Yhteisöissä toimiva tanssitaiteilija, sateenkaariteemojen asiantuntija Pauliina Aladin avaa tässä jaksossa sateenkaarisensitiivistä työotetta ja kutsuu kaikki mukaan oppimaan.
Keskustelu kulkee kohti yhdenvertaista taidekasvatusta ja suhdetta yhteisöihin. Pauliinalta opimme keinoja lasten ja nuorten taiteeseen osallistumisen kynnysten madaltamiseen, monimuotoisessa yhteiskunnassa. Missä kaikkialla sateenkaarisensitiivisyyttä tarvitaan ja miksi se on niin tärkeää?
Haastattelijana tässä jaksossa on kulttuurikasvatuksen suunnittelija Katri Aikio.
Tekstiversio
Katri: Lapset, nuroet ja taide. Rakentaako taide lasten kanssa kestävää maailmaa? Onko taidekasvatus tärkeää vain juhlapuheissa? Tämä on Annantalon podcast, jossa keskustellaan lasten kulttuurista ajassamme. Ja tänään me keskustellaan moninaisuuden kohtaamisesta, lasten kulttuurista ja tanssimisesta. Minä olen Katri Aikio ja vieraanani on tanssitaitelija, tanssin opettaja ja sateenkaariteemojen asiantuntija Pauliina Aladin. Hei Pauliina Aladin.
Pauliina: Moi Katri Aikio.
Katri: Tervetuloa tänne Annantalon podcastin vieraaksi.
Pauliina: Kiitos, ihanaa olla täällä. Kiitos kun kutsuit.
Katri: Tota joo, tää oli ilmiselvä valinta ku aloin miettimään, että kuka olisi mun vieras Annantalon podcastissa. Jotenki montaa kautta tulit mieleen.
Pauliina: Mahtavaa, kiva juttu.
Katri: Joo mä ajattelin ensin kysyä tällasen pienen kysymyksen sinulta. Olet siis tanssija, tanssitaiteilija, tanssin opettaja ja tota tanssi on sellanen taiteen muoto, jota jotenkin niinku tos ennen lähetystä puhuttiin, ni siitä ei niin usein pelkästään ehkä puhuta, koska se on jotain niin, tai useimmissa piireissä puhutaan, mut se ei oo yleisin tämmönen podcastin aihe ehkä, koska se on jotain, mitä katsotaan ja koetaan. Ja toisaalta se tanssin viehätys on ehkä myös siinä, että sitä voi kokea vaikka sanoja sille kokemiselle ei olis. Eli koska sä näet ja tunnet kehossa. Ja siks onki tosi kiinnostava kuulla, että miten sun polku tanssiin on kulkenut? Tai miten sä oot löytäny tanssin?
Pauliina: Sä sanallistit kyllä tosi kauniisti tanssia tuossa. Ja se on kyl tosi jotain sellasta, mitä itekki on kokenu ja varmasti siel ytimessä on just se, että mulle on niin luontaista liikkua ja ilmaista keholla, ja sanat on tullu sit omaks ilmasumuodoks vähän myöhemmin. Ja tykkään kyl paljon kirjottaa, se on kulkenu aina mukana, mut et se tanssi oli sellanen, joka lähti tosi nuorena jo liiken- tai mulla tuli mukaan mun elämään. Mä oon pieneltä Savolaiselta paikkakunnalta kotosin ja siellä ei ollu mahdollisuutta tanssin harrastamiseen. Mun vanhemmat ei oo taiteilijoita, tanssi ei ollu millään tavalla läsnä mun varhaivuosina. Mutta sitten serkkuni pääkaupungista tuli kylään, ja hänen äiti katsoi mua ja mun serkkua kun me istuttiin siinä kuistilla. Sit se katto mua vähän pettyneenä ja sano, että Pauliina menisit sinäkin balettiin, niin saisit yhtä hyvän ryhdin kun meidän Niina.
Katri: Voi ei. Tolleen positiivisen kannustamisen kautta siis.
Pauliina: Joo. Se alku oli vähän tollanen, mutta jotenki mun vanhemmat sitte vei mut kokeilemaan tanssia. Ja sit sehän oliki se juttu. Et baletin harrastamisen kautta kaikki lähti liikkeelle, koska ei ollu muita vaihtoehtoja. Vähitellen sinne lähikaupunkiin tuli jazz-baletti, se oli se nimitys sillon. Ja sitte tuli moderni tanssi. Ja jotenkin ilman internettiä ja ilman isoja esikuvia mä silti löysin nykytanssin itsestäni, että se todella on se mun laji ja improvisaatio on mun jotenki millä tavalla mä lähden luontaisasti liikkeelle. Ja sit mä pyrin tonne musiikki- ja tanssilukioon Kuopioon ja pääsin sinne. Kävin sen ja siellä nään tanssin ovet niinku avautu mulle. Et okei, et täs on oikeesti mahdollisuuksia pysyä tämän lajin kanssa vaikka koko elämä. Ja sen jälkeen mä pyrin tonne Turun ammattikorkeekouluun tanssinopettajakoulutukseen ja pääsin sinne, kävin sen läpi. Sinä aikana mulla alko herää näitä epäilyksiä, että no onko tää mun juttu, onko tää tanssin opettajuus mun juttu, pitäiskö mun enemmän yrittää sinne tanssitaiteilijuuteen? No mä kävin sitte Hollannissa vaihto-oppilaana, ja siellä Fontys Dance Academyssa mä sain kokeilla lähestymistä tanssiin hyvin monelta eri kantilta, et mä sain enemmän niitä tanssijuuden, tanssitaiteilijuuden opintoja. Ja se vahvisti sitä, et kyl mä haluan pysyä tällä alalla ja se on ihan ok käydä se tanssinopettajuuskoulu sitten loppuun. No näin tapahtu ja sit koulutuksen jälkeen tuli ehkä sellanen hyvä vaihe, et mä kyseenalaistin jälleen kaiken, ja olin sitä mieltä, että ei. Nyt täytyy etsiä jotain muuta. Jätän kaiken taakseni ja lähden New Yorkiin. Ja niin tein.
Katri: Ihana päätös.
Pauliina: Joo. Sinne menin valtameren toiselle puolelle ja New York cityssä asustelin muutaman vuoden. Ja aluksi tosiaan tein kaikkee muuta kun tanssin. Mut sitte jostain tuli se, et pitäikös käydä tanssitunnilla? Ja siellähän mä sitte taas huomasin ja muistin kaiken sen, että tää tuntuu mulle tärkeeltä, tätä on hyvä tehdä. Ja sitte tuli ensimmäinen koetanssi, mihin mä aattelin, et mä meen. Ja sit mä sainkin sen työn. Ni sitä kautta aukeni taas ne polut, et mä aloin tekemään jälleen esityksiä eri koreografien kanssa, myös eri freelance-ryhmissä ja myös muusikoiden kanssa. Sillon oli Suomesta muutama muusikko käymässä New Yorkissa ja heidän kanssa tehtiin paljon esityksiä. Ja yhteistyö jatku jonku aikaa sit ku mä palasin Suomeen, he palas Suomeen, ja sitte Suomessa mä halusin jatkaa tanssimista. Ja se onnistu, koska sekään ei oo mikään itsestäänselvyys tällä alalla. Ja tota sit mä jatkoin freelance tanssitaiteilijana välillä johonkin kiinnitettynä esiintymistä ja tekemistä, kunnes taas tuli seuraava vaihe, et mä kyseenalaistin, et miks mä tätä teen. Ja sit mä aloin löytää tietäni siihen, et mä haluun tehdä enemmän yhteisöjen parissa. Mä kävin sosiaalisen sirkuksen ohjaajakoulutuksen, jossa erikoistuttiin tekemään töitä eri tarpeisten ryhmien kanssa ja heidän luona. Ja se oli yks iso tämmönen pointti mun matkalla sitä kohti, että mä oon saanu vahvistusta sille, et mä haluun tehdä eri yhteisöissä enemmän kun ihan perinteisissä taidelaitoksissa tätä mun työtä. Ja tota mä oonki sitte tehny viime vuodet enemmän yhteisötaiteilijana. Esimerkiks Helsingin tyttöjentalolla oon ollu yhteisötaiteilijana ja nytte taas mitä tällä hetkellä toteutan, niin on tota vahvasti linkitetty mun työ erilaisiin yhteisöihin.
Katri: No olipa se mielenkiintoinen polku ja jotenki se, että sä kerrot avoimesti noista kaikista epäilyksen hetkistä ja muusta, ni varmasti siis se, että niitä on ollu, ni vahvistaa sun suhdetta tanssiin ja siihen, että sä oot siinä niinku kokonaisena ihmisenä, mutta on myös aika kiinnostavaa kuulijalle. Että jotenki sellasten tarinoitten jakaminen, missä kaikki on niinku, tie on viitoitettu täysin selväksi ja siellä ei oo epäilyksenhäivääkää ollu, ni on vähän epäilyttäviä itsessään.
Pauliina: Joo kyllä, kyllä juuri näin. Ja se, että kun joku näkee mut tekemässä tällä hetkellä tanssia ja kuulee, et mä oon alottanu lapsena, ni se saattaa kuulostaa siltä, että tottakai, et se vaan niinku on menny ja hänet on jotenki luotu tälle alalle, mut se ei yhtään sillä tavalla ole. Ja osaltaan se purkaa just kaikkii näitä oletuksia, ku kertoo näitä tarinoita, että ei voida ikinä tietää mitä toinen henkilö kantaa mukanaan, tai että mikä hänen tarinansa on.
Katri: Niimpä. Joo sä kerroit, että sä oot päätyny yhteisöjen kanssa toimimaan ja täällä Annantalossa sä teet tällä hetkellä siis sellasta kokonaisuutta, johon kuuluu lasten ja nuorten kanssa tekemistä ja esitys kuuluu siihen, mutta myös meidän henkilökunnan kanssa sekä taideopettajien, toimistohenkilökunnan ja siivoojat ja vahtimestaritki on kutsuttuna sateenkaarisensitiivisyyskoulutuksiin. Niin Annantalon näkökulmasta on tietysti ihan mielettömän hienoa, et koko Annantalo on tässä mukana, mutta mikä sulle on se juttu minkä takia sä haluat toimia nimenomaan yhteisöjen parissa?
Pauliina: Mulle on tärkeetä se, että taidetta viedään sinne, missä ihmiset on. Että ihmisten ei aina tartteis löytää tietään sinne taideorganisaatioihin. Se voi olla hankalaa tosi monesta eri syystä miks yksilö tai yhteisöt ei löydä tai pääse taiteen äärelle jos se pysyy teattereissa ja gallerioissa ja taideoppilaitoksissa. Niin mä haluun sitä toteuttaa, että mä vien taidetta yhteisöihin. Ja nytte tällä yhteistyöllä mitä mä Annantalonki kanssa teen, mä tavottelen sitä, et mä voin viedä sinne yhteisöihin sitä viestiä, että Annantalo on turvallinen paikka. Pyrkii yhdenvertasuuteen. On toteuttanu pitkään jo yhdenvertasempaa taideopetusta. Et tänne on hyvä tulla. Ja, että se henkinen- ja fyysinenki kynnys on hyvin matala tänne tulemiseen, ni sitä mä tällä hetkellä pyrin tekemään. Ja sitä kautta mä toivon, et mä pystysin nostamaan yhteisöjen, tällä hetkellä sateenkaariyhteisöiden eli sukupuolivähemmistöjen, seksuaalivähemmistöjen ja sateenkaariperheiden ääniä siitä, että ketä he on, mitkä heidän unelmat on, mikä heidän paikkansa yhteiskunnassa on, mitä tarpeita on, kuinka he haluu taiteeseen osallistua, mitä he taiteelta toivoo, mitä täällä pitäis viel kehittää, että todellakin taiteen jakaminen kaikille toteutus yhdenvertasesti.
Katri: No mut siinäpä se tuli aika hyvin perusteltua. Viel jotenki se, et koko työyhteisö otetaan mukaan, ni aika tärkee osa sitä, et ku sä tuut taloon, ni et jokainen ihminen on tavallaan ajatellu asiat läpi niin, et ollaan tavallaan yhtä avoimia kaikenlaisille ihmisille.
Pauliina: Joo, kyllä. Ja varmasti se ajatus onki, että Annantalolla on lämmin ja lempeä paikka, ja aina halunnut avata ovensa kaikille, niin nyt vaan tää mun työ on sitä, et mä päivitän niitä keinoja ja tarpeita, miten oikeesti pystyttäs olemaan auki kaikille sateenkaarivähemmistöille.
Katri: Joo ja se mitä sä oot jo minullekkin yhden koulutuksen verran opettanu ja me jatketaan itseasiassa ens keskiviikkona, ni on se sateenkaarisensitiivinen työote. Ja tää on ehkä vähän tämmönen, että miksi pallo on pyöreä kysymys, mutta kysyn sen silti, että miksi se sateenkaarisensitiivinen työote on niin tärkeää?
Pauliina: Se on oikein hyvä kysymys. Se ois pitkä juttu purkaa sitä täysin kokonaisuudessaan, et mitä se on. Lyhyesti jos mä yritän tätä tiivistää, niin se koostuu sateenkaaritietoisuudesta, eli tiedosta ja sensitiivisyydestä, eli siitä kuinka me kohdataan ihmisiä, kuinka me kunnioitetaan ja kohdellaan tässä jatkuvassakin vuorovaikutuksessa ihmisiä. Ja miksi se on tärkeetä, niin just sen takia, että tää yhteiskunta on monimuotoinen. Me kaikki ollaan yksilöitä, me kaikki ollaan toisistamme erilaisia. Ja silti täs yhteiskunnassa varsinki sukupuolinormit on tosi vahvoja. Myös suhdenormit on tosi vahvoja. Perhemalleihin liittyvät normit on tosi vahvoja, ni kun niihin niin harva sopii, niin miks niitä pitäis pitää yllä? Ja taidehan on se mikä pystyy rikkomaan normeja, uudistamaan normeja ja tuomaan esikuvia. Ja sitä kautta kun me tuodaan esikuvia ja uudistetaan normeja, ni me pystytään lisäämään hyvinvointia just sateenkaarilapsille, sateenkaarinuorille, sateenkaariperheiden lapsille. Ja tietenki kaikille sateenkaarivähemmistöille. Mut nyt ku Annantalossa ollaan tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, ni heitä ajatellen. Ja sitä kautta me taas pystytään antaa sitä viestiä, että taide kuuluu kaikille. Että tervetuloa kaikki, saatte olla täällä kokonaisina. Ei tarvitse piilotella mitään osaa itsestään. Täällä saa puhua, täällä saa pohdiskella ja omaa ääntä saa käyttää. Sitä ei tarvitse adaptoida johonkin normien värittämään maailmaan. Ei tarvi yrittää soveltua johonki tiettyyn normiin, vaan pyrkimyksenä on se, että jokainen sais olla oma kokonainen itsensä. Ja sitä kautta kun saa olla oma kokonainen itsensä, voi olla ehkä rennommin. Pyrimme luomaan semmosen turvallisen tilan, että ihmisellä oikeasti olisi se olo, et hän saa olla oma itsensä, ni sitä kauttahan myös luovuuskin lisääntyy. Ja sitä kautta taas voidaan luoda taidetta. Ja se, että kenelle taiteen tekeminen kuuluu harrastumielessä on iso kysymys myös, että kenelle taiteen tekeminen kuuluu ammattimielessä. Et täs välitetään myös sitä viestiä, että myös taidekentälle ovat tervetulleita ihan kaikenlaiset ihmiset.
Katri: Kyllä. Ja sä kyllä osaat luoda sitä sellasta ilmapiiriä, mitä kuvaat, ni ympärilles lapsille ja aikuisille. Se on tosi iso lahja ja mä luulen, että siitä tiedollisesta mitä meille annat, ni lisäksi se semmonen läsnäolon muisto tänne Annantaloon jää, toki sinusta ei jää pelkkä muisto, et varmasti nähdään jatkossakin, mutta nyt se intensiivinen läsnäolo täällä meidän parissa, niin tota meillä on paljon opittavaa ihan siitä sun tavasta olla ja kohdata.
Pauliina: Mahtavaa. Ja tossa kun sanoit myös aikuisista, niin sateenkaarisensitiivisen työotteen tärkeys on tärkeää myös työyhteisössä. Et vaikka just äsken puhuin pelkästään näistä oppilaista ja voi kuvitella oman position, et onks ne sitte asiakkaita ketä kohtaa, ni myös tärkeää se omassa työyhteisössä, että jokanen ketkä milläkin työpaikalla on, saisivat olla kokonaisia omia itsejään. Tietenki jokainen valitsee sen, et mitä kaikkea haluu tuoda sinne työpaikalle ja selektiivisyys onki osa sitä sensitiivistä työotetta, että ketään ei pakoteta tuomaan sinne sen enempää kun mitä haluaa. Mut se, että on se mahdollisuus, että ei tarvitse tuntea pelkoa, että tulis syrjityksi tai, että ei ymmärretä tai, että on jotenki kiellettyä puhua jostain mistä haluaisi puhua itseensä liittyvistä asioista.
Katri: Joo ja sä vähän kerroitki tossa jo aiemmin siitä sun koulutuspolusta ja tavallaan niistä niinku siitä, että miten oot eri yhteisöjen pariin alkanu hakeutumaan, mutta miten tanssijana sun polku sateenkaarisensitiivisyyteen on löytyny?
Pauliina: Tätä mä mietin, että mistä ihmeestä se on alkanu, ku sen on ollu joku semmonen siemen, mikä on itäny tietenki mun sisällä. Mä itse kuulun sateenkaarivähemmistöön ja se siemen on varmasti siel sen takii kasvanu ja sitä mä haluun työssäni käsitellä. Mut se, että ku mä teen tanssinopettajana töitä, ni mä luulen, että se oli se tyttöjentalon yhteisötaiteilijuus minkä aikana alko tää tarve tulla isommaks. Et mä koin, et on tärkeetä, et mä annan oman ääneni ja tuon oman panostukseni siihen, että tanssin kentästä voidaan tehdä sateenkaarisensitiivisempää. Ja olikohan se jo sitä ennen tai niinä aikoina ku mä jo esiinnyin Helsinki Pride-viikolla, mikä on kesäisin ihana iloinen juhla, mutta myös tärkee ihmisoikeuksien puolustaja. Et se oli enemmän semmosta tapahtumakeskeistä aluksi. Sitte seuraava iso sateenkaarisensitiivinen, aa itseasias joo, nyt mä pompaanki yhen taaksepäin, joo mä tein tällasen tota oman sooloteoksen, missä mä käsittelin sosiaalisen äidin roolia. Eli sen äidin, kuka ei ole synnyttänyt perheen lasta tai lapsia. Niin se oli yksi iso tällanen askel sateenkaarisensitiivisyyden polulla. Ja sitte seuraava ehkä oli se, että Sirkus Magentan ja Helsingin kaupungin sateenkaarevan nuorisoyhteishanke Sateenkaarisirkus tapahtui. Mä olin siinä kouluttajana ja taideohjaajana ja koordinaattorina. Ja siinä me koulutettiin kaikki Helsingin nuoriso-ohjaajat sateenkaarisensitiivisyydestä sirkuksen toiminnallisin keinoin ja toteutettiin nuorille taas sirkustoimintaa ja tehtiin tapahtumia ja käytiin katsomassa esityksiä. Ni ne oli tällasia isoja pointteja. Ja sen jälkeen mun fokus siirty siihen, et mä rupesin huomaamaan, että ku mä käyn kattoo esityksiä, ni näänkö mä siellä sukupuolivähemmistöjä? Käsikirjotettuna tai sisäänkirjotettuna niihin esityksiin? Tekijöinä tottakai on paljon sateenkaarivähemmistöjä, mut se, että mitä niinkun esityksen sisältöön kirjotetaan. Ja näänkö mä siellä seksuaalivähemmistöjä, näänkö mä siellä monipuolisia suhteita, minkälaisia perhemalleja siellä näytetään? Ni jos mä laittaisin päähäni sateenkaariperheen lapsen lasit ja kattoisin esitystä, niin ei siellä kyllä oikein oo näkyny sateenkaariperheitä. Ja hyvin vähässä on myös niinku muut sateenkaarivähemmistöt. Toki siellä esityksissä niitä näkyy, mut jos mä oikein fokusoin tähän, että mitä lapset ja nuoret näkee lavalla, näkeeks ne omia esikuvia? Näkeeks ne kenties sillai laajempia normeja ihmisestä ylipäänsä, että heille tulis sellanen olo, että tässä maailmassa saa kasvaa just omaksi itsekseen, ettei tarvi kasvaa johonki tiettyyn muottiin tai tiettyyn rooliin. Ni siitä mä oon nyt sitte ammentanu voimaa näihin viime vuosien töihini. Että pystyisin luomaan myös niitä monipuolisia esikuvia. Ja se on mulla tärkeetä tän hetkisessä taiteellisessa työssä, että se mitä mä lavalle päästän, ni pitää olla tosi soveltuvaa sateenkaarivähemmistölapsille ja -nuorille. Ja tietenki sateenkaarisensitiivisyys omassa työssä oli se sitten taiteellisen työryhmän kanssa tekemistä tai oli se sitte taiteen opettamista, ni sitä mä pyrin siellä toteuttamaan ja siinä koko ajan ite kehittymään.
Katri: Mä voin kyl kuvitella, et ku kerran, tai ku on varmasti tanssijana oot seurannu monenlaista taidetta, teatteria ja tanssia ja esitystaidetta, ja niinku osannu nauttia siitä ja osaat varmasti edelleen, mut sit ku kerran laittaa oikein jykevästi ne lasit päähän, ni miltä se alkaa näyttämään se koko kaanon sitten. Koska se sama tapahtuu jo naisena pelkästään kirjoja lukiessa yhtäkkiä ymmärtää, et mä oon lukenu aina miehen näkökulmaa ja sitte on sillei hus, et ei tätä enää, et jotenki se minkälaiseen taiteen kaanoniin kasvetaan, ni mehän otetaan se aika sillee, et nää on näitä ja nää on klassikoita ja nää on tällasii ja nää nyt vaan on näitä.
Pauliina: Just näin. Et mikä on hyvää taidetta ja minkälaisena pitää näyttäytyä, jotta olisi hyvä esitys tai hyvä taiteilija. Kyllä just näin. Ja se, että sateenkaarisensitiivisyys ei suinkaan oo pelkästään sateenkaarivähemmistöjen asialla, vaan ihan meidän kaikkien monimuotoisuuden asialla ja yhtenä tästä yhdenvertasuuden kirjosta.
Katri: Niimpä. Itseasiassa tää seuraava kysymys onki ehkä vähän sateenkaarisensitiivisyyttä laajempi. Mä luin tässä ennen tätä meidän juttutuokiota sun kirjottaman artikkelin, jossa kerroit aiemmasta kehittämishankkeesta, joka käsitteli sateenkaarisensitiivisyyttä lapsille suunnatussa tanssiesityksessä, ja tää kehittämishanke oli siis osa sun Turun ammattikorkeekoulun Masters school eli ylemmän ammattikorkeekoulututkintoon johtaneita taiteen uudet kontekstit -opintojasi. Ja tota siinä artikkelissa viittasit yhteen sun lähteeseen ja siinä käytettyyn termiin moninaisuuden olettaminen. Niin mitä kaikkea moninaisuuden olettaminen sulle tarkottaa käytännössä sillon ku sä työskentelet lasten ja nuorten kanssa?
Pauliina: Moninaisuuden opettaminen on kyllä yks tärkee työkalu ja sitä koko ajan itse opettelen lisää. Esimerkiksi Juha Jämsä on kirjottanu aiheesta ja siitä löytyy varmasti tietoa, kun lähtee sitä hakemaan. Ite mä harjotan sitä niin, että kun mä kohtaan uusia ihmisiä, niin mä tietoisesti pyrin huomaamaan omia oletuksia. Mitä oletuksia mä teen heidän sukupuolesta kun mä heidät näen. Mitä oletuksia mä teen heidän seksuaalisesta suuntautumisesta kun mä heidät näen. Mitä oletuksia mä teen heidän perheestä, jos on aikuinen kyseessä niin heidän suhteista, jos on lapsi kyseessä ni siitä heidän lapsuuden perheestä. Ja ne oletuksethan on hyvin ymmärrettäviä. Me ollaan kaikki kasvettu normien värittämässä maailmassa, mut et niit ei tartte toistaa. Vaan, et niistä voi tulla tietosiksi ja toisia ei tartte kohdella niitten omien ennakkoluulojen ja oletusten mukaan. Ni sit ku mä kohtaan uusia ihmisiä, niin ensin mä pyrin, että mä tuun tietoseksi siitä mitä mä jälleen kerran taas mielessäni muodostan, ja sen, että mä pyrin kohtelee sitä toista niin, että mä en vahingossa kutsu häntä vaikka tytöksi tai pojaks ennenkuin hän itse sen määrittelee. Eli aina se, että annetaan toisen määritellä itsensä jos toinen haluaa, tai sitten olla määrittelemättä. Se määrittelemättömyys voi olla myös tosi tärkeetä, ettei tarvi laittaa itseään johonki tiettyyn boksiin. Ja sitte taas muistetaan se, et mis roolissa me aina kohdataan kukakin, ni kellään ei oo mitään velvollisuutta avautua tai määritellä just sulle itseään. Mut se on tärkeetä, et mä en lähde määrittelee sitä toista. No sitte jos ja kun mä kuulen toisen kertovan itsestään, ni sit mä pyrin muistamaan sen. Et okei, että hän on kertonu mulle vaikka sukupuolensa ja mä oonki saattanu päätellä sen ihan toisella tavalla kun mä oon hänet kohdannu, ni sit mä pyrin muistamaan sen ja kohtelemaan häntä sillä tavalla, kun hän itse on pyytänyt. Eli mä en myöskään myöhemmin sit lähde kaapittamaan häntä ja muistan myös sen, et vaik mulle on kerrottu jotain, ni mä en lähde laulamaan sitä sitte taas muille. Eli sellanen sensitiivisyys liittyy siihen, että ensin oletetaan monimuotosuutta ja sen jälkeen kohdellaan toista kunnioittavasti ja sensitiivisesti.
Katri: No siinäpä kyllä sellanen tapa kohdata ihmisiä, että tuota tavallaan se pitäis olla sitä mitä, niinku itsestäänselvää. Mutta ehkä tää meidän historia on muodostanu jonku muun käytösmallin, jota nyt puretaan ja hyvä niin. Tota sit viel sellanen kysymys, että kun on kiinnostunu sateenkaarisensitiivisyydestä ja sitä on oppimassa ja tulee tietoiseksi ehkä siinä kohtaa siit omasta just kasvatuksestaan niinku sanoit, ja siitä, että se oman käytöksen muokkaaminen ei ehkä ookkaa nii helppoo, et sit jotenki tulee semmosii, mä ainaki huomaan, et mä oon niinku sillee, et tytöt ja pojat ja jotenki silleen eikä, ei mun pitäis näin. Mut ne tulee jostain niin syvältä, että se on semmonen pitkä matka. Ja sitte toisaalta sitä ei ehkä tarvi käydä yksin. Ni mistä, jos joku kuulija nyt miettii, et miten pystyis joko sitä omaa tapaansa kohdata ihmisiä muokkaamaan tai saamaan siihen tukea, tai sit jos haluis työyhteisöönsä tuoda tätä sateenkaarisensitiivisyydest tietoisuutta ja ehkä koulutusta, ni mistä vois lähtee ettii tukea sille, ettei tarvi itsekseen yrittää pelkästään?
Pauliina: Tosi hyvä ja just tää on tärkee, että uskaltaa miettiä, että hei mähän voin kehittyä tässä. Olla sillai itsestään normikriittinen ja reflektoida sitä omaa käyttäytymistään. ja just se, että kuka vois siinä tukea, niin tosi hyvä lähde on Seta Ry, eli heillä löytyy netistä jo paljon tietoo. Heiltä voi tilata koulutuksia, he järjestää koko ajan koulutuksia mihin voi osallistua, ja heidän alainen järjestö Sukupuolenmoninaisuuden osaamiskeskus, niin on taas toinen kuka myös jakaa paljon tietoa ja järjestää koulutuksia. Ja minulta voi aina kysyä. Multa voi myös tilata koulutuksen ja mua voi lähestyä esimerkiksi sähköpostilla pauliina.aladin@hotmail.fi.
Katri: No niimpä, joo. Joo kyl me varmaan eletään sellasta aikaa, että sitä apua ja tukea saa myös siihen kehittymiseen tällä saralla. Joo, kiitos. Kiitos Pauliina tästä kurkistuksesta sateenkaarisensitiiviseen olemiseen ja -kohtaamiseen. Kuulostaa tosiaan siltä, että saateenkaarisensitiivinen työote ja tapa kohdata toisiamme on hyvän käytöksen ja vilpittömän läsnäolon yhdistelmä, josta varmasti on hyötyä ihan jokaisessa kohtaamisessa elämän varrella. Ja kiitos kuulijoille, kun kuuntelitte meitä. Tämä on Annantalon podcast, jossa keskustellaan lasten kulttuurista meidän ajassa. Ja sit ois vielä lopuksi Pauliinalle yksi kysymys, johon jokainen Annantalon podcastin vieras saa vastata. Eli haluaisiks sä jakaa meille jonku lapsuusmuiston taiteen tai kulttuurin ääreltä?
Pauliina: Kiitos Katri koko tästä kokonaisuudesta ja kutsusta tähän. Ja joku muisto? Mulla nyt mulla vaan on mielessä tää, et kun mun ryhtiä arvioitiin ja saatettiin minut tanssitaiteen pariin sen puolelta, mut kyllä mulla myös, joo, tämän mä kerron, joo. Tää on tää, että tota me mentiin ei ihan lähikaupunkiin, vaan seuraavaan isompaan kaupunkiin äitini kanssa konserttiin, ja se oli Kirka Babitzinin konsertti. Ja jotenki se tunnelma, mikä siellä oli. Se miten se kosketti mun äitiä, se miten me yhdessä kuunneltiin Kirkan lauluja, ja sitte ku hän vielä istu siinä kahviossa. Se oli jotenki, joo se oli ihan sellanen kahvio, ei mikään semmonen upee baari tai joku tämmönen cocktailpaikka, vaan ihan semmonen kahvio, missä Kirka istu siinä viereisessä pöydässä tän konsertin jälkeen. Ni se teki kyl sellasen lähtemättömän vaikutuksen jotenki sellasella arjen ja viihteen ja taiteen ja jonku tällasen ihmeellisen maailman, mikä tuo jotain helpotusta ja ihanuutta elämään. Sillä.
Katri: Mahtavaa, rauha hänen muistolleen. Kiitos, että jaoit tämän muiston.
Pauliina: Kiitos.
Katri: Mukana oli ote biisistä antakaa meidän leikkiä. Tän kappaleen sanoittajat ovat Vironniemen päiväkodin vuoden 2019 viskarit Anni, Iiris, Aamos, Valter, Lilja, Gilda, Wilson, Liv, Aurora ja Iida, sekä sanataidekasvattaja Hanna Ylitepsä.
