä kumoutua. Kuten silloin, kun ihminen joutuu outoon välitilaan. Unen tai kuoleman kaltaiseen aikaan tai paikkaan, jolla ei ehkä ole vielä edes nimeä. Ainoa kompassi, jonka teokset luovuttavat katsojansa avuksi, on silkka värien houkutus, joka vaatii katsojalta kokonaisvaltaista antautumista lumonsa kannattelemaksi. Katharina Grossen taide koettelee monumentaalisella mittakaavallaan katsomisen ja kokemisen tapoja. Katsoja saattaa menettää taiteilijan valtavien värimaisemien sisään astuessaan totunnaisen tajunsa ilmansuunnista, perspektiivistä, tilan rajoista ja jopa ajallisesta jäsentymisestä.

Nämä ovat sinun lähtösi jäljet. Näen sen heti. Näen sen ennen kuin astun teokseen, sen rajaamalle alueelle. Tämän olet jättänyt jälkeesi, se on nyt näkyvää. Sinun elämänvoimasi. Sinun tietoisuutesi. Sinun intohimosi. Sinun käsittämätön intensiteettisi ja energiasi. Ruumiisi ja sielusi. Kaikki, mitä olet koskaan kokenut. Kaikki, mitä olet koskaan ajatellut ja uneksinut. Jokainen olemisesi säie, väreiksi jähmettynyt. Sielusi näkyväksi tehty. Kaikki sinun unesi, kaikki näkysi, koko elinvoimasi puristuneena kolmeksikymmeneksikolmeksi äärimmäiseen kirkkauteen viritetyksi väriksi. Värien räjähdykseksi. Säteileviksi pigmenteiksi. Valon partikkeleiksi.

Kun kevään 2020 aikana tutustuin Katharina Grossen teoksiin taiten tehtyjen ja värikylläisten näyttelykatalogien muodossa, oli selvää, että en voisi kirjoittaa hänen taiteestaan vailla kokemusta yhdestäkään hänen teoksestaan, vain pelkän lukevan katseen ja kuvitelman varassa. Syksyyn osui lopulta yksi viikko, jolloin matkustaminen Helsingistä Berliiniin, jossa Grosse myös asuu ja työskentelee suuren osan vuodesta, oli mahdollista ilman kahden viikon karanteenijaksoa. It Wasn’t Us -näyttely Hamburger Bahnhofissa oli silloin ollut kaksi kuukautta avoinna yleisölle. Käytin lyhyen aikaikkunan tarjoaman mahdollisuuden hyväkseni ja tein tarpeellisin turvatoimin matkan jälkikesän auringossa kylpevään Berliiniin, kaupunkiin, joka on monelle aikalaiselleni tarjonnut monta muuta kaupunkiympäristöä vapaamman olemisen tilan. Tällä matkalla kantamuksenani oli kuitenkin suunnaton suru aivan vasta tapahtuneesta läheisen ihmisen äkillisestä kuolemasta. Kaiken mittakaava oli peruuttamattomasti muuttunut, mutta en vielä tiennyt miten.

Näyttelypäivinä annoin itselleni tehtäväksi tutkia värikokemusta vapaamuotoisen koejärjestelyn muodossa. Olin luonut listan periaatteista, joita pyrin vapaasti seurailemaan. Niistä tärkein oli tämä: kokea väri ennen merkitystä, ennen kertomusta, ennen kuvia. Henkilökohtaisen tilanteeni vuoksi olin paljas ja vastaanottavainen kaiken uuden ja vahvasti suggestiivisen edessä. Väreille altistuneena tulinkin melkein ensimmäisellä henkäykselläni vedetyksi tilaan, jonne oma menetykseni oli minua kutsunut jo viikkoja. Putosin ajan ja paikan tuolle puolen elämän ja kuoleman väliselle ohuelle ja hauraalle rajavyöhykkeelle kuin Lewis Carrollin pikkuinen Liisa-tyttö kaninkoloon tipahtaessaan.

Ja kuin kuoleman vakavasti otettavassa leikissä tai pelissä, oma sisäisyyteni, kuvitelmani ja teoksen ulkoisuus, väri, muoto ja tilan outo ja ennen kokematon jäsentyminen sekoittuivat toisiinsa ilman että kykenin estämään sitä enää mitenkään. Meditoin värien kanssa. Istuin koboltinsinisen, karmiininpunaisen ja ruohonvihreän keskellä. Hengitin väriä sisään ja ulos. Koetin uida pois kielestä ja tavoittaa värin kokemuksen. Haparoin värin ja tiedostamattoman, värin ja kehon sekä värin ja vietin välisiä sidoksia sanojen tuolla puolen.

Värien ja tilassa nyansoituvien muotojen synnyttämistä kuvista en silti päässyt missään vaiheessa. En menetyksestä ja kaipauksesta nousevasta kertomuksesta, vaikka yritin katkaista kuvien tulvan, antaa niiden mennä. Tai ainakaan täysin kuvatonta, puhdasta värin kokemisen tilaa on hyvin vaikea tavoittaa enää siinä vaiheessa, kun tästä kokemuksesta on viimein kirjoitettava kielen ja sanojen ja merkitysten varassa. Jokainen kuva synnytti uuden kuvan. Kaikki oli liikkeessä. Kuvien virtaus ei pysähtynyt. Mikään ei lakannut. Kaikki virtasi, eikä mikään ollut samoin kuin hetki sitten. Mutta mikä tärkeintä, värit mahdollistivat mahdottoman kuvittelun. Ne tekivät menetetystä jälleen läsnä olevan ja paljastivat jotakin lohdullista todellisuuden ja kokemuksen näkymättömistä säikeistä sekä niiden mahdollisuudesta järjestyä aina uudella ja uudella tavalla ja vahvistaa tunnetta siitä, että mikään ei olisi koskaan pysyvää. Eikä niin tulisikaan olla.

Katharina Grosselle kaikki pinnat näyttäytyvät maalattavissa olevina. Maali voi laskeutua mille tahansa pinnalle, ja tehdä sen siten näkyväksi. Mutta väriin sekaantuneena statukseltaan myös epävarmaksi, horjuvaksi suhteessa kaikkeen muuhun sen ympärillä olevaan niin toisiin pintoihin kuin muihinkin materiaalisiin elementteihin. Värillä, maalipigmentillä on hänen töissään ensisijainen, esittävyydestä vapautettu ja lähtökohtaisesti aktiivinen rooli. Taiteilijan metodi, väriruiskumaalaus, antaa värille erityisen tapahtumaluonteen. Suihkemaalaus suo väripigmentille mahdollisuuden käyttäytyä ikään kuin se olisi itsenäinen toimija, kuin sillä olisi oma tahto. Oma itsenäinen ilmavirrassa liikkumisen ja pinnoille sirottumisen tapansa. Taiteilija itse on vain yksi toimija kokonaisuudessa. Tasa-arvoinen akti muiden osatekijöiden, kuten maaliruiskupistoolin ilmanpaineella toimivan mekanismin kanssa. Maalauksen aktissa värien on mahdollista virrata ja löytää erilaisia kulkeutumisen ja yhteytymisen tapoja ja uomia vailla ennalta käsikirjoitettua suunnitelmaa, rajoittamattomasti, kuten tajunnan, mielen omassa vapaassa virrassa. Matkani viimeisenä päivänä palasin näyttelyyn yhdessä taiteilijan, Katharinan kanssa. Kokemus teoksesta oli jälleen toisenlainen, kuin edeltävien päivien käynneillä. Me keskustelimme ja kävelimme lävitse teosta, sisällä ja ulkona, vailla pyrkimystä johdatteleviin kysymyksiin tai yksiselitteisiin vastauksiin. Molemmille oli selvää, että kysymys väreistä pakenee sanoja, liukuu käsistä kuin saippuakupla tai kuin valaan valkoinen kammottavuus Moby Dick -romaanissa. Mutta kun kuljimme värien virrassa, niiden merkitykset alkoivat silti kerääntyä sanojen ympärille uudenlaisina muotoina.

Kuolema ja ekstaasi. Raja ja vapaus. Vastuu ja halu.

Katharinalle väri on ennen kaikkea vapaa ja elinvoimaa julistava itsellinen elementti. Vapaudessaan se on loputtoman radikaali, aina liikkeessä. Rajat, joihin se törmää, vain vahvistavat sen vapaata luonnetta, ja osoittavat värien kyvyn rajojen ylittämiseen ja liikkumiseen kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Jos jokin poliittinen, yhteisöllinen viesti hänen teoksistaan on löydettävissä, se liittyy myös vapauteen, ja samalla vastuuseemme tämän vapauden toteutumisesta. Katharina haluaa tehdä väriensä politiikalla näkyväksi sen, millaiset rakenteelliset rajoitukset kaventavat vapauttamme ja samanaikaisesti myös sen, kuinka nämä rajat voidaan ylittää tai korvata avarammilla tiloilla, joissa yhdenmukaisuuden sijaan on moninaisuutta.


Sisään astuminen maalaukseen ei Grossen teosten kohdalla tarkoita katoamista toiseen todellisuuteen tai yhden päivän karnevaaliin, vaan hänen teostensa kokonaisvaltainen sisäänsä sulkevuus on todellisuuden kätkettyjen mahdollisuuksien esille tulemista tässä ja nyt. On omasta toiminnastamme kiinni, millä tavoin ja minne me näkemämme ja kokemamme vapauden impulssit ja vastuun ottamiseen kehottavat signaalit suuntaamme, sekä yksityisinä, kärsivinä ja kuolevaisina olentoina, että valon ja värien yhteen kutsumana yhteisenä.


Seuraan sinua. Seuraan sinua matkallasi niin pitkälle, kuin pääsen, niin pitkälle kuin voin sinua seurata, niin pitkälle kuin annat minun tulla. Jos voisin muuttua väriksi seuratakseni sinua, tekisin niin. Saatan sinut matkaan uudestaan. Ja uudestaan. Kaikki nämä päivät saatan sinua. Kaikki nämä päivät pysyn tämän hetken sisällä. Hetki, jolloin sinkoudut pois itsestäsi. Hetki, jolloin tajuntasi kimpoaa kohti valoa. Kaikki on nyt jo pelkkää valoa, valon tekoja. (-) (0:11:50) Olet pelkkää valoa ja väriä, valoa ja kärsimystä. Kaikki taivaan värit, kaikki elämäsi värit, sinun elämäsi ja sinun kuolemasi värit läsnä tässä paikoilleen pysähtyneessä sekunnissa. Kaikki yhtä aikaa. Ja minä seison sen sekunnin sisällä sekunnin sadasosassa kaikkien sinun väriesi sisällä.

(Musiikkia.)