Voit palauttaa Helsingin kaupungin apuvälinepalveluista lainattuja apuvälineitä kätevästi Myllypuron terveysaseman aulassa olevaan palautusautomaattiin. Palautuksen voit tehdä terveysaseman aukioloaikana. Katso tarkemmat ohjeet osoitteesta: www.hel.fi/apuvalinepalvelut.

Videon handlar om återhämtning från rusmedelsbruk och kamratstöd. I videon talar missbrukarpoliklinikens medarbetare och en erfarehetsexpert. Videon är en del av Helsingfos stads videoserie om missbrukartjänster.

Videolla kerrotaan päihdeteiden käytöstä toipumisesta ja vertaistuesta. Videolla puhuu päihdepoliklinikan työntekijöiden lisäksi kokemusasiantuntija. Video on osa Helsingin kaupungin päihdepalvelujen videosarjaa.

Videon handlar om rusmedelsbrukets mål och hur man ändrar sitt rusmedelsbruk. I videon talar missbrukarpoliklinikens medarbetare och en erfarehetsexpert. Videon är en del av Helsingfos stads videoserie om missbrukartjänster.

Videolla kerrotaan päihteiden käytön tavoitteista ja muutoksen tekemisestä päihteiden käytössä. Videolla puhuu päihdepoliklinikan työntekijöiden lisäksi kokemusasiantuntija. Video on osa Helsingin kaupungin päihdepalvelujen videosarjaa.

Eläkeläinen Eliisa sekä HelsinkiMission ohjaaja Ona Robson puhuvat eläkkeelle jäämisestä ja siitä monesti seuraavasta tyhjyyden tunteesta. 2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä Tyhjyys Äänitteen kesto: 39 min Litterointimerkinnät Haastattelija:    Maarit Ajalin Vastaajat:    Oona Robson Eliisa sa-    sana jää kesken (sana)    epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja (-)        sana, josta ei ole saatu selvää (--)    useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää , . ? :    kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa [musiikkia] Maarit Ajalin: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcastin toinen kausi, jonka sisältö me ollaan suunniteltu yhdessä meidän eläkkeellä olevien keskustelijoiden kanssa. Meillä on joka jaksossa mukana myös asiantuntijavieras. Ja me jutellaan viiden jakson ajan mielen hyvinvoinnista eläkeläisten näkökulmasta. Mä oon Maarit Ajalin Helsingin kaupungilta. Mä kehitän siellä mielenterveyttä tukevia senioripalveluita ja oon teidän seurana koko tän kauden ajan. [musiikkia] Maarit Ajalin: Kun me puhuttiin tätä podcastia suunnitellessa eläkkeelle jäämisestä, niin esiin nousi sana tyhjyys. Et se eläkkeelle jääminen ei välttämättä olekaan pelkkää onnea, vaan edessä olevat päivät ja vuodet voi tuntuuki aika ylivoimaisilta. Puhutaan tänään siis siitä, että miten sen elämännälän vois löytää vielä eläkeikäsinäkin. Mun kanssa tänään jakamassa kokemuksiaan on Eliisa, joka on jääny eläkkeelle nelisen vuotta sitten. Tervetuloa. Eliisa: Kiitos, mukavaa olla täällä. Maarit Ajalin: Ja sitten meil on täällä myös asiantuntijana Senioripysäkin ryhmänohjaaja Oona Robson. Tervetuloa. Oona Robson: Kiitos, kiitos paljon. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta [taustamusiikki loppuu] Maarit Ajalin: Hei muistaks sä Eliisa vielä, että miltä se oikein tuntu, kun sä jäit eläkkeelle sillon muutamii vuosii sitten? Eliisa: Se oli kyllä mielenkiintoista. Mulla oli takana pitkä työura, ja mä jäin hyvin toiveikkaana eläkkeelle. Ohjelmaa oli tosi paljon. Se oli jotenkin ihanan toiveikasta aikaa, et kalenteri oli ensimmäiselle vuodelle täynnä matkoja muun muassa. Ja kaikki lähti ihan tosi kivasti siinä käyntiin. Se oli semmosta aikaa, että siinä oli suuria odotuksia ja paljon mahdollisuuksia. Tuntu vähän ku olis ollu uus nuoruus tai tällanen, et tästä tää lähtee ja kaikenlaista edessä. Mutta sitte ei se ollutkaan ihan sellasta, ku sitä oli kuvitellut. Että kun oli tottunut semmoseen aika tiiviiseen tai järjestelmälliseen [naurahdus] vuorokausirytmiin ja lomiin ja tällasiin, niin sit ei ollutkaan enää niitä lomia. Tuli räntäsateinen aamu ja siinä sitte, että eihän ne päivät sillä lailla ollu aikataulutettuja, että sitä tyhjyyttä tuli kanssa. Et mitä tekisin ja kontaktit. Et mitä mä nyt teen, et sitä tyhjää aikaa oli aika paljon. Et sitä sai rakentaa uutta elämää. Maarit Ajalin: Kuulostaako tää Oona sust tutulta? Onks tää semmonen, mikä nousee teijän ryhmissä monesti kans keskusteluun? Oona Robson: Kyllä nousee ja hirveen eri näkökulmista myös, mut varmaan yhtenäistä tässä on se tunne siitä tyhjyydestä, että kumpuaa se tyhjyys eläkkeelle jäämisestä nyt sitten eri ihmisillä vähän erilaisista asioista myös. Mut se tunne on se yhteinen aika usein. Ja se voi olla tosi kipeä ja raastavakin hetki sillä kohdalla, ja se monesti tuottaa myös juuri sitä yksinäisyyden tunnetta siinä hetkessä. Ja mä kuulen paljon sellaista kuvailua juuri siitä, että kun on se tyhjyys, että kun on niin paljon aikaa. Ja juuri miten hyvin sä kuvailit sitä, että kun on ollu ne rutiinit ja semmoset tavat toimia. Ja sit kun sitä ei ykskaks enää olekaan. Maarit Ajalin: Ja mä ajattelen, et se on varmaan aika iso semmonen identiteettikriisin paikka, että yhtäkkiä sun täytyy luopua siit sun työidentiteetistä. Ja sun pitäis luoda aivan jotain uutta siihen tilalle. Miten sä koet Eliisa, oletko sä onnistunut siinä tai miten sä oot tehny sen? Eliisa: Joo, siitä mä oikeestaan hämmästyinkin, että se [naurahdus] identiteetin rakentaminen on aika erikoinen tilanne, koska töissähän sulla on se tietty ammattitaito ja ammattiarvostus ja se tietynlainen identiteetti, millasena sut koetaan. Ja sit taas siellä kotona ku sä oot puolisona, ja sitte sä ootki sen puolison kanssa siinä sen 24 tuntii päivässä, ni se sun roolishan on aivan erilainen. Ja ihan toisenlainen, ja se olikin aika yllättävää siis myös sen puolison kannalta tavallaan. Että mullakin oli tilanne, että mun puoliso oli ollut jo eläkkeellä useamman vuoden ennen minua, niin sitten ennen kuin me ruvettiin siinä taas löytämään niitä yhteisiä juttuja, ni ei se ollutkaan niin helppoo. Ne intressit on sit vähän erilaisia. Mutta paljon työtähän siinä on saanu tehdä ja etsiä niitä uusia ystäviä ja uusia harrastuksia ja erilaista toimintaa, joka sitten korvaa sitä, mitä työssä on tehny. Ne merkittävät ihmissuhteet, jotka siellä töissä oli, ne läheiset työtoverit, niin niitähän ikävä tuli. Oona Robson: Työelämähän meillä on aika pitkä tietenkin, ja siinä on ne omat roolit, ja se vie ison osan meidän arjesta ja elämästä ja päivärytmeistä, ja sit kun työelämä päättyy, niin se rooli muuttuu hirveen vahvasti. Ja jotenkin juuri noi ihmissuhteet on se tärkeä asia, mikä kannattelee meitä ja minkä kautta me voidaan peilata sitä, että kuka me ollaan. Me tarvitaan niitä toisia ihmissuhteita siihen, et me määritellään sitä kautta myös itseämme. Ja töissähän tapahtuu ihan huomaamattakin todella paljon sitä, ja töiden kautta me saadaan sitä merkitystä siihen elämään ja siihen omaan rooliin. Toki meil on sit siel vapaa-ajalla se toinen rooli, mut eläkkeelle jääminen on sen roolin ehkä uudelleenetsimistä juuri, että kuka minä olen tässä ja nyt. Eliisa: Mä koen ihan samalla tavalla ton just, että miten, kun työssä sä saat automaattisesti sen arvostuksen, hyvin tehdystä työstä. Sä saat sen arvostuksen, ja sul on se merkitys. Sä oot tärkee siinä työyhteisössä. Ja sitten taas, ku sä oot siinä kotona ja niissä ympyröissä, niin sä et saakaan sitä päivittäistä arvostusta ja merkitystä samalla tavalla. Se on toki, että siinä se on just tää muuttuva identiteetti. Sitä joutuu paljon pohtimaan. Oona Robson: Ja ehkä se on myös sitte - Eliisa: Ja omien arvojen kautta ja muuta. Oona Robson: Ja ehkä se on sit myös niin, että jos siellä vaikka parisuhteessa tai kotona tai muussa läheisessä ihmissuhteessa kaikki ei ehkä toimikaan niin hyvin, niin ne korostuu sitten, kun ne jää ne esimerkiks työtoverit ja sieltä saatu arvostus pois. Se on sit semmonen punnitsemisen paikka. Voi olla myös, et missä tää meijän suhde on esimerkiks. Eliisa: Se on iso asia. Sitten tietysti ikääntyminen tuo mukanaan yllätyksiä, et eihän se menekään niin ruususesti aina. Eläkeiässä ihminen on kuitenkin tällanen rapistuva kapistus. Ei sitä voi kiistää, etteikö sitä vähän rupeis rapistuu, ja sitten ei enää pystykään ehkä ihan siihen samaan, mihin puolison kanssa on kakskymppisenä, ku on yhdessä lähetty elämää rakentamaan. Niin eihän se ihan samalla tavalla enää mene. Mieli on sama. Maarit Ajalin: Mitkä ois semmoset kärkivinkit, että miten pitää itsestään huolta eläkkeellä? Oona Robson: Se uteliaisuus toisia ihmisiä ja ympäröivää maailmaa kohtaan, ni se on tietenkin yksi semmoinen tärkeä vinkki. Ja miten sen sitten saa tai miten sitä ammentaa, miten sitä kohti mennä. Juuri se, ettei jää sinne yksin kotiin, vaan pyrkii niihin yhteyksiin. Eliisa: Kyl mä sanoisin, et kyl se lähtee ihan se kärkivinkki siitä, että nouse ylös [naurahdus], sano itsellesi, että tästä tulee hyvä päivä. Tähän saakka tämä on ollut tosi hyvä, minä olen noussut ylös. Tavallaan lähtee sillä ajatuksella, sillä uteliaalla innostuksella ja sillä periaatteella, että tästä tulee hyvä päivä. Oona Robson: Sit toinen semmonen, mikä usein tulee mieleen, niin me kaikki käydään elämän aikana niitä tunteita läpi erilaisia, ja joka ikinen meistä on luopumisen äärellä elämänsä aikana. Esimerkiksi surun äärellä ja hitauden ja kipeyksien äärellä. Niin tietyl tavalla tilanteiden ja tunteiden normalisointi ilman, että vähättelee tietenkään sitä. Mut et semmonen normalisointi on myös hyvä asia. Juuri verraten siihen, että jokainen käy niitä elämänmuutoksia läpi, ja ne myös kuuluu siihen elämään. Just kuten sä sanoit, ettei niitä tunteita vaan lakaista sinne maton alle, et kuin tärkeitä ne on, että ne saa sanottua ääneen ja käytyä lävitse. Maarit Ajalin: Ja jos puhuminen on vaikeeta, niin sitä voi alkaa myös purkaan esimerkiks maalaamalla, kirjottamalla, kuuntelemalla musiikkia, liikkeen kautta. Aina ei tarvi alottaa semmosella syväluotaavalla keskustelulla. [naurua] Oona Robson: Se on totta. Meillä hakeudutaan juuri näihin ryhmiin, keskusteluapuun. Se on se, että siinä vaiheessa se motivaatio ja sitoutuminen on aika korkeella ja halu päästä niitä juuri käsittelemään. Mut toi on ihan totta. Moni kirjottaa myös todella paljon päiväkirjaa tai on aloittanut sen uudelleen nuoruusvuosien jälkeen. Must se on huikeeta. Eliisa: Se on huikeeta just tää päiväkirjan kirjottaminen. Sitä, et vaikka on pieniä merkintöjä kalenterissa. Ihan et on säilyttäny niitä kalentereja ja jonkun verran kirjoittanut sitä semmoista päiväkirjan tyyppistä. Se on jännää, kun nyt on eläkeiässä palannut niihin asioihin, joita on kirjoittanut vaikka kymmenen vuotta sitten, jotain ajatuksia. Huomaa, että mulla toistuu tää tämmönen samanlainen ajatusmaailma. Mä oon ainakin hakenut sielt ihan sellaisia juttuja, että missä kohdassa mä muistan, et mä oon ollu hirveen onnellinen. Mitkä on semmosia tilanteita, tapahtumia, paikkoja, ihmisiä, joissa ja joitten seurassa mä koen sen, että minusta tulee se parempi versio esiin. Se on semmonen oivallus tavallaan, minkä mä oon huomannut, ja mä oon löytänyt sielt semmosii tiettyjä yhteneväisyyksiä. Mä oon huomannut, et esimerkiks ”ai niin, tän ihmisen kanssa kun me oltiin, tehtiin se kesäretki”. Musta tulee ihan eri ihminen kuin jossakin toisessa seurassa. Niitten asioitten äärelle pysähtyminen, niin se on aika mielenkiintoista. Ja sit yrittää keskittyä niihin enemmän. Maarit Ajalin: Toi on ihana vinkki, ja meijän pitäis olla niiden ihmisten kanssa, jotka tekee meistä parempia. Eliisa: Huomaa myös sen sitten taas toistepäin. Et mä huomaan, että joittenkin toisten seurassa mun käytös onkin semmonen, että mä en oo ollenkaan niin mukava ihminen kuin mä muuten oon. Jos mä analysoin sitä vähän tuolta ulkoapäin. Mun elekieli on torjuvampaa ja muuta, että en ole helposti halattava esimerkiks joillekin ihmisille. Ja sitten vaan täytyy, kun on se valinnan paikka, että sä voit valita, niin yrittää valita. Valitsee siihen omaan elämäänsä niitä hyviä hetkiä, ja tekee niitä asioita, silloin ku voi valita. Maarit Ajalin: Lisäisin vielä semmoiset kauheen tylsät perusasiat, et täytyy oikeesti syödä terveellisesti ja hyvin ja täytyy nukkua. Muuten ei jaksa tehdä mitään muutoksia, ei jaksa muutenkaan pitää itsestään huolta. Vaik se on kauheen puisevaa, niin ne on ne peruspilarit mist lähetään. Oona Robson: Ne on, mutta niihin juuri mennäkseen, niin tavallaan sehän on se elämän… ne on ne tärkeet asiat. Just tohon arkeen tai rutiineihin liittyen, niin miten eteenpäin, miten elää hyvää eläke-elämää tai muuta. Se koostuu niistä pienistä, hyvistä asioista. Ku toivosta puhutaan, niin toivoa löytyy, joka paikasta. Ne ei tarvi olla suuria, isoja pilvilinnoja, vaan et ne on just ne pienet asiat. Se, että miten aloitan aamun ja hemmottelen itseäni ihanalla, hyvällä kupilla kahvia, ja mä istun ja mä luen sen lehden rauhassa. Ja mul ei oo mikään kiire. Tavallaan nauttii juuri niistä, vähän monille itsestään selvistäkin asioista, mutta ne on niitä onnenhetkiä, arvokkaita. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta [taustamusiikki loppuu] Miesääni: Ravitsemuksen vaikutuksesta mielen hyvinvointiin on merkittävää tutkimusnäyttöä. Mielen hyvinvointia tukeva ruokavalio sisältää monipuolisesti erivärisiä kasviksia, marjoja ja hedelmiä, täysjyväviljatuotteita, palkokasveja ja pähkinöitä, rasvaista kalaa sekä pehmeitä rasvoja. Tällainen ruokavalio voi suojata monilta mielenterveyden häiriöihin liittyviltä muutoksilta elimistössä, kuten matala-asteiselta tulehdukselta. Sokeripitoisia runsasrasvaisia teollisesti prosessoituja ruokia tulisi taas välttää. Samoin runsasta punaisen lihan syöntiä. Hyvä ruokavalio vaikuttaa kykyymme muistaa, oppia ja säädellä mielialojamme. Olennaista on myös säännöllinen ateriarytmi. [taustamusiikkia] Eliisa: Mä koin itselleni hyväks semmosen asian, että mä tein itselleni semmosen unelmakartan. Mä jouduin siihen tilanteeseen vähän yllättäen, että tuli semmonen tilaisuus, että nyt tämmönen tehdään. Ja mä koin sen kauheen vaikeeks, et enhän mä nyt tämmöst viitti, et vähempää vois kiinnostaa, tää nyt on taas tämmöst höpöhöpöä. Mutta sitte kuitenki ku ei nyt ollu siin kohtaa muutakaan, ni mä et ”mennään nyt sitten mukaan”. Ja siinä leikkelin sitte erilaisia [naurahdus] asioita lehdistä, ja rupesin liimailemaan niitä sitte sille isolle paperille. Kaks tuntii sitä siinä olin tehny, ni mä huomasinki et aha, kappasta vaan, mullahan onkin tässä aika hyvä juttu edessä. Rupesin sitä sitte kelaamaan, ja nyt se on mulla päivittäin silmissä. Ku mulle tulee se semmonen tyhjä ja vaikee hetki ja muuta, niin mä katon sitä, ja mä toteen et no ei, aika hyvän oot tehny. Et totta on, totta on. [naurahdus] Et siin on paljon semmosia ihan yksinkertasia asioita, että heitä huolet pois. Maarit Ajalin: Joo, toi unelmakarttahan on hirveen hyvä menetelmä eli jos kaikki kuulijat ei tiedä mikä se on, niin siinähän sä voit vaikka miettii, et mikä on hyvä eläkeikä tai ylipäätänsä vaan miettii minkälaisen tulevaisuuden mä haluaisin. Sitte alkaa ihan intuitiivisesti selaa kaikkia kuvalehtiä ja nappaa sielt kaikki tekstit ja kuvat, jotka jotenki koskettaa itseä siitä hetkest, niin se alitajunta rakentaa semmosen kollaasin tosiaan, mistä sitte alkaa nousee niitä juttuja, mitä kohti voi mennä. Eliisa: Se on se, että sitä täytyy itse tunnistaa niitä asioita. Nyt mä oon tässä, mä oon tässä kohdassa. Mitä asioita mul on edessä, kuinka paljon mul on vielä jäljellä. Mä oon vasta 68 vuotta nuori. Mulla on toimivat… toimiviakin [naurahdus] jäseniä. Ja mitä kaikkea mä voin niillä tehdä. Ja se, että mä oon nyt tässä, nää on mun mahdollisuudet. Mistä mä valitsen? Mikä mulle on tärkeetä? Kenen kanssa mä haluan olla? Mitä mä haluan tehdä? Mikä mulle on mahdollista? Oona Robson: Kuulostaa todella hyvältä, ja mul tulee heti mieleen, että tuohan on just sitä itsemyötätuntoo ja myötätuntoo parhaimmillaan, joka on se valtava voima ja asia, joka meitä kannattelee ja joka jokaisen olisi hyvä pitää mielessä. Et juuri se, et miten me puhutaan itsellemme esimerkiks. Et puhu itsellesi kuten puhuisit parhaalle ystävällesi. Ja että lohduta. Ja oli ne kliseisiä ne lauseet tai ei, mut että niiden ääneen sanominen saatikka aarrekartta, niin tämmösen kirjaaminen on tosi hyvä asia. Maarit Ajalin: Mä haluisin vielä palata siihen, ku sä Eliisa jotenki hyvin mainitsit semmosesta pysähtymisestä niitten ajatusten ja tunteitten ääreen, et se on kyl todella tärkee taito. Koska monet ihmiset ehkä pakenee niitä ajatuksiaan ja tunteitaan semmoseen ylenpalttiseen kalenterin täyttämiseen esimerkiks, ja tunteet on kyl siit jännä juttu, että jos niitä pakenee, niin ne ikään kuin juurtuu sinne vielä tiukemmin. Että semmosiin vaikeisiin tunteisiinkin ainoa ratkaisu on, että niitten äärelle pitäis oikeasti pysähtyy ja ne pitäis kohdata ja niitten läpi pitäis mennä. Et jos niitä kiertää ja kaartaa, niin ne vaan kasvaa ja koteloituu sinne sisälle. Niin mitä hyviä vinkkejä teillä on, miten kohdata semmosii vaikeita tunteita mitä ehkä herää siin eläkkeelle jäämisessä? Oona Robson: No tietenkin se vaatii myös aikaa, ja kaiken lähtökohta on se, et lähdetään rakentaa turvallisuuden tunnetta ja sitä luottamusta, että ihminenhän pystyy jakamaan omia tunteitaan ja vaikeita ja kipeitäkin asioita, jos hänellä on hyvä ja turvallinen olla siinä. Ja jotenki ettei tarvitse pelätä sitä, et mitä tapahtuu, jos mä nyt kerron vaikka tämän kamalan asian tai tunteen mikä minulla on. Et kauheen usein siellä on taustalla sitä häpeää, että hävetään niitä. Et ai, voinko mä oikeesti ajatella näin tai näin. Eli juuri sen turvallisuuden tunteen ja sen ajan antaminen, et niistä on aikaa jokaisen omalla painollaan käydä läpi ja kertoo. Et se on nyt varmaan se kaikist tärkein lähtökohta. Sinällään oikeita malleja tai ratkasuja suoraan ei ole, koska me ollaan myös yksilöitä kaikki eli pitää olla läsnä ja kuulla tosi herkästi. Et on sitä aikaa juuri sille tunteiden sanottamiselle. Eliisa: Ei ole olemassa yhtä totuutta. Mikä sitte palauttaa mut siihen maan pinnalle aina, että mun totuus on tää. Mun täytyy rehellisesti mennä tällaisia asioita kohti, ja jollain toisella on toinen totuus, ja se hänen totuutensa. Ja ne hänen tunteensa ja kaikki ne ovat aivan yhtä oikeita kuin minunki. Et se hyväksyminen. [taustamusiikkia] Maarit Ajalin: Meilläki on esimerkiks, jos on itsellä päihdeongelmaa tai läheisellä päihdeongelmaa tai on masennusta tai on menettänyt läheisensä, niin meil Helsingin kaupungin palvelukeskuksest löytyy noit vertaistukiryhmii. Ja sithän meil on myös yksilöaikoja, voi varata sosiaaliohjaajalle, tulla juttelemaan ihan mistä tahansa, ja sit HelsinkiMissionilta saa myös keskusteluapua ihan ammattiauttajalta. Ja teil on myös sellast yksinäisyystyöskentelyy. Kertoisiks sä vähän siitä tai miten se eläkeläisten yksinäisyys näkyy tässä ajassa? Oona Robson: No lähetään siitä liikkeelle, miten se näkyy, niin se näkyy paljon. Suurimmalla osalla yhteydenotoista meidän suuntaan, ni siel on yksinäisyys osana. Sitä, että miksi hakeutuu keskusteluapuun. Ja yksinäisyyttähän on erilaista, et sekin on aina hyvä tunnistaa ja sanottaa, et minkälaista se yksinäisyys on. Mut se on nyt meillä, ihan valtakunnallisesti, varmasti maailmanlaajuisestikin, sellanen asia, johon on syytä enemmän ja enemmän kiinnittää huomiota ja jota vastaan on tehtävä paljon työtä. Yksinäisyyttä on siis. Ku on tutkittu yksinäisyyttä, niin puhutaan sosiaalisesta yksinäisyydestä ja emotionaalisesta yksinäisyydestä, jos tälleen hyvin karskisti voi jakaa sen kahteen. Meillä HelsinkiMissiossa me työskennellään aika paljon juuri sen emotionaalisen yksinäisyyden kanssa eli juuri sen tunneperäisen. Et se voi olla sitä selittämätöntä pahaa oloa tai ei oikein tiedä, että miks mulla on tämmönen olo. Ja sitä sitten lähdetään yhdessä purkamaan ja keskustelemaan ja löytää kenties ratkasuja siihen. Maarit Ajalin: Ja sähän voit olla tosiaan yksin vaik sulla ois parisuhde tai sul ois joukko ihmisiä ympärillä. Oona Robson: Ja se on juuri sitä emotionaalista yksinäisyyttä. Et se ei katso sitä, että oletko yrityksen johtaja, ympäröivät sosiaaliset verkostot laajat tai mitä ikinä. Mut tosiaan joo, meil on yksinäisyystyöskentelyä ihan, tämmönen oma tapamme tehdä. Meille voi tulla siis yksilökeskusteluapuun ihan niin sanotusti normaalisti, mut meil on myös yksinäisyystyöskentely, joka perustuu tällaseen tehtäväkirjaan. Siinä käydään yhdessä työntekijän kanssa tän tehtäväkirjan mallin mukaisesti yksinäisyyttä lävitse, ja siinä tulee kotiläksyjäkin. Mut jokasen kanssa tehdään sen henkilön mukaisesti ja jaksamisen ja tilanteen mukaisesti myös, et kaikkia tehtäviä siit tehtäväkirjasta ei tietenkään tehdä. Niit voi tehdä myös yhdessä työntekijän kans vastaanotolla. Mut siin on eri osa-alueet, joita käydään läpi ja lähdetään ihan alkuun siitä, et mitä se yksinäisyys on juuri sen henkilön kohdalla. Miten hän kokee ja tuntee, ja lähdetään vähän avaamaan sitä, mitä se voisi olla tai mitä se on. Sit siinä edetään sen mukaan, et mietitään sitä ajattelun voimaa ja sit vuorovaikutusta suhteessa toisiin ihmisiin. Miten luon yhteyksiä, miten karkotan, ja mitä se yksinäisyys oikein teettää siellä omassa ajattelussa suhteessa muihin ihmisiin. Mitä ajattelen toisista? Myös siinä sitten lähdetään miettimään sitä muutosta. Siin on tavotteet ja muutosta sitten sille tulevalle, et mitä tämän jälkeen ja mitä kaikkea se sitten saakaan aikaan. Yksinäisyystyös puhutaan siit haitallisten ajatusten kehästä. Mitä se teettää tavallaan, ne haitalliset ajatukset, ja miten siitä irtautua. Tehdään vähän ihan visuaalisestikin tehtäväkirjan avulla, niin me päästään tarkastelemaan sitä, et mitä se yksinäisyys on. Ja sit tosiaan se, et mitä se on suhteessa toisiin ihmisiin. Et siinä enemmän mennään silleen et yksilö, me, yhteisö, ympäristö. Vähän peilaten ja sit se vuorovaikutus on hirveen vahvana. Et mikä se mun verkosto on, ja miten itse olen siinä. Mitä toivoisin, että olisin. Ja niitä erilaisia teemoja sen ympärillä. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta [taustamusiikki loppuu] Miesääni: Vagushermo eli kiertäjähermo on ihmisen pisin aivohermo. Se on parasympaattisen eli rauhoittavan hermoston tärkein hermo. Sen aktivointi lisää mielen hyvinvointia, stressinsietokykyä sekä vähentää masennusoireita ja ahdistusta. Voit aktivoida vagushermoa seuraavilla tavoilla: hengitä hetki syvää ja rauhallista palleahengitystä, altista itsesi kylmälle, ota kylmä suihku, huuhtele kasvot kylmällä vedellä tai pidä nyrkissäsi jääpalaa, kunnes se sulaa. Kurlaa, hymise, laula tai naura. Vagushermo on kytköksissä kurkun takaosan lihaksiin. Hiero hellästi korvantaustojasi ja kaulaasi korvien alapuolelta. Älä paina liian kovaa, vaan pidä kosketus pehmeänä. Nuku oikealla kyljelläsi, sillä vagushermo kiertää kaulan oikealla puolella. [taustamusiikkia] Eliisa: Toisaalt mä ajattelen sitä just, et kuinka hirveen tärkeetä just tässä eläkkeelle jäämisessä on se, että ei erakoidu. Et pysyy kiinni maailmassa ja maailman menossa, ettei uppoudu sinne vaan pyörimään siihen, mä sanon nyt tällee, omaan surkeuteensa. Vaan se, että lähtee rohkeesti kokeilemaan, et jos joku asia kiinnostaa, niin menee rohkeesti mukaan. Ei ne tarvii olla mitään kummallisia asioita. Esimerkiks itse muistan sen, että museokortti oli semmonen kauheen kiva juttu, kun mietti et mitäs nyt sit tänään tekis, minnehän täs lähtis kävelemään puolison kanssa. Sit ku oli se museokortti taskussa, ni kävellään kaupunginmuseoon, kävellään Kansallismuseoon, kävellään Kiasmaan, Ateneumiin. Et niihin päivittäisiin lenkkeihin ja tällasiin yhdisti aina jonkun tällasen. Täs on paljon keskitytty siihen, että hakee uusia ihmisiä ja uutta merkitystä elämään, mutta myös sitä asiaa vois lähestyä siltä kantilta, että löytääkö sieltä menneisyydestä niitä ystäviä ja ihmisiä, jotka on joskus ollut tärkeitä mutta on hävinneet vuosien, vuosikymmenten varrella jonnekin. Voi kokeilla asioita, voi tehdä jotain. Mun mielestä on sitten hyväksyttävä se, että sit totee et okei, aha, ei tää rivitanssi nyt ollukkaa mua varten. Että okei, tuli kaksi kertaa yhdellä kertaa, eka ja vika. Että ei määrää itseäsi että sit mä epäonnistun, jos joku juttu ei nappaakaan mulle. Vaan se, että mä voin muuttaa sitä mielipidettäni. Mä itselleni aina sanon, että mä niin liputan Ikean puolesta, kun ne sanoo, että on ihan okei muuttaa mielensä. [naurua] Maarit Ajalin: Ja tämä ei ollut maksettu mainos. Eliisa: Tämä ei ollut maksettu mainos. Mut se on semmonen yks millä mä selittelen tässä itselleni näitä asioita, et on ihan okei muuttaa mielensä. Että jos must äsken tuntu siltä, et tää on hyvä idea, no nyt mä huomaanki et se ei käytännös toimi, ei ollu mua varten tämä. Maarit Ajalin: Kannattaa kokeilla. Eliisa: Et kannattaa kokeilla, koska mä en koskaan tiedä, et mikä juttu sitte onkin mua varten. Maarit Ajalin: Kyllä, ja sitte se uteliaisuus on kaikissa i’issä kaikista tärkeintä, että on kiinnostunut maailmasta, on kiinnostunu mitä tapahtuu. Ja just uskaltaa, kuten sanoit, kokeilla eri asioita. Se on surullista, jos kadottaa semmosen mielenkiinnon muuta maailmaa kohtaan. Eliisa: Joo, toi on varmaan kyllä ihan se perusjuttu. Tää taas menee sitte sinne masennukseen ja masennuksen ehkäsyyn tavallaan, mut pitäis pysyä kiinni siinä maailmassa. Ja just se uteliaisuus, innostus, elämännälkä. Oona Robson: Ja olla utelias toisista ihmisistä. Kauhean usein puhutaan et ei saa udella tai muuta, mut et se on eri asia. Se on hyvä pitää mielessä jotenkin se uteliaisuus, et me tiedetään et ku joku on utelias meistä, tulee kysymään et hei kuka sä oot ja näin, se aika usein tuntuu aika kivalta jos joku on kiinnostunut sinun asioista. Niin yhtä lailla tavallaan pitää se mielessä. Maarit Ajalin: Kyllä, ja kyllä ne keskustelut on loppujen lopuks aika tyhjää, jos mä en ole kiinnostunut sun mielipiteistä ja mitä sun elämässä tapahtuu. Silloinhan se on kyllä hyvin pintaliitoo ja semmoset ihmissuhteet ei kosketa eikä kanna, jos niissä ei jaeta sitä omaa henkilökohtaista ajatusmaailmaa. Eliisa: Joo, se jakaminen on kyllä ja se semmonen kiinnostus. Ja niitä niin yllättäviä kohtaamisia voi tulla monta kertaa. Et just se semmonen silmiin katsominen ja hymyileminen ja muuta, ni kyl hirveen pienellä pystyy sitä päivää sekin parantamaan. Joskus olen kokeillut hississä. Tai jossain ihan vähän väkisinki hymyilen ja sanon hyvää huomenta jolleki, ku vaikka sydän on ihan märkä, niin huomaa, että silti toinen vastaa siihen. Ja yleensä ihmiset vastaa. Oona Robson: Hymy yleensä palaa takaisin. Eliisa: Yleensä hymy palaa takaisin. Mä oon niin paljon nyt kirjotellu ittelleni ylös vuosien varrella just sinne päiväkirjaan tällasia mihin mä palaan sitte, johonki mietteisiin. Yks tärkee on tää äiti Teresan sanominen, että ”elämässäsi tulet kohtaamaan kahdenlaisia ihmisiä, toiset ovat sinulle opetukseksi ja toiset ovat sinulle siunaukseksi”. Ja tää on must semmonen kantava lause, että sit ku mä törmään totta kai välillä niihin, ettei joku hymyilekään takasin ja tulee ikävää palautetta ja muuta, niin sit ajattelin et no kiitos, kiitos äiti Teresa, mitähän mä tästä opin. Tämä henkilö oli minulle opetukseksi. Ja se opetus voi olla minulle siunaus. [taustamusiikkia] Maarit Ajalin: Hei kiitos tuhannesti Oona ja Eliisa, meil oli tosi vilkasta ja syvällistä keskusteluu heti tässä kauden alotusjaksossa. Oona Robson: Kiitos todella paljon. Eliisa: Kiitos paljon, ilo olla mukana. Maarit Ajalin: Ja nyt me puhuttiinkin jo yksinäisyydestä, mut ens kerralla meillä on aiheena ihmissuhteet ja miten ne tuo merkitystä elämään. Silloin täällä on mun kanssa Väestöliiton psykoterapeutti Jouko Vesala sekä eläkeläisedustajana Seppo. Mutta se, mikä mulla jäi tästä keskustelusta parhaiten mieleen, on se, että ollaan me kaikki hymyn alkulähteitä. [musiikkia] [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta [taustamusiikki päättyy]

Eläkeläinen Seppo sekä Väestöliiton psykoterapeutti Joko Vesala keskustelevat merkityksestä ja ihmissuhteista. 2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä Merkitys Äänitteen kesto: 44 min Litterointimerkinnät Haastattelija:    Maarit Ajalin Vastaajat:    Jouko Vesala Seppo sa-    sana jää kesken (sana)    epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja (-)        sana, josta ei ole saatu selvää (--)    useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää , . ? :    kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa [musiikkia] Maarit Ajalin: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcastin toinen kausi, jossa jutellaan, mitkä asiat on keskeisiä ikääntyvän mielen hyvinvoinnin kannalta. Tänään puhutaan siitä, miten elämässä täytyy olla merkitystä. Yksi tärkeimmistä merkityksellisyyden lähteistä elämässä on tosiaan yhteenkuuluvuus. Yhteyttä voi löytää perheen lisäksi erilaisista yhteisöistä, kuten harrastusporukoista tai arkisista kohtaamisista kaupan kassalla tai bussipysäkillä. [musiikkia] Maarit Ajalin: Mä oon kuullu useammankin ammattilaisen sanovan, että moni mielenterveyden ongelma katoaisi, jos ihmisillä ois hyviä ihmissuhteita. Kuunnellaan, mitä tän kerran vierailla on tähän aiheeseen sanottavaa. Tervetuloa mukaan Väestöliiton psykoterapeutti Jouko Vesala ja saat myös itse osa-aikaeläkkeellä tai kuten sanoit osa-aika töissä. Kiva ku pääsit mukaan. Jouko Vesala: Kiitoksia, on oikein kiva olla täällä. Maarit Ajalin: Ja tervetuloa hei myös Seppo. Sä tuot meille eläkeläisen näkökulmaa jo yli 10 vuoden kokemuksella. Seppo: Joo, kiitos. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta. [taustamusiikki loppuu] Maarit Ajalin: Hei, aloitetaan vaikka siitä, että miten tärkeinä te pidätte erilaisia ihmissuhteita osana hyvää eläkeikää? Seppo: No, ihmissuhteethan on tärkeitä lapsena, nuorena ja vanhana. Että se on selvä. Mutta tietysti ihminen vähän vanhetessaan hidastuu, että näitä ihmissuhteitakaan, niin kuin yleensä mitään muutakaan asioita ei voi olla ihan ruuhkaksi asti päivässä. Että se täytyy ottaa huomioon. Jouko Vesala: Itse näen, että ihminen on luotu olemaan ja elämään suhteessa. Suhteessa toisiin ihmisiin ja se, että me elämme suhteessa, se nimenomaan niinkun… auttaa meitä kasvamaan ja kehittymään ja meistä tulee sellaisia, miksi meidät on tarkoitettu. Me löydetään oma potentiaali suhteessa toisiin ihmisiin. Toki voi elää erakkonakin ja silloin ihminen kasvaa hyvin erilaiseksi kuin mitä on kasvaa suhteessa toisiin ihmisiin. Ja tässä merkityksellisiä on tietysti meidän lapsuuden suhteet, nuoruuden suhteet, aikuisiän suhteet, ystävyyssuhteet ja luonnollisesti sitten parisuhde, joka aika tavalla on semmonen meidän elämäämme vaikuttava tekijä. Tästä on joitakin vuosia aikaa, ku mä kuuntelin radiossa, en muista mikä se ohjelma oli, mutta siellä haastateltiin iäkästä pariskuntaa. Viettivätkö he 90-vuotispäiviä ja heillä oli takanaan pitkä parisuhde, yli 60 vuotta. Ja haastattelija kysyi sitten tältä rouvalta, että onko tässä 60 vuoden aikana koskaan tullut mieli erota, niin rouva vastasi, et ei oo tullut mieleenkään erota, mutta joskus on kyllä meinannut tappaa ton miehen [naurua]. Siis sehän on totta‚ että jos on hyviä ihmissuhteita, niin se auttaa paljon elämää, vaikka ei ole varsinaista parisuhdetta, niin sehän on hyvin tämmöinen hyvinvointia vahvistava. Maarit Ajalin: No mitäs sitte, mä oon kuullu monen sanovan, että eläkkeellä saattaa jotenki huomata‚ että siinä vierellä onkin yhtäkkiä jotenki ihan vieras ihminen, kun ne ruuhkavuodet on menny töihin ja lapsen asioihin tai muuhun. Niin miten sitä yhteyttä ois jotenkin mahdollista palauttaa vielä sen vuosikymmenten yhteiselon jälkeen, jos on päässyt vähän erkanemaan siitä toisesta? Seppo: No meillä ei oikeastaan käynyt noin, että meillä oli jo aikaisemmin elämässä ollut tiukkoja paikkoja ja niitten yhteydessä niin oltiin opittu keskustelemaan ja käsittelemään ja olemaan avoimia. Ja se myös sillä lailla, että siinä niin kuin itsekin kehittyy, ettei se nyt vaan ollu puhetta ja purkautumista, vaan semmosta kehitystä. Ja sillä lailla sitten jatkettiin eläkkeelläkin, et se oli se sama ihminen siinä vierellä edelleen. Jouko Vesala: Mä näen, että työelämästä pois jääminen ja eläkkeelle siirtyminen, niin se on aikamoinen käännekohta elämässä kaiken kaikkiaan. Ja se on iso muutos ja siihen sisältyy jonkunlainen kriisi tai semmonen hahmottaminen. Mä vertaisin sitä vähän siihen, että ku pariskunnalle syntyy ensimmäinen lapsi, niin siinähän me ollaan, et tässä me olla, mitäs me täs nyt tehdään. Ja sama on vähän eläkkeelle, tässä me nyt ollaan pöydän ääressä, eikä kumpikaan lähde töihin, mitäs  nyt tehdään. Hei haloo, kukas sä olet tiedät? Haluatko sä tietää, kuka mä olen? Ja siinä on monen näköstä ja monen tasosta semmosta niin kuin… sanotaan tunteita, mielipiteitä, pohdittavaa. Siihen kaatuu elämänhistoria ja sitten tietysti toiveet ja unelmat, että mitä me voitais nyt tehdä, kun meillä on enemmän aikaa. Maarit Ajalin: No mitä vinkkejä sulla ois Jouko asiantuntijana tämmöseen niinku vuorovaikutukseen ja omista tarpeesta kertomiseen, jos ei oo tavallaan ehkä tottunut puhumaan niistä tunteestaan? Jouko Vesala: No sehän riippuu hyvin paljon siitä, jos ajatellaan parisuhteessa olemisesta, että minkälaiseksi se on muotoutunut ja ja mikä siinä on semmoinen luonteva. Keskeistä on tietysti se, että voitais tuntea toinen toisemme ja jollain tavalla luoda ja vahvistaa sitä tunneyhteyttä. Tässä on kyllä tärkeetä, että vois tiedostaa, mitä minä haluan. Tiedostaa niitä omia tarpeita ja b) olla kiinnostunut siitä, mitä tarpeita sinulla on, mitä sinä toivot. Ja näin kertoa niitä puolin ja toisin, koska vaikka me ollaan eläkkeelle ja ehkä on ollut vuosikymmeniä, et on eletty yhdessä, me ei oo silti opittu lukemaan toistemme ajatuksia, vaan ne on hyvä  tuoda esille. Ja riippuen minkälainen tilanne on, niin kyllä siinä joudutaan aloittamaan mahdollisesti aika alusta. Maarit Ajalin: No oisko sul Seppo jotain? Seppo: No ainakin se, että toi on varmasti just noin. Että ne asiat pitää käsitellä, mutta vaikeinta on tietysti tuoda esiin niitä kielteisiä negatiivisia ajatuksia. Että jos toinen ärsyttää esimerkiksi joku asia, niin miten tuoda se esiin niin, että siit ei synny vaan semmoista törmäystä, vaan että se on jollakin lailla rakentavaa ja siitä päästään, et toisellakin on mahdollisuus siihen jollakin lailla vastata ja päästään eteenpäin. Jouko Vesala: Se on totta, että helposti ku toinen tuo esiin jotain tunteita, niin toinen alkaa heti puolustautua, koska ehkä kokee, että mä oon syyllinen sille, että sä oot ärsyyntynyt tai vihainen tai pettynyt. Tässä helposti sitten jätetään tunteita sanomatta. Ja tässä asiassa msuta on tärkeätä hahmottaa se, että me ollaan erilliset. On sinä ja minä. Minun tunteet, sinun tunteet. Minun toiveet, sinun toiveet. Ja että kun minä kerron omasta tunteesta, minä kerron itsestäni, en syytä. Ja sitten minä olen valmis kuuntelemaan sinun tunnetta, miten sinä koet ja ajattelet ja tunteet. Et aina on lupa kertoa omasta tunteesta. Minä koen näin ja myös ottaa vastuu siitä, eikä niin että minä olen vihainen, koska sinä, vaan että  ottaa vastuu siitä omasta tunteesta. Maarit Ajalin: Eli tähän toimii tämä vanha minäpuhe-vinkki, elikkä aloita aina lauseet sanalla minä. ”Minusta tuntuu”, eikä sillä tavalla, että sinä aina, mikset sinä ikinä koskaan [naurahtaa]. Jouko Vesala: Niin ja ehkä lisätä siinä, että tämä on minun tunne, että minä en ole tässä nyt syyttämässä tai tai moittimassa, vaan kertomassa, mitä minun päänsisäisessä maailmassa tapahtuu. Maarit Ajalin: Kyllä. No Seppo sulla on pitkä ihmissuhde, parisuhde takana. Niin mikä on onnellisen pitkän parisuhteen salaisuus? Seppo: No sehän riippuu ihmisistä tietenkin, mutta meidän kohdalla se on tämä tasa-arvo on ehkä ollut se ratkaiseva juttu. Eli kumpikaan meistä ei tykkää olla päällepäsmärinä ja kumpikaan ei tykkää siitä, jos komennellaan, mikä nyt on varmaan aika luonnollistakin. Muutaman kriisin jälkeen me löydettiin semmonen tapa, millä niin kuin suht tasa-arvoisesti kohdellaan toinen toisiamme. Siihen liittyy tietenkin aika oleellisesti semmonen kunnioitus. Et kunnioittaa toista ja toisen tunteita ja tekemisiä. Siis se että ei pyri teeskentelemään eikä olemaan mitään muuta kuin mitä on ja toinen voi luottaa siihen, että sille ei nyt oo mitään muita taka-ajatuksia, että kaikki tuli sanottua. Maarit Ajalin: Onko nää Jouko semmosii, mitä sulla on kanssa työn kautta noussut esille, kun saat lukuisia pareja tavannu? Jouko Vesala: Kyllä. Nää on juuri näitä asioita, mitä toit julki ja tästähän viel tehty tällaisia onnellisen parisuhteen niinkun kartoituksia ja tutkimuksiakin ja kyselyitä. Niin nimenomaan kunnioitus ja toinen toisensa arvostaminen on hyvin tärkeitä, sekä sitten kuunteleminen. Ja se myös auttaa parisuhteissa, että arvot ovat suurin piirtein samansuuntaiset, niin silloin siinä löytyy semmosta yhteistä tekemistä. Ja sitte se, että on läheisyyttä ja hellyyttä… ja yhteistä aikaa, yhteistä tekemistä. Sehän on sillä tavalla, ku kaks erilaista ihmistä tulee yhteen, niin siinä joudutaan hiomaan ja erimielisyyksiä ei pidä välttää. Riita ei ole parisuhteessa se probleema, vaan se et jos sitä riitaa ei selvitetä. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta. [taustamusiikki loppuu] Kertojaääni: Ihmissuhteet kuuluvat olennaisena osana hyvinvointiimme. Ikääntyneillä yksinäisyys on suuri päihde- ja mielenterveysongelmien taustatekijä. Hyvinvointia lisäävissä ihmissuhteissa tärkeintä on vuorovaikutus, kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen. Kun tulemme kuulluiksi koemme olevamme tärkeitä ja hyväksyttyjä ja se syventää ihmissuhteitamme ja rentouttaa kehoamme. Tutkimusten mukaan myöskään eri terapiasuuntauksilla ei ole masennuksen tai päihdeongelmien hoidossa tulosten kannalta merkittävää eroa, vaan olennaista on kuunteleminen ja aito kohtaaminen. Yksikin ihminen, joka kuulee, riittää. Maarit Ajalin: Mitäs sitte ku ikääntyessä monesti tulee kuvioihin ihan fyysisiä sairauksia, monessa suhteessa saattaa olla sit myös erilaisiin mielenterveyden haasteita tai siellä voi olla päihdeongelmaa tai läheisriippuvuutta. Hyvin monimuotoisia haasteita. Niin millä tavalla näitä vois alkaa taklaamaan varsinkin, jos ne on ollu oikeasti siel jo vuosikymmeniä jollain tasolla, eikä niihin on tartuttu tai sitte, et se on ihan uusi asia siinä? Seppo: No meidän perheessä on tämmöinen uusi asia tai suhteellisen uusi asia, että vaimo sairastu Parkinsonin tautiin. Tässä muutamia vuosia sitten tuli diagnoosi. Ja sehän muuttaa kyllä aika paljon. Mutta siitä nyt on yritetty selvitä sitten juuri keskustelemalla ja kun tauti etenee, ni koko ajan pitää keksiä uusia tapoja tulla toimeen sen taudin kanssa. Et se on semmoinen iso muutos, mikä meillä nyt on tapahtunut. Jouko Vesala: Sen mä oon huomannut, että kun eläkkeelle siirrytään ja jonkun aikaa on oltu eläkkeellä, niin jos siellä parisuhteessa menneiden vuosikymmenten aikana on jäänyt joku käsittelemättä, joku merkityksellinen asia, niin se helposti pupsahtaa sitten tässä pinnalle ja haluaa palata sitä ja työstää se selväksi. Ja se on ihan hyvä. Se kannattaa työstää ja jos ei kykene keskenään työstämään, niin nimenomaan hakee siihen apua ja sitten tietysti tää, että ikääntymisen myötä tulee erilaisia vaivoja. Ja se myös muuttaa sitä parisuhteen dynamiikkaa. Mun oma vaimoni kuoli 2,5 vuotta sitten, kun oltiin oltu 43 vuotta yhdessä ja siinä olin 10 kuukautta omaishoitajana. Ja se muutti tietysti se meidän suhteen siksi ajaksi hyvin merkityksellisesti. Ja siinä oltiin niillä ehdoilla ja edellytyksillä, mitkä  oli siinä tilanteessa mahdollista. Ja sitte tulee tämmösiä, joissa on omaishoitajana ehkä vuosi kausia. Se on erittäin arvokasta pitää huolta siinä läheisestä rakkaastaan ja nähdä, kuinka… Se rakkaushan siinä ei lopu. Mutta se, että miten se muuttaa muotoaan ja ja miten sen suhteen dynamiikka muuttuu. Seppo: Hoitosuhde ja rakkaussuhde on kyllä luonteeltaan hyvin toisenlaisia. Et  kyl siinä on sovittelemista. Jouko Vesala: Niin on. Kyllä. Oon tossa samaa mieltä. Maarit Ajalin: Nyt ollaan puhuttu paljon onnellisesta parisuhteesta, mutta oon kohdannu myös paljon ihmisiä, jotka pohtii siitä, että se ei oo enää kovin onnellinen se heidän parisuhteensa ja voi olla, että siellä on myös kymmenien vuosien yhteiseloa takana. Niin voiko oikeasti eläkeläisenä vielä erota? Onko se toivoo vielä löytää sitä uutta rakkautta tai merkitystä elämään? Mitä sanoisitte tällaisille ihmisille, jotka on pohtimassa tämmöstä elämäntilannetta? Jouko Vesala: Ilman muuta on mahdollista erota, missä iässä vaan, jos suhde ajautuu semmoseen tilanteeseen. Musta siinä on hyvä kyllä käydä läpi sitä suhdetta ja mitä kaikkea se sisältää ja minkälaisia toiveita on. Ja jos siinä ei löydetä toinen toisiaan, niin ilman muuta silloin on on parempi erota ja lähteä  katsomaan löytyiskö muuta uutta elämänkumppania. Tietysti ikääntyneenä kumppanin löytäminen ei ole kauhean helppoa [naurahtaa]. Se on tässä ollu oma kokemus. Koska siihen latautuu ihan erilaisia merkityksiä, kun joku joskus kaksikymppisenä tai kolmekymppisenä, niin se on. Mutta se on erittäin mahdollista ja nykyäänhän on monenlaisia tapoja nimenomaan löytää  tämmösiä mahdollisia kumppaniehdokkaita. Maarit Ajalin: Nyt mä sanon lavatanssiharrastajana, että kaikki lavoille, koska siellä on ainakin järjetön määrä eri-ikäisiä naisia. Et sieltä on helppo löytää [nauraa] varmasti seuraa. Seppo: Ja ylipäätänsä niin miehet on kyllä paremmassa asemassa tässä, koska iäkkäitä naisia huomattavasti enemmän kuin miehiä. Jouko Vesala: Ja komppaan tuota tanssia. Me tanssittiin vaimon kanssa aikoinaan kilpaa toistakymmentä vuotta ja sitä ennen jo oltiin lavoilla. Et lavatanssi on erittäin hyvä myös suhteen hoitamismuoto. Ja niinku yks kaveri kerran lavalla pysäytti ja sano: ”Kyllä tämä lavatanssi aina sauvakävelyn voittaa.” Ollenkaan niin kuin mitätöimättä sauvakävelyä. Sehän on terveellistä‚ mutta tässä on se läheisyys, missä on lähellä toista ihmistä. [musiikkia] Jouko Vesala: Kyllä itse itse muistan vaimon kuoleman jälkeen, tietysti se suru vei  mukanaan mukanaan sen vuoden, mutta… sen tajusin, että kukaan ei tule hakemaan minua kotoa. Ja niin sitten pikkuhiljaa lähdin mukaan erilaisiin harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön tai tämän tyyppiseen, jossa oli niinku ihmisiä, tapasi ihmisiä ja se on ollu kyllä erinomaisen hyvä. Ilman että oli niinku tarkoituksena löytää jotain uutta kumppania, vaan ihan, että sai olla ihmisten kanssa ja tehdä se, mikä tuntuu hyvältä ja löytää kavereita, joitten kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Maarit Ajalin: Ja mä itse ajattelen, et myös sellainen hyvä keino lisää yhteyttä siellä arjen keskellä on ihan semmoset arkiset tapahtumat. Et pysähtyy juttelen kaupan kassan kanssa tai moikkaa ystävällisesti bussikuskia tai naapuria tai yrittää itse ainakin luoda niitä pieniä kohtaamisia sinne arkeen. Seppo: Mun isoisä kun hän jäi leskeksi aikoinaan, niin silloin ei ollut Tinderiä, mutta lehdissä oli näitä pieniä tämmösiä ilmoituksia, että etsitään seuraa, ja sillä lailla hän löysi uuden rakkauden elämäänsä ja nythän on sitten muitakin kanavia. Jouko Vesala: Kyllä huomaan itsestäni myös, että aika tavalla juttele enemmän kaupan kassan kanssa tai jonkun muunkin tuntemattoman kanssa ku aikasemmi. Maarit Ajalin: Varmaan niitä ystäviä ja tuttavia löytyy harrastuksesta ja muuta, mut mitä jos on hirveä kaipuu siihen parisuhteeseen, mut sitä ei vaan ole yrityksestä huolimatta löytänyt? Jouko Vesala: No tää on… kipeä ongelma. Monelle erittäin kipeä ongelma ja… Jos siihen ois olemassa joku yksinkertainen ratkaisu, niin tätä ongelmaahan ei olisi. Mutta… se on musta niinku tärkeää nähdä, että myös niin kuin… tai sanotaan näin, et elämä on arvokasta silloinkin kun elää yksin ja musta on tärkeätä, että niinku arvostaa sitä omaa itseään ja niitä asioita, joita haluaa tehdä ja että löytää niissä semmosta niin kuin iloa ja mielihyvää. Jos vielä ajatellaan tätä yksinäisyyttä, nykypäivänä kuulostaa siltä, että se ei ole pelkästään niin kuin senioreiden ongelma, vaan on hyvin paljon kolme–nelikymppisiä, jotka haluaisivat perheen, mutta eivät löydä kumppania. Että tää niinku jollain tavalla läpäsee meidän yhteiskuntaa aika tavalla. Itsensä arvostaminen on tässä keskeinen asia, että minä olen hyvä ja minun elämäni on täysipainoista, vaikka minulla ei ole kaveria, vaikka minä toivoisin, että minulla olisi kaveri ja sitä ei ole. Seppo: Ja ehkä sitä on, siis jos nyt tulee semmoinen tilanne, että kumppania ei löydy, niin ilmeisesti on mahdollista löytää itsestään semmonen sanoisko munkki -vaihde. Semmonen että luopuu siitä ajatuksesta ja tosiaan elää sitten itsensä kanssa. Jouko Vesala: Itse tässä ajattelen, että tämmöisessä yksinäisyydessä ehkä yksi kipeimpiä asioita on se, et ei oo sellaista fyysistä kosketusta. Ja jotenkin jotenkin se, että joku joskus halaisi ja tämä on semmonen niinku kipeä ja tärkeä asia. Miten siihen löytyy ratkaisu, että olisi semmosia ystäviä ja tuttavia, joita vois tavatessaan niin kuin halata. Maarit Ajalin: Ja ihan sekin on tutkittu, että myös ihan että menet hierontaan tai kasvohoitoon tai jonnekin, missä sä saat sitä kosketusta, niin se myös auttaa ja myös lemmikit, kotieläimet, he auttaa myös, koska neki on eläviä ihmisiä, jotka tuo sitä läheisyyttä. Seppo: Ja onneks halaaminen on tullut muotiin. Silloin muutama 10 vuotta sitten niin esim. miehet ei kyllä halailu keskenään, mutta nyt se on mahdollista. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta. [taustamusiikki loppuu] Kertojaääni: Kehomme ei tee suurta eroa sen välillä antaako sille lempeän kosketuksen joku toinen voimme itse. Kosketus vähentää stressihormoni kortisolia ja lisää mielihyvähormoni oksitosiinia, joka rentouttaa ja lievittää jopa kipua. Aseta kätesi ympärillesi juuri niin kuin tuntuu mukavalta. Kiero kätesi esimerkiksi alempien kylkiluiden ympärille tai laita ne rintakehän yli olkapäillesi. Mieti millaisen halauksen tarvitset. Pehmeän ja rauhoittavan syleilyn vai voimakkaan rutistuksen. Halaa itseäsi juuri sillä voimakkuudella ja niin pitkään kuin sinulla on tarve. Voit myös kokeilla keinuttaa itseäsi rauhoittavasti edestakaisin samalla kun halaat itseäsi. Jos halaaminen ei tunnu sinusta luontevalta, voit vain silitellä olkapäitäsi ja käsivarsiasi rauhoittavasti. Ylhäältä alas suuntautuva liikenne rauhoittaa ja alhaalta ylöspäin suuntautuva aktivoi. Maarit Ajalin: No mites onko teillä eri-ikäisiä ystäviä tai pidättekö te tärkeinä sitä, et ihmisillä ois eri-ikäisiä ystäviä? Seppo: No mulle se on tärkeetä. Että ne harrastukset, missä mä olen, että osa on kyllä eläkeläisille tarkoitettuja ja siellä nyt on sitten eläkeikäsiä, mutta niissäkin mä oon yleensä vanhin [naurahtaa]. Sitte mä oon yleensä melkein kaikissa harrastuksissa, mihin mä meen tai ryhmissä, mihin mä meen mukaa, ni mä oon se vanhin. Nuoret kyllä tuo aivan uutta eloa ja virtaa ja uusia näkemyksiä ja uusia asioita. Että kannattaa kyllä pyrkiä olemaan nuorten kanssa yhdessä ja kuunnella. Jouko Vesala: Ystävyydet on rikkautta ja ystävyydet on lahja ja se, että on eri-ikäisiä, niin se ehdottomasti rikastuttaa ja on toivottavaa, että niitä eri-ikäisiä ystäviä löytää ja kohtaa. Tässä on niinku yks ykskin semmonen asia, joka varmasti tois hyvin hyvinvointia, niin jos on vähänkin lauluääntä, niin lähtee kuoroon mukaan. Että meillä Lahdessa on semmonen ku laulamattomien kuoro, niin siellä siellä ei [naurahtaa] tarvitse aina osata laulaa niin kuin oopperalaulaja. Maarit Ajalin: Nimenomaan ja just se, että monella on kynnys siihen, et mä en nimenomaan muka osaa laulaa, mutta ihan riippumatta siitä minkälainen se lauluääni on, niin se tuo iloa sen laulaminen ja varsinki yhdessä laulaminen. Jouko Vesala: Kyllä. Seppo: Jos on oikein huono laulaja, niin siitä ei kyl ilo irtoo [naurahtaa]. Kokemusta on ja toivottavasti vaimo ei jätä, ku en mä osaa tanssiakaan. Maarit Ajalin: [naurahtaa] No mitäs sitten jos mietitään sukulaisia, lapsia tai jotain muita tämmösiä työikäisiä läheisiä, joilla on jotenki se oma kiireinen elämä. Niin miten koette, et heihin pystyy pitämään mitään yhteyttä tai jos on vaikka kadonnukki joku yhteys, niin miten sitä sais elvytettyä? Seppo: No onneks meillä on tai vaimolla on iso suku ja paljon sisaruksia ja lapsenlapsia ja se yhteys on pysynyt koko ajan. Ja osittain se on tämmösten tiettyjen rutiinien ansiotta, että meillä on semmosia tiettyjä juttuja, jollon aina tavataan. Se auttaa asiaa, vaikka ne nyt on rutiineja, ni siitä huolimatta. Esimerkiksi syntymäpäiviä vietetään ja tämän tyyppisiä asioita. Että meillä on nyt se hyvä puoli, että tää sukuyhteys on luonnostaan tiivis. Vaimon suku on tuolta Itä-Suomesta, et ne osaa puhuakin. Minun suku on Länsi-Suomesta [naurahtaa]. Jouko Vesala: Joo, sukulaisiin lähinnä tulee pidettyä yhteyttä äitini kautta. Hän oli suurperheestä tuolta Karjalasta ja on paljon serkkuja ja me tavataan kaksi  kertaa vuodessa ja se on se on hirveän hyvä tapa olla heihin yhteydessä ja pitää yhteyttä.  Samalla on noussut tämmönen kiinnostus sukututkimukseen. Vähän niinku käydä sitä läpi. Et mulla itselläni vaimon kanssa meillä oli pieni perhe ja toki lapsiin ja lapsenlapsiin pitää yhteyttä ja on, mutta se ei ole niin laajaa kuin mitä sitten on tähän serkkukaartiin, kun serkut alkaa olla myös pikkuhiljaa eläkkeellä. Niin on aikaa enemmän. Mutta se on sitä, että ottaa yhteyttä. Et jotenkin niin kuin arastelee sitä, että voiko soittaa ja mitenköhän he suhtautuvat minuun. Ja meillä on semmoista luontaista ujoutta ja jos ei hän jotenkin niin kuin kohtaakaan minua tai ei oo aikaa, niin onko minä jotenkin häirinnyt tota noin. Mut tässä kannattaa olla ihan rohkea ja soittaa, et ei siinä mitään menetä, mutta voi voittaa hyvinkin paljon. Seppo: Ja nythän on tullut, siis meilläkin on tämmösiä erilaisia ryhmiä tuolla internetissä, joiden kautta pidetään yhteyttä. Siinä nyt ei, kun soittaessa aina keskeyttää jotain, niin on semmoinen tunne, että nyt mä tunkeuduin toisen elämää, mut sitä kautta niin ihmiset vastaa silloin kun ne ehtii. Et se on osoittautunut hyväksi keinoksi. Maarit Ajalin: No se mitä mä oon kans paljon kuullu, et ihmiset sanoo, että kun minä olen aina se joka ottaa yhteyttää ja se toinen ei koskaan koskaan mulle päin, niin sitten mä päätin, että minähän en enää soita, kun se ei koskaan soita minulle päin. Niin mitäs tässä tilanteessa? Seppo: Pitää vaan soittaa. Jouko Vesala: Itse kanssa ajattelen sitä, että on hyvä pitää yhteyttä, koska ruokkiihan se minua, että on yhteyksiä yhteydessä tällaiseen henkilöön ja hänellehän voi joskus esittää toiveen, että kiva kuulla joskus, et mitä sulle kuuluu. Et esittää tämmösen toiveen. Maarit Ajalin: Ja sit tietenki tosi luonteva paikka tavata uusia ihmisiä on nää Helsingin kaupungin palvelukeskukset. Et siellähän on ihan valtavasti kaikkea tekemistä, harrastuksia, vertaistukea, liikuntaa. Voi tulla lounaalle, voi tulla lukee ihan päivän lehden ja sit Helsingin kaupungilla on myös tosi paljon tarjolla kaikkea erilaista vapaaehtoistoimintaa, missä voi tutustuu uusiin ihmisiin. Niitä voi tehä vanhusten parissa, nuorten parissa, lähteä vaikka puistokummiksi. Että valinnanvaraa on tosi paljon. Ja sit jos on yksinäinen, eikä oikein tiiä, et mistä sais semmosta kontaktiin, niin tosi kiva vaihtoehto on myös kaikki auttavat puhelimet. Eli esimerkiksi Helsinki Missiollahan on tämä aamukorva, jonne yli 65-vuotiaat voi soittaa aamun varhaisina hetkinä siinä kuuden ja kahdeksan välillä, kun oikein mitään muuta toimintaa ei oo vielä tarjolla. [musiikkia] Niin me ollaan puhuttu nyt tavallaa aika paljon siitä, et miten harrastuksessa voi löytää ihmissuhteita, mutta mitä muuta merkitystä voi löytyy jostain harrastuksen kautta? Onko sulla Seppo mitään esimerkkiä? Seppo: No mä oon koko ikäni jonkun verran valokuvannut. Ensimmäisen kameran ostin 12-vuotiaana. Mutta ruuhkavuosina niin eihän siihen ollu aikaa, että se jäi. Aina lykkäänty‚ lykkäänty, lykkäänty ja sitten kun mä pääsin eläkkeelle, niin sitten mä rupesin opiskelemaan ja paneutumaan siihen. Ja sen harrastuksen kautta on tullut paljon ystäviä ja tuttuja, mutta ehkä kuitenkin kaikkein tärkeintä on se, että sillä on merkitystä ihan itsessään. Että mä oon kuvannu sekä dokumenttikuvia omasta ja perheen elämästä ja nyt yhtäkkiä kyllä huomaa, että sillä on merkitystä myös jälkikasvulle ja sit mä oon kuvannut niin sanottua taidetta ja sillä sitten on, en mä tiedä, onko sillä muille merkitystä, mutta mulle on, kun mä yritän niin kuin nousta niiden asioiden päälle ja kasvaa siinä. Niin sillä on hyvinkin paljon merkitystä. Ja kun puhutaan tästä, että tässä iässä pitää aivoistakin pitää huolta, niin esim. taiteen tekeminen on yksi keino siihen. Että siinä täytyi mennä sille semmoselle alueelle, jota ei tunne ja yrittää sieltä löytää tietä eteenpäin. Siinä mielessä tuo merkitystä elämään. Jouko Vesala: Toi on hurjan tärkeä pointti, minkä Seppo toit esille. Että tiedän ystäviä paljon, jotka jäätyään eläkkeelle miettivät, että nyt minä vihdoinkin toteutan sen. Harrastamaan puutöitä, huonekalujen entisöintiä, akvarellien maalausta. Esim. mulla vaimo sanoi, että kun hän pääsee eläkkeelle, niin hän opettelee käyttämään porakonetta ja [naurahtaa] sähkösahaa, että hän pystyy tekemään sitä, mikä oli hänelle tärkeä ja merkityksellistä. Ja uskon, että jokainen voi löytää semmosen suunnan, mitä tehdä. Ja kansanopistot, työväenopistot, nehän on täynnä erilaisia kursseja, joissa voi oppia. Maarit Ajalin: Ja yks mikä on myös ihan tutkitusti tuo tavallaan merkitystä ja mikä on ihmiselle tärkeetä, on semmonen niinku tarinankerronta. Eli joko se, että mä kerron sitä omaa tarinaa, ni kirjoitan sitä tai voin toki jollain muullakin tavalla sitä ilmasta. Tehdä vaikka oman podcastinsa [naurahtaa], mutta mä oon ite ollu semmosella luovan kirjoittamisen kurssilla, missä annetaan vaan aina joku otsikko ja sit siinä kirjoitetaan aiheesta 10 minuuttia. Ja siel on monen ikäsii ihmisiin ja mä koen, et se on kyl kans semmonen, mikä tuo jotenki semmoset merkitystä ja siinä voi tosiaan käsitellä ihan tosiasioita tai sit kirjottaa ihan mielikuvitusjuttuja. Et kumpaakin siel on nähny. Et toiset kirjoittaa aina omaan elämäänsä kautta ja sitten toiset sitten vähän luovemmin. Seppo: Joo, taide on kumma asia. Se houkuttelee omituisille seuduille ja omituisiin tilanteisiin. Maarit Ajalin: Sä sanoit Seppo tosi hyvin tos aiemmin, että hoito- ja rakkaussuhde on tosi eri asia ja niitten yhteensovittamisessa voi olla haasteita. Niin haluisitko avata vähän enemmän sitä? Seppo: No ensinnäkin, että kyllä ne voi sovittaa yhteen. Tai siis sanotaan, et ne pitää sovittaa yhteen [naurahtaa]. Että jos se rakkaus sieltä katoa ja se hoitosuhde niinku pääsee hallitsemaan, niin sitten pelkäänpä, että siinä voi käydä huonosti. Mutta et siinähän on se ongelma, että se sairastunut ihminen, ni se muuttuu. Se ei ookkaan se sama, jonka kanssa 50 vuotta sit mentiin naimisiin. En minäkään tietysti ole. Mutta se se pitää niin kuin ottaa huomioon ja tavallaan niin kuin oppia rakastamaan uudestaan sitä pikkusen muuttunutta ihmistä. Ja se ei nyt aina ihan helppokaan tietysti ole. Ja sitten meillä tosiaan on perustunut tämmöseen tasa-arvoon ja itseohjautuvuuteen tämä parisuhde, niin nyt mun pitäs sitten opetella tämmöstä päällepäsmäämistä jonkun verran tässä hoitaja-roolissa ja siinä se on niinkun… Se ei ole meille luontaista, niin siinä kipunat välillä lentelee. Mutta aina ollaan päästy eteenpäin. Jouko Vesala: Ja musta on hyvä huomata ja tunnistaa se, että se läheisen rakkaan hoitaminen on osa sitä rakkautta, sitä huolenpitoa. Mulla on hyvä esimerkki mun appivanhemmat, joissa anoppini sairastui muistisairauteen ja appeni, joka ei koskaan ollut tehnyt mitään kotitöitä. Yks kaks, hän oppi niin tekemään ruokaa, hoitamaan asioita ja pitämään huolta. Et siinä niinku tulee ihan kokonaan toisenlaiset elämän vastuut ja arjessa, mitä niinku tekee toisen hyväksi. Ja toki sitä haluaa tehdä. Sama juttu on itselläni, kun olin omaishoitajana, niin monia uusia taitoja joutuu oppimaan ja omalta osaltaan se lähensi. Se oli välillä hyvinkin raskasta. Mulla oli semmonen tilanne, että me saatoin joskus pyytää ystäviä apuun sillä tavalla, että pääs itse niinkun ulos tai noin käymään töissä sen päivän viikossa ja muuta. Ja se autto pitämään huolta omasta itsestään ja omasta päänsisäisestä maailmasta. Ja sitten ihan eri tavalla taas jakso hoitaa puolisoani. Seppo: Olen huomannut tuon saman asian, että sitä omaa aikaa pitää olla ja se pitää jotenki järjestää. Ja esimerkiks on olemassa tämmöinen Parkinson–omaisten tukiryhmältä. Siitä on paljon iloa. Jouko Vesala: Ja näissä kun hoitaa puolisoa, ni on erittäin tärkeä, että ei jää yksin vaan sen puolison kanssa sinne oman kotinsa seinien sisälle, vaan hakee apua ja etsii apua, koska tätä apua kyllä pääsääntöisesti löytyy. Seppo: Joo. Maarit Ajalin: Ja mä oon sit huomannu myös sen asian, että jos on puolisolla on muistisairaus tai joku muu fyysinen sairaus, niin sit on aika helppo puhua ja hakea kiriapua. Mutta sit jos sillä puolisolla onkin paha päihdeongelma tai krooninen masennus, niin siihen liittyy sillä läheiselläkin jotenkin niin suuri häpeä, et se monesti estää siitä asiasta puhumiseen ja sen avun hakemiseen. Jouko Vesala: Se on totta, että häpeää helposti vangitsee ja se olisi tärkeätä, että  uskaltaa puhua hankalista asioista ja hakea siihen apua. Muuten se on todella raskasta jäädä sen häpeän vangiksi. Ja tässä kyllä niin kuin rohkaisen meitä kaikkia, että ku tämmöinen tilanne on, niin lähteä etsimään apua. Se mikä edesauttaa puolisoita uudessa tilanteessa, kun elämä muuttuu radikaalisti, niinku jäädä eläkkeelle tai sitten tulee ehkä erilaisia sairauksia ja muita, niin se että viljelee myönteistä palautetta. Mä itse uskon, että sanat luovat todellisuutta. Hyvät sanat luovat hyvää todellisuutta. Ikävät sanat luovat ikävää todellisuutta. Ja hyviä sanoja ja hyvää palautetta kannattaa viljellä. On selvää, että kotona pitää tiskata, kotona pitää siivota, pestä pyykkiä. Ihan arjen asioita. Mutta on ihan toinen fiilis siinä, et ”hei aiku kiva, kun on taas puhtaita paitoja”, ”aikun kiva, kun sä oot imuroinu”, ”aiku kiva, ku sä siivosit keittiön.” Et tuoda tämmöinen myönteinen näkökulma. Muistan aikoinaan ku järjestettiin luentotilaisuuksia ja siellä oli Esa Saarinen ja hän puhuu rakkauden suihkauksesta [suihkausääni]. Tämmönen rakkauden suihkaus [suihkausääni]. Ja sitten ku tulee hankalia asioita, niin niitä on helpompi käsitellä, kun on semmoinen myönteinen ilmapiiri siinä, että toisella on hyvä tahto minua kohtaan. Ja se auttaa monessa asiassa ottamaan kipeitä tai vaikeitakin asioita esille, kun taustalla on se kokemus ja tunne, että toisella on hyvä tahto. [taustamusiikkia] Maarit Ajalin: Hei kiitos Jouko ja Seppo tästä mahtavasta ajatusten vaihdosta ja isot halaukset teille kummallekin, kun olitte mukana. Seuraavassa jaksossa me puhutaan traumasta ja siitä, miten sillä ei aina viitata johonkin tämmöseen isoon järkyttävään tapahtumaan, vaan se että se voi olla myös tämmöstä vaille jäämistä. Ei oo saanut tukea tai hyväksyntä ja se voi oireilla vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin. Ens kerralla mun kanssa täällä onkin trauma informoidun työotteen kouluttaja Mai Peltoniemi ja Marjatta keskustelemasta aiheesta. Toivottavasti ollaan kaikki taas silloin langoilla. [musiikkia]

Eläkeläinen ja Maria Akatemian seniorikouluttaja Marjatta Grahn sekä traumakouluttaja Mai Peltoniemi vaihtavat ajatuksia traumasta. Mitä traumalla tarkoitetaan, mihin se vaikuttaa ja miten siitä pääsee eteenpäin? 2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä Trauma Äänitteen kesto: 54 min Litterointimerkinnät Haastattelija:    Maarit Ajalin Vastaajat:    Mai Peltoniemi Marjatta Grahn sa-    sana jää kesken (sana)    epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja (-)        sana, josta ei ole saatu selvää (--)    useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää , . ? :    kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa [musiikkia] Maarit Ajalin: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcastin toinen kausi, jossa pohdimme mielen hyvinvointia ja mielenterveyden riskitekijöitä eläkeläisten näkökulmasta. Tänään me puhutaan traumasta. Mä oon Maarit Ajalin Helsingin kaupungilta. Trauma voi olla se kolmas pyörä monen ihmissuhteessa tai elämässä, jonka olemassaoloa ei kunnolla tiedosteta ja joka aiheuttaa sen vuoksi hankaluuksia esim. eri ihmissuhteitten vuorovaikutuksessa. [musiikkia] Maarit Ajalin: Tänään me keskustellaan aiheesta, joka on nostettu esiin vasta viime vuosina, mutta joka on aiheuttanut paljon pahaa oloa pahimmassa tapauksessa sukupolvista toisiin. Me täällä studiossa rikotaan tänään omalta osaltamme puhumattomuutta, joka monesti traumoihin yhdistyy. Tänään mun kanssa traumasta on keskustelemassa traumakouluttaja Mai Peltoniemi tervetuloa. Mai Peltoniemi: Kiitos Maarit. Maarit Ajalin: Ja lisäksi meillä on studiossa Marjatta Grahn. Sä oot ollu eläkkeellä jo yli 10 vuotta, mutta oot vielä osa-aikaisena seniorikouluttajana Maria Akatemiassa. Tervetuloa. Marjatta Grahn: Kiitos. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta. [taustamusiikki loppuu] Maarit Ajalin: Aloitetaan siitä, että mitä me oikeestaan sillä traumalla tarkoitetaan. Avaisitko sä Mai vähän tarkemmin tätä käsitettä? Mai Peltoniemi: Joo, kiitos. Mä (ajattelen, et se) [01:48] koko traumakäsite on tavallaan sellanen niinku vähä haastava. Et kaikki tietää sen sanan kyllä, mitä se niinkun tarkottaa ja meijän mielessä se ehkä menee sellaseen, että se on jotain pahaa, jotain ylivoimasta, joku ikävä tapahtuma ehkä tai jotain tällasta. Mutta ehkä trauman ilmiöön nimenomaan liittyy se, että me ei välttämättä kauheen mielellään ihan tarkasti tutkiskella sitä, että miten se trauma on, koska nimenomaan… No me mielellään vältetään niitä vaikeita asioita ja myös niitä traumoja. Mut ehkä se koko ajatus siinä, että mitä se trauma tarkoittaa, niin mä ajattelen, et se tarkoittaa siis haavaa ja vauriota. Ja kun se trauma on jollakin tavalla psyykkinen, eli tapahtunu niin kuin ihmisen mielelle tai me ollaan koettu ylivoimasia tapahtumia, niin se onkin haava meidän mielessä. Tai vaurio meijän… No ehkä se ois mielen hyvinvoinnissa tai tälläsessä. Ja että se trauma ei välttämättä oo mikään sellanen pelkästään vai joku paha yksittäinen tapahtuma, vaan se voi olla myös sellaista, mitä ei ole riittävästi tapahtunu, mitä me ollaan täs meidän kulttuurissa ja sukupolvesta toiselle siirretty tai kannettu, tai trauman olemukseen liittyisi, et se on tosi tiedostamaton. Me ei oikein välttämättä edes tiedetä, et mitä ne mitä ne on. Meille tai meiän kokemuksissa tai täs yhteiskunnassa, että trauma vähän niinku piiloutuu meiltä, että mitä se onkaan. Maarit Ajalin: Elikkä se voi olla sitä, et mä oon siis jääny vaikka vaille jotain lapsuudessa. Mua ei oo huomioitu tai mä en oo saanu sitä kiintymistä, kiintymystä, mitä mä olisin tarvinnut tai tavallaan jotenki tämmöstä hienovaraisesti… hiipivää. Marjatta Grahn: Joo, mä ajattelen, että mitä Mai sanoit just, että ne on usein niinku ne ne vaikeat kokemukset, ne on tiedostamattomia. Ja sen takia musta on hurjan tärkeää se, että me tunnettais omaa kasvuhistoriaa, mitä on kuultu ehkä vanhemmilta ihmisiltä, että on tietoa. Et minkä kohteeksi ehkä on joutunu, vaikkei edes muista eikä tiedä, koska ne sit aktivoituu sitten ajankohtaisessa elämässä, kun tulee joku vastaava sitä muistuttava tilanne. Niin nää varhaiset kokemukset aktivoituu ja voi laukasta semmosen aika rankan yllättävän ahdistuksen ja laman. Mut jos on niinku tuntumat aha, et mä reagoin nyt tähän, mikä silloin on joskus tapahtunu, ni se tuo siihen heti semmosen etäisyyden ja mä voin tutkii sitä ja se ei ikään kun… lamaa ja masenna mun itsetuntoa, et mä joudun tämmösiin tunteisiin tai taas tämmöstä vaikeeta. Vaan tulee ymmärrys siihen, että mä nyt reagoin johonkin, mitä oon tietämättäni kantanu. Maarit Ajalin: Ja sen takia must on myös tärkeetä tuntee historia ehkä yleisemminkin, koska teidän ikäluokissa kuitenkin on monella isä ollut sodassa tai on voinut itse kokea esimerkiksi sodan lapsena ja ne on sit semmosii isoja yhteiskunnallisia yhteisöllisiä traumoja, mitkä vaikuttaa tosi pitkälle. Mai Peltoniemi: Ja ehkä siitä trauman olemuksesta vielä jotenkin sellanen, et me  haluttais kauheesti ehkä toivoo niin, että aika parantaa kaikki haavat, mutta traumat voi nimenomaan olla sellasia, joita aika ei paranna.  Ne voi vaan jäädä unohduksiin tai johonki menneeseen. Mutta et sen takia sillä nimenomaan on väliä, et me tunnettaisi ja tiedettäis, koska niillä ihan varhaisillakin kokemuksilla on merkitystä, että ne jättää meihin erilaisia jälkiä. Maarit Ajalin: Nimenomaan esimerkiks on tutkittu, et ihan ensimmäiset kuukaudet, ku sä oot vauvana, niin ne vaikuttaa ihan hirveesti siihen loppuelämän tavallaa ihmissuhteisiin ja nehän on asioita, joita me ei niin kuin muisteta. Marjatta Grahn: Joo. Ja sitten se, että tuo myös tämmönen toivon näkökulman tähän, että kun ne aktivoituu ne vaikeat ja lähtee miettimään, et mitäs tämä on, ja kun pitää huolen, et on tilaisuus puhua jonkun kanssa, ilmaista omia ajatuksia. Usein me löydetää omat ajatukset vasta silloin kun puhutaan niitä jollekin. Niin  siinä on aina mahdollisuus työstää sitä traumaa eteenpäin ja saada ikään kuin voimaannuttavaa kokemusta. Että se ei polje paikallaan, vaan se se tulee vähitellen voimavaraks sitten, niinku vaikeatkin kokemukset. Mai Peltoniemi: Tosi ihanasti sanottu ja mä ajattelen, että taas niinkun jotenkin se… haluan lisätä siihen trauma, mitä se tarkottaa, siihen käsitteeseen tai traumatisoitumiseen, että se nimenomaan on jotain, mikä on ollut meille ylivoimaista ja jonka kanssa me ollaan jääty yksin. Ja että ei voi sanoa tavalla, et joku tapahtuma sinänsä on trauma, vaan että se että jos me ollaan saatu jakaa se saatu taas turvallisuutta, niin ei me välttämättä olla traumatisoiduttu. Ja sama koskee niinku tavallaan tätä ikää tai hetkeä, mitä nyt eletään. Että edelleen se, että ei jäisi yksin. Et se on myös sitä, että miten sitä mennyttäkin voi hoitaa. Maarit Ajalin: Yksi sellainen asia, mikä sitä traumaa mun mielestä lisää on semmonen niin kuin puhumattomuus ja se kuuluu mun mielestä tosi vahvasti… ehkä just tähän ikäluokan kokemuksiin tai kulttuuriin. Tunnistatteko te, mistä mä puhun? Marjatta Grahn: Joo. Siis hyvinkin, jos mä ajattelen, kun oon ollu laps 40-luvulla ja sodan jälkeen, miten on ollu isot ponnistelut Suomessa, jälleenrakennusta ja sodan traumat. Niin se oli… murheet kannettiin vaieten sillon ja se oli työkeskeistä ja selviytymiskeskeistä. Että se se puhumattomuus on sillä lailla ollu raskasta, et kun lapsi on semmosessa mukana ja ja hän ei ymmärrä tausta-asioita, niin voi helposti ottaa jotain syyllisyyttä, et olenko minä hankala, kun en nyt saa sitä huomiota, mitä tarvitsisin tai mulle ei puhuta. Että tää on ehkä semmosta siirtymää, että semmonen… yritys selviytyä… vaieten ja se tietysti pahentaa asioita, kun se helpotus olis juuri sen avautumisen kautta. Et se täytyy sitten myöhemmin opetella. Mai Peltoniemi: Joo. Tässä on tätä suomalaista sisua, että mä ajattelen, että se on hyvässä, että on selvitty, mutta sitten se, että mikä sukupolvi tai milloin me voitais lopettaa se selviytyminen, ku ei ookaan enää hätää ja päästä sellasii turvan kokemuksiin tai yhteyteen taas muiden kanssa. Että yksin selviäminen on kuitenkin mielen hyvinvoinnille tosi kuluttavaa. Maarit Ajalin: Ja mulle tuli siis omasta suvustani mieleen, että mä sain vasta niinku parikymmentä vuotta sen jälkeen kun mummo kuoli, niin kuulla jotain siis todella traumaattisia asioita, mitä hänelle oli nuorena tapahtunu. Ja niistä on vaan niinkun vaiettu ja sit sattumalta sitten, kun mun setä kuoli, niin hänen vaimonsa jotenkin siinä yhteydessä sit avas mulle tiettyjä asioita. Ja ne vaikutukset on näkyny, mutta sitte siitä syystä on niinku vaiettu vuosikymmenet. Et se on varmaan aika tyypillistä monissa suvuissa. Mai Peltoniemi: On ajateltu varmaan, että tieto lisää tuskaa, mutta se ehkä meneekin toisin päin. Että mitä paremmin pystytään jäsentämään, että mitä täällä tapahtuu ja miksi, niin sen paremmin mieli pysyy sitten mukana myöskin. Ja sitä on muuten myös tutkittu, että meidän sotatraumat, että ne näkyy niinku neljänteen sukupolveen asti. Itse mä olen kolmatta sukupolvea niinkun sodan jälkeen ja eihän sitä enää sillä tavalla niinkun osaa suoraan sanoa‚ että tämä on nyt sitä traumaa, mutta ehkä just se puhumattomuus. Että terveisiä Pohjanmaalta, että siellä ei ihan hirveesti oo ehkä niistä tunteista ja siitä mitä tapahtuu, niin oo osattu puhua. Että olen itse opetellut sitten vähän niinku jälkikäteen, että mites se voi jakaa kaikkea olla, kuinka avoin voisikaan olla. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta. [taustamusiikki loppuu] Kertojaääni: Tunteiden tunnistamista, hyväksymistä ja niiden kanssa toimimista kutsutaan tunnetaidoiksi. Eletyt vuodet kartuttavat tunteiden säätelyä ja kykyä pärjätä muutoksissa. Kun ei lähde ikävien tunteiden vietäväksi, ne menevät aikanaan ohi. Kielteisten tunteiden kanssa toimeen tuleminen ja myönteisten tunteiden vahvistaminen lisäävät hyvinvointia. Joskus vanhat, jo kertaalleen unohdetut tai syrjään painetut ikävät asiat ja tuntemukset voivat nousta pintaan ja alkaa vaivata uudelleen. Eläkeiässä voi olla liikaakin aikaa miettiä menneitä tapahtumia ja niiden herättämiä tunteita. Toisaalta niiden käsitteleminen uudesta näkökulmasta voi olla hyödyllistäkin. Voit pohtia, miten olet selvinnyt vaikeista tilanteista, mitä olet oppinut niistä ja mistä saanut voimaa. Maarit Ajalin: Jos me ei puhuta semmosisti oikeasti vakavista psyykkisistä postraumaattisista oireista, niin miten esimerkiksi semmoset lapsuuden traumat, et jos ei oo saanu sitä jotenki arvostusta tai kiintymystä tai huomiota tarpeeks, niin millä lailla ne voi sit oireilla niinku aikuisuudessa ja aikuisuuden ihmissuhteissa? Marjatta Grahn: Se voi olla esimerkiksi huonoa itsetuntoa ja vetäytymistä ja ikään kuin semmonen noidankehä, että kokee itsensä huonoksi ja vetäytyy, jolloin ei saa  ikään kuin niitä yhteenkuuluvuuden tunteita ja nimenomaan sitä vuorovaikutuksissa sitä oman persoonansa niinku… mitä mä sanoisin tutustumista omiin lahjoihin ja omiin kykyihin. Et se voi olla semmonen… jollain lailla ikään kun… Niinku opettaja sanoi kerran, että minulle, että sä ajat käsijarru päällä koko ajan. Ja must se oli aika kuvaavaa, et on on semmonen pidättyväinen ja varovainen, korostuneen varovainen ja silloin häivyttää sitä omaa persoonallista laatuaan. Mai Peltoniemi: Joo, ja sitte mä ajattelen, et ne voi niinkun ehkä… mulla tulee ensimmäisenä mieleen kans niinkun ahdistuneisuus, masentuneisuus, merkityksettömyyden kokemukset tai sellaiset, mikä ehkä on sellasia asioita, että ihmiset alkaa miettiä, et mikähän minussa nyt on vikana kun en ole onnellinen tai en voi hyvin. Ja tavallaan ne voikin olla niitä jälkiä, jotka johtaa sinne hyvin varhaisinkin asioihin ja niihin, mitä on tapahtunut tai mitä ei oo riittävästi tapahtunu. Et vähän sellasta salapoliisityötä, mutta jotenkin se ajatus ois se, et meis ei oo kenessäkään mitään vikaa, vaan että meille on tapahtunu erilaisia asioita tai ei oo tapahtunu riittävästi asioita. Ja sitä kautta voi tulla lisää ymmärrystä ja ehkä rohkeutta sitte toimia uudellakin tavalla. Maarit Ajalin: Sit sellanen sana, mikä kans tosi usein liittyy traumoihin, niin on tämä triggeri tai et mä trikkeröidyn jostain. Niin mitä se oikein tarkoittaa? Marjatta Grahn: Nii joo, se mun mielestä tarkottaa niinku aktivoitumista. Nyt mä kerron esimerkin niinkun omasta elämästä, että nyt kun on isovanhempi ja seuraa lapsenlapsia, heidän edesottamuksia ja ponnisteluja ja kipujakin, niin yllättäen joku tämmöinen havainto saattaa nostaa ihan valtavan ahdistuksen. Semmosen ikään kuin oman ahdistuksena, että mä ihan voimaton, mä en jaksa mitään ja sit se just se kysymys on, et mistä se nyt tuli, mistä se tuli. Ja sitten kun sitä pohtii ja voi jollekin ystävälle puhua, että tämmönen tapahtu, ni sit löytää, et ehkä täs nyt aktivoitu joku mun on varhainen vaihe lapsena. Mä oon ollu jossakin samanlaisessa tilanteessa ja se on jääny piiloon. Niinku tos puhuttii aikaisemmin, et just et ne jää tiedostamattomiksi. Mutta mä katson sitä läheisen lapsenlapsen kohdalla, ni se aktivoi mussa tän oman kokemuksen. Se tulee yllättäen semmosena voimakkaana ihmeellisenä lamaantumisena. Et täs on must on tosi tärkeää, että ikään kuin siihen ei jää. Et ei jää tuleen makaamaan, niinku sanotaan, vaan et nyt mul on joku iso paino ja mun täytyy nyt saada tähän apua. Että enkä aina tarkota, et sen pitää olla asiantuntija. Hyvä jos voi käyttää. Mutta se et on luotettavia ihmissuhteita, missä voi sanoa, kertoo sen ja siinä joku rupeaa kertomaan, ni se asettuu ikään kuin mittasuhteisiin ja löytää taas ikään kuin sen isoäidin tehtävän ja roolin, et miten me ehkä autan sitä pientä lasta siinä tilanteessa, missä hän on. Mut mun mielestä tämmöistä tapahtuu ja nää on tämmösii yllättäviä lamaannuksen tai pelon tai ahdistuksen tilanteita.. Maarit Ajalin: Ja just parisuhteet esimerkiksi tai muut tosi läheiset ihmissuhteet, niin nehän on niitä paikkoja, missä sitten trikkeröitymistä monesti tapahtuu. Että voi olla joku näennäisesti pieni asia, joka sitten niinku laukasee vaikka jonku hirveen. Toinen vaikka nopeesti jotenki lähtee pois jostain tilanteesta ja siit tulee vaikka joku hirveä hylkäämisen tunne, mikä ei oo yhtään mittakaavassa siihen tilanteeseen. Niin silloinhan voi just miettii, että onko tää joku vanha tunne. Mut miten niitä omia trauma triggereit sitten niinku oikein oppii tunnistamaan? Että se ei oo ehkä kauheen helppoa. Mai Peltoniemi: Tässä [naurahtaa] just ajattelin, että se on tosi vaikeaa tai jotenki… ehkä kun nimenomaan ei välttämättä oikeestaan ees tiedä, että mitähän ne omat traumat on, että ne trikkerit voi olla semmosia, että kun huomaa, että jotenki, et tunteet on suuria tai et se ympäristö jotenki havaitsee, että mun reagointi ei oo ihan mittasuhteessa. Niin mä ajattelen, et se on ehkä se hyvä niin kun avain siihen, että tässä on ehkä nyt jotain omaa. Että mikä menee mussa ihon ihon alle niinkun eri tavalla. Ja ehkä se, että pystyisikö tarkistaa sit sitä todellisuutta, että mitähän sä oikeasti nyt tarkoitit ja sanoit ja mä oonki ehtinyt kuulla ja tulkita sen jotenki jonkun vanhan todellisuuden mukaan. Et tästähän tulee hirveän paljon niin sanotusti ihmissuhdesoppaa, että mä kuulinkin tavallaan jonkun traumakokemuksen kautta, tulkitsen tätä nykyaikaa tai mun puolisoa tai jotain. Sitten voidaan olla niinku [naurahtaa] pulassa siinä, että asioitten on vaikeempi ratketa, kun ne ei tavallaan ookkaa tässä hetkessä tapahtuvia niin kuin ne… Et jonkinlainen solmu ja sit sellasta. Just se jakaminen, että puhuis ystävälle sitten vaikka tai jollekin, että hei mulle tapahtuu näin, mitähän tämä on. Marjatta Grahn: Joo joo, noin. Just toi kun kysyt, et miten tunnistaa, niin must se on niinku sanoit Maija just, et se on joku semmonen ylimittanen tilanne tai reagointi johonkin. Ja mulla on jotenki semmonen kokemus itseni kanssa, että kun mä jostakin ahdistun tai tuohdun tai joku asia on jollain tapaa ylivoimainen yks kaks, niin et jos ei se parin yön jälkeen ikään ku asetu omaan rauhaansa, ni silloin mun täytyy tehdä jotakin hommaa sen kanssa. Että koska elämä teettää kaikenlaista ja kaikenlaista tulee vastaan, mutta et jos se jää päälle, niin silloin on hyvä tunnistaa, et hei, tässä täytyy joku tuuppaus saada nyt jostakin. Niinkun juuri toi puhuminen. Maarit Ajalin: Ja joskushan on myös niin, että se trauma on vaan niinku semmosella tunteen… Se on jotenki lukittuna sinne kehoon semmosena tunteena, mitä ei ehkä edes osaa sanottaa. Niin nyt sitte uusimman tutkimuksen mukaanhan sitä on hyvä jotenki myös fyysisesti ikään kuin saada ulos kehostaan silloin ku se haluaa tulla. Et onko se sit itkua tai naurua tai huutoa tai mitä se on. Mutta mitä  sä Mai sanoisit just täst kehollisuudesta tästä trauman yhteydessä? Mai Peltoniemi: No joo ehkä just se kysymys, että jos se trauma tarkoittaa haavaa, niin missä se meissä on, kun me ei sitä nähdä. Että etenki et keho on kuitenkin sen tallettanu johonkin ja mä ajattelen, et se trauma on meijän hermostossa tai jotenkin siinä, miten me hengitetään tai miten me ollaan. Ja se on mun mielestä tosi helpottava uutinen kans, että kaikkia traumoja ei nyt tarvii kaikkien kuulijoitten miettiä, et mitä kaikkea on jäänyt puhumatta ja käsittelemättä ja muuta. Että traumat, niistä voi myös toipua sillä, että alkaa pitää itsestä hyvää huolta ja tästä kehosta hyvää huolta, että missä me asutaan. Että se… liikkuminen tai joku, mistä tulee hyvä mieli, niin se on myös semmosta, mikä vahvistaa yhteyttä omaan kehoon, jos trauma joskus onkin joku semmonen, mikä on rikkonu sitä yhteyttä, että ei oikein tunne itseään tai ei välitä itsestään tai muuta, niin se alkaa toimijatkin toisella tavalla, niin se on sitte niinku toipumista. Maarit Ajalin: Ja ihan hengitysharjoituksethan niinku tutkitusti auttaa vaikka ahdistukseen ja se on semmonen avain kans siihen keho-yhteyteen. Et opettelee hengittää rauhallisesti ja pallean kautta. Marjatta Grahn: Joo. Must toi on tosi tärkeä toi yhteys kehoon. Kehon kuuleminen. Et kuule sitä jotenkin, että mitä tuntemuksia on tai mitä tarvitsis, onko se liikuntaa tai lepoa ja et sallii sen itselleen, mitä tarvitsee. Et semmonen niinku ystävällinen suhde omaan kehoon. Että koska keho on hyvin rehellinen, et se se nostaa esiin sitte erilaisina tuntemuksina tai kipuina tai näin. Niin se on tärkeä lähde itseymmärrykselle. [musiikkia] Maarit Ajalin: No monesti ehkä ikääntyneet kuulee vähän sellasta, et no ku täs on nyt näin monta vuosikymmentä menty tällai, että mitä tässä ny enää mitään käsittelemä ja samalla vauhdilla kai tässä voi mennä loppuun astikin [naurahtaa]. Niin voiko oikeasti niitä traumoja alkaa käsittelemään vielä eläkeikäsenä, et ei kai se on vielä liian myöhästä? Marjatta Grahn: Ei missään tapauksessa. Sitä voi niinku ihan niin kauan, kun on on semmosta terveyttä, et jaksa ajatella ja puhua, niin loppuun asti on on mahdollista  kasvaa näissä asioissa. Mä ajattelen, et tämä… kiinnitin jotenki tohon, et tää ajatus, et ei nyt tässä enää eläkeläisenään. Niin paitsi et eläkeläisillä meillä on niin tärkeä tehtävää niinku tuoda ne omat potentiaalit, mitä sen… jos on pitkään ikään päästy, niin on paljosta selvitty ja paljon osattu, niin ne on niinku niin arvokasta potentiaalia, et niitten kanssa on mukana nuorten elämässä, keski-ikästen elämässä ja et se on semmosta kannattelua, jolla voi tukea jäljessä tulevia. Et eläkeläisillä on ison tehtävä tässä jakaa omaa potentiaalia. Että must se on niin väärin käsitys, et se on jotain vapaa-aikaa ja jotain vaan itsensä pelkästään itselle, vaan se on niinku elämässä mukana oloa. Ja mä ajattelen ihan näin, et kun niin paljon puhutaan nuorten uupumisesta ja keski-ikäisten uupumisesta, työikäisten uupumisesta, niin missä on vanhat niinku kannattelemassa omalla tavallaan, läsnäolollaan. Ei enää johtamassa, eikä sillä lailla niinkun vastuullisena. Mut vastuullisena siinä, että antaa sen kokemuksensa ja ajatuksensa, näkemyksensä mukaan. Ettei mene hyllylle ikään ku elämästä. Maarit Ajalin: Niin, että tää nykyaika on niin eriytynyttä. Ku enne oli kyläyhteisöt ja perheyhteisöt, missä oli paljon eri ikäsiä ihmisii koko ajan tekemisissä siel arjessa toistensa kanssa. Niin mä ainaki kaipaisin enemmän semmost niinku luonnollista eri ikäpolvien suhdetta. Marjatta Grahn: Must toi on se iso kysymys, et meillä on iso aukko tässä. Et meidän pitäisi jotenkin osata päivittää tähän aikaa jotenki semmonen ikiaikainen vanhempien ihmisten tehtävä nuorten kanssa, yhdessä nuorten kanssa. Et se pitäisi päivittää. Se on päässyt jotenkin katoamaan meiltä. Tämä on iso tehtävä. Mai Peltoniemi: Niin onki. Ihanasti sanottu. Mä mietin kans sitte, ku sä kysyit, että voiko eläkkeellä nyt vielä käsitellä ja mitä voi ja Marjatta sano sitä, että meillähän ois tässä iso tehtävä, et tämä yhteiskunta todella kaipais jotain tukea ja olemassaolo ja viisautta. Ni sit mä ajattelen, et se  eläkkeelle jääminenkin tässä… tavallaan sen trauman näkökulmasta. Et se voi olla semmonen kohta, missä elämä muuttuu tyhjäksi. Ja se voi nimenomaan olla se kohta, et ihmiset alkaa miettiä, et mikä täs nyt on tärkeetä ja kuka mä nyt oon, ku mä en oo enää töissä ja mikä on tämä. Ja se on myöskin se sellainen tyhjä tila, mihin voi tulla niitä vanhoja traumoja tavallaan. Nousta nimenomaan käsittelyyn. Niin silloin on tosi hyvä idea ottaa niitä sit vastaan ja jotenkin se, että ois löydettävissä myös niitä rooleja ja reittejä olla merkityksellinen, vaikka ei olisi töissä. Ettei se ois niin kapeeta tämä meijän yhteiskunnan roolitus. Marjatta Grahn: Joo. Joo just näin. Just must täs on jotakin niin kuin meiltä kadonnu. Joku ymmärrys‚ et meil meillä ei oo semmosia tossa just, ku siirrytää eläkkeelle, niin meillä ei oo semmosia siirtymäriittejä. Ikään kuin että okei, mä voi paljosta luopua ja vapaudun paljasto, mut mikä on se seuraava tehtävä ja miten mä sen haluan juuri. Koska mun mielestä se eläkkeellä olo on niinku mahdollista, et nyt mä oon vapaa valitsemaan sen toimintamuodon, mikä mulle parhaiten sopii, minkä kanssa mä haluun olla mukana. Ja se tuo sen merkityksellisyyden ja juuri ne yhteydet eri ikäsii. Koska jos ei sitä oo, ni sitä tulee niinku tyhjäks kuoreksi ja unohtaa omankin kokemuksensa, jos ei sitä kukaan kysy, kukaan ei oo kiinnostunu. Mut ei voi ei voi odottaa, et nuoret lähtee vanhojen luokse, vaan meijän vanhojen pitää olla mukana esillä ja niin, että näitä yhteyksiä voi syntyä. Et siinä mä koen, et meillä on iso vastuu. Maarit Ajalin: No mitäs sit ylipäätänsä tommonen omien tunteidensa tunnistaminen ja niistä puhuminen ja niiden hyväksyminen. Varsinkin jos on jotain vähän vaikeempia tai kielteisiä tunteita. Niin voiko sitä opetella kans vielä tässä iässä, kun te eläkeläisenä? Marjatta Grahn: Tunteitten tunnistamista? Maarit Ajalin: Puhumista, käsittelyä. Marjatta Grahn: Joo. Nimenomaan et mun mielessä lähtee siitä, että kiinnostuneena seuraa sitä, et mikä itseään niinkun inspiroi, mikä innostaa, vahvistaa ja et se on jotain tärkeetä. Siihen mul on osaamista tai taipumista ja sitte taas, et mikä ei sovi, mikä vie voimat, mikä hajottaa mielen, mikä on tuhoisaa sille omalle elinvoimalle. Niin musta tämmönen seuraaminen ja ikään kuin tutkiminen itsensä kanssa, että mikä minua vahvistaa, mikä minua heikentää ja siitä löytää ikään ku sitä toimintaohjetta. Maarit Ajalin: Sit et vielä uskaltaa myös sanoittaa niitä muille ihmisille, että tämä tuntuu must nyt pahalta ja tämä tuntuu minusta hyvältä. Ettei pidä kaikkea siellä sisällä. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta. [taustamusiikki loppuu] Kertojaääni: Kirjoita aamuisin ennen muita toimia noin 10 minuuttia tajunnanvirtaa. Kirjoita aina käsin. Kirjota kaikki mahdollinen, myös vähäpätöisiltä tuntuvat asiat, tunteet ja ajatukset. Älä kiinnitä huomiota käsialaan, kirjoitusvirheisiin tai kielioppiin. Älä nostaa kynäpaperista. Jos et tiedä, mitä kirjoittaisit kirjoita: ”en tiedä mitä kirjoittaisin”, kunnes seuraava ajatus nousee mieleesi. Kirjoittaminen poistaa mielesi esteitä. Kun jatkat tapaa, tekstiin alkaa ilmestyä tärkeitä asioita. Jos aamu ei ole sinulle otollinen aika, kirjoita johonkin muuhun aikaan vuorokaudesta, mutta säännöllisesti. Mai Peltoniemi: Tossa tosi oleellista olis tai on se, että vois olla nimenomaan yhdessä muiden kanssa. Sitä että ihminen jos on yksin, niin ei pysty oppia tunteitten tunnistamista tai niitten sanottamistä tai muuta. Et sen voi oppia vaan toisten kanssa. Täytyy altistua muille ihmisille ja jotenkin se rohkeus mennä mukaan tai olla kertomassa, mitä ajattelee ja mitä miettii ja jotenkin löytää niitä yhteyksiä, niin mä ajattelen, et se on sitä niinku tosi tärkeetä. Ja koska sellainen niinkun trauman ilmiö voi tosiaan olla myös se, että vetäytyy ja ei pidä itseään tärkeänä ja muuta. Ja sit se ois taas toipumista, että lähtee vaan ja ottaa riskin, koska ei oo… ei se oikeasti ookaan vaarallista. Marjatta Grahn: Joo, ja just täs nyt, mitä sä sanot, ni must nää vertaiskeskusteluryhmät on ihan A ja O. Et niitä pitäs olla paljon enemmän, että koska on ensiksi helpompaa ikään kuin samanikäisten kanssa löytää sitä itselle ajankohtaista kysymystä ja pulmaa ja mahdollisuutta. Et vertaiskeskusteluja pitäis, siis ammatillisesti ohjattuja. Se on tärkeet, niissä on niinku ammatillisesti ohjaus. Mut et se on semmonen foorumi‚ mis pääsee liikkeelle ja tunnistaa heti niit samoja kysymyksiä ja näin. Ja saa rohkeutta. Meil on just kokemus, kun meillä on tää eläkeläisille tarkoitettu ryhmä, niin siinä juuri tämä vertaiskeskustelu niinku rohkasee löytämästä tehtävää ja sitä uutta identiteettiä arvokkaana vanhempana ihmisenä. Et löytää sen sen itsearvostuksen sen tehtävän kautta, että mul on tärkeä tehtävä ja sitten mä saan rohkeuden, että tulen ajatusteni kanssa esiin. Mut et joo, et tätä vaan korostaisin. Sä sanoit‚ et siihen tarvitaan näit vertaisryhmiä. Maarit Ajalin: Joo ja Helsingin kaupunkihan on nyt panostanu näihin ikääntyneitten palveluihin. Meillä on nää mielenterveyttä tukevat senioripalvelut, mis on nimenomaan nää vertaistukiryhmät ja sit meillä on myös sosiaaliset kuntoutukset Tsemppi ja Puhti. Ja siihen liittyy trauma sillä tavalla, et ei hoideta siellä traumoja, mut meijän henkilöstö on traumakoulutettua nimenomaan. Et meille on turvallista tulla, et me osataan kohdata ihmisiin, joilla on erilaiset historiaa. Ja jos ei joku tiiä, mikä on sosiaalinen kuntoutus, niin ehkä se on lyhyesti sitä, että me katsotaan yhdessä asiakkaan kanssa hänen elämäntilannettaan sinä kokonaisuutena. Kaikki talous ja terveys ja ihmissuhteet. Ei vaan jotenki sitä pientä kärkeä, sitä masennusta tai päihteiden käyttöön, mikä on ollu ehkä se, miks on lähteny hakeutuun avun piiriin. Mutta tosiaan ku sanoin, että meillä on turvallista tulla, niin turvallisuus on mun mielestä myös semmonen tosi tärkeä asia, joka pitää käsitellä, kun puhutaan traumoista. Niin mitä sä Mai haluisit sanoo turvallisuudesta suhteessa traumoihin? Mai Peltoniemi: Turvallisuus oikeestaan on niinkun trauman vastakohta tai lääkettä kaikelle, minkälaisia voimia johonkin niinkun… traumaa voi liittyä. Et mä ajattelen, et me pystytään tunnistamaan turvattomuus ja turvallisuus. Ja mä ajattelen ,et turvattomuudesta käsin, niin… Mä ajattelen, et me ollaan silloin aika yhteydettömiä ja yksin ja voi tulla kaikenlaista… No ehkä mitä ajatellaa oireina tai miten koittaa selviytyä tai… Ehkä ahdistuksessa tai mitä ne sit niinku onkaan. Niin se turvallisuus ja nimenomaan toisiin ihmisiinkin liittyvä turvallisuus ja yhteyden kokemus, niin se on sitä, mikä mahdollistaa taas liittymistä tähän ihmisten laumaa ja se on se, mikä tekee meidän mielenterveydelle vaan tosi hyvää. Turvallisia niinkun ihmisiä ja suhteita ja yhteyttä. Joo, ehkä se on sellainen tosi tosi tärkeä. Ja tätä tavallaan tätä yhteiskunnan tilaa, missä ollaan näin yksilökeskeisiä, niin sitä voi ajatella niin kuin trauman oireena. Se on ylisukupolvista traumaa. Se on kulttuurista. Se on se sota. Se on jotain, mitä on tapahtunut ja nyt me niin kun me työikäiset uuvutaan ja ikääntyneemmät kokee merkityksettömyyttä ja… Maarit Ajalin: Yksinäisyyttä. Mai Peltoniemi: Niin. Ja joteki, et nää ei oo yksilön ongelmia, vaan nää on myös yhteiskunnan ongelmia ja meijän täytys tätä saada korjattua. Maarit Ajalin: No mikä on semmonen, mitä jokainen meistä sitte vois tehdä, että meidän ois parempi jotenki olla? Mai Peltoniemi: Jokainen vois kysyä läheisiltä ihmisiltä, et hei mitä sulle kuuluu, mitä sä ajattelet, miten sä voit. Ettei olisi se pelkkä se sellanen suomalainen, et hei mitä kuuluu ja sitte toinen on hyvää ja sitten jatketaankin matkaa. Vaan et ois kiinnostunu toisesta. Ketä ikinä ne onkaan, niin tavallaan sillä tavalla voi antaa jotain hyvää, jolloin se hyvä tulee myös takaisin siinä vuorovaikutuksessa. Et jotain tällästä. Maarit Ajalin: Must on myös tosi tärkeetä kuunnella. Et sä et jos joku kertoo vaikka jostain ongelmastaan tai jostain ahdistavista ajatuksista tai jostain, et ei lähetä heti neuvomaan, että kuule minä tekisin näin tai minä luin juuri näin. Vaan oltais vaan niinku läsnä ja kuunneltais se tunne siellä ja se auttaa usein paljon enemmän, kun se hyvää tarkoittava neuvominen. Marjatta Grahn: Nimenomaan ja juuri toi, että kun saa sen kuuntelijan, kuulijan itselleen, niin silloin löytää ne omat ajatukset. Että se oma minä työskentelee siellä juuri sen kuulijan tuella. Et se on just noin niinku sanoit, et aina ei tarvi edes mitään tehdä, vaan et riittää, että antaa sen tilan toisen puhua. Mai Peltoniemi: Mä ajattelen kanssa, että traumat siirry niinku seuraaville sukupolville ja jos niitä on aikaa sitten vanhempana vasta miettiä ja muuta, niin  silloin pystyy korjata sitä vielä seuraavaakin sukupolveen, kun rohkeesti alkaiski… tehdä jotain muuta ku vetäytyä. Et osallistua, olla. [musiikkia] Marjatta Grahn: Must se eläkkeelle siirtyminen, jos sitä ei oo jotenkin suunnitellu etukäteen, mitä seuraavaks tekee niin, et se on joka tapauksessa semmonen iso pysähtyminen ja semmonen uudelleen orientoituminen. Et kuka mä olen ilman työ-roolia ja mitä on se, mitä mä haluan tehdä jatkossa ja näin. Et se on semmonen suuri siirtymä, johon liittyy masennusta, luopumista ja sitä tyhjää tilaa ja sitten sen uuden löytymistä. Että en sitä ehkä niinku traumaksi kutsu, vaan se on tämmönen luonnollinen. Niinku mä aattelin tämmösiä vaiheita on esimerkiksi perheessä niinku sen tyhjän pesän vaihe, kun lapset lähtee maailmalle. Niin silloin vanhemmat on niinku uuden tilanteen edessä, että vanhat rutiinit loppuu ja luodaan uudestaan sitä elämää. Et nää on tärkeitä kohtia sillä lailla kiinnittää, et voi katseen kääntää itseen, että miten mä voin ja mitä mä tarvitsen ja et on siihen mahdollisuus. Mut se on semmonen luonnollinen siirtymäkohta, joka vaatii oman työnsä. Mutta et totta kai traumat aktivoituu, koska sit nää arkirutiinit loppuu, niin ne tulee tilaajaa ja silloin ehkä herkistyy näille vanhoille paineille enemmän ja sillä lailla saa ehkä tuntumaa siihen. Maarit Ajalin: Nii et monesti ehkä eläkkeelle jäädessä sitten, et jos on täyttäny sen kalenteriinsa ihan täyteen aikasemmin, ni siin yhtäkkiä avautuuki sitte tosiaan sellasta vapaata tilaa, joka voi… Jos on tavalla aikaa havainnoida itteensä ja sitten voi nousta semmosii tunteita, et ehkä mä en nyt niinku voikkaan niin kauheen hyvin, mut sitte jotenkin tunnistaa, että mistä se johtuu. Sit voi olla vaikka… jotain epämääräisiä fyysisiä kipuja tai voi olla vaikka ruokahaluttomuutta tai voi olla unettomuutta tai voi olla jotain tosi semmosii fyysisiä oireitakin. Niin siellähän voi myös sit olla siis semmosii käsittelemättömiä asioita, jotka on noussut sit just siinä kehollisena tuntemuksena pintaan. Marjatta Grahn: Juuri noin ja sitte se yks asia, mikä siinä siinä on haastavaa eläkkeelle jäädessä, koska se on sitten keski-iän jättämistä ja kun meidän kulttuurissa vanhuuden kuva on niin ikävä ja semmonen pelottava. Ja pelottaa se   ikääntyminen, että se voi olla semmonen iso… miten mä saisin, kynnys. Että miten löytää sen, et siin onkin vielä jotain arvokasta tulossa ja uudenlaista, mitä ei oo voinu vielä saada tuntumaakaan. Mut et meil on niin vähän ikään kuin kulttuurissa hyviä esikuvia kiinnostavista vanhoista ihmisistä, jotka on mukana ja antaa sitä näkyä. Mul tulee mieleen tämmönen, kun Maija Könönen Itä-Suomen yliopistosta sano just, et se julkinen kuvasto, mikä meillä on vanhoista ihmisistä, niin se on kahdenlainen. Et on ikään kuin uudestaan nuorekkaat hyvinvoivat, urheilevat ja itseään hoitavat, ja sitten aivan niinkun surkastuneet, yksin jääneet, sivuun jääneet. Et meillä ei oo semmosta rauhallisesti vanhenevaa ja… vahvasti mukana olevaa kuvaa vanhemmista ihmisistä. Et ei ole semmosta houkuttelevaa sillä lailla, et ei sitä vapaa-ajan viettoakaan, niin se ei anna tyydytystä kuitenkaan pitkän päälle. Mä oon sanonut‚ et pari vuotta voi levätä ihan hyvin eläkkeelle jäätyä, mut sit on tärkeää löytää se tehtävä, jota arvostaa ja jossa voi olla mukana yhteiskunnassa. Et joo. Että tämä vanhuuden kuva on meillä niin niin jotenkin… ei-houkutteleva. Mai Peltoniemi: Joo, mä ajattelen, että se kohta, että ihminen jää pois siitä suorittamisesta ja selviytymisestä, mikä on se työelämä ehkä ollut ja on menny ehkä liiankin kovaa tai vähän täyttänyt elämää sillä työllä, niin mä ajattelen, et sitä voi ajatella niin, että jos on vaikka panostanut tosi paljon työelämään, niin sekin voi olla vähän sellanen… tai se on niinku identiteettikysymys, mut se voi olla myös sellainen jonkun trauman oire. Että näin mä oon selviytyny, ku mä oon tehny tosi paljon töitä. Ja sit ku ne työt otetaan pois, ni ihminen voi olla tosi eksynyt, että  miten mä nyt selviän ja sit se utelias kysymys on se, että selviät mistä? Et tavallaan, että voisko olla niinku tässä päivässä ja kiinnittyä tämän päivän asioihin, mut jos on ollu vaan niinku vähän semmoset pakojuoksua, ni sitte on ehkä syytä pysähtyä miettimään myös niitä menneitä kysymyksiä, että mitä mä pakenen ja voisinko mä olla tässä hetkessä ja mikä olis se mun turvan tunne tästä  elämänvaiheesta. Et miten se vois löytyä. Et jotenkin tälläsiä ajatuksia. Että tavallaan se työelämän loppuminen, niin se voi olla jollekin se semmonen murskaava kokemus ja jollekki teki ihan joku muu, vapauttava kokemus. Mutta et ihminen sais kokee merkitykselliseksi itsensä myös sen kautta, että mä oon olemassa, eikä pelkästään että ne oisi suorituksia tai tekemisiä. Ni mä ajattelen, et täs on kans sellaista kysymystä, että mikä… et se niinku auttaa, että kiinnittyy tähän päivään ja löytää seuraavaa tehtävään, mutta et ei ehkä samanlaisella suorittamisella enää kun se työelämä. Et joku tämmönen ero. Ja sit mä ajattelen, et myös niinku trauman oireena voi olla hetkellisesti sellainen, et jos joku… no trikkeröityy tai tulee esiin semmonen vanha kokemus tai muu, niin se voi vaikuttaa meiän kognitiiviseen kykyyn, se vaikuttaa muistiin. Yhtäkkiä ei muistakkaan mitään ja tavallaan‚ et se ei välttämättä oo muistisairautta, vaan se voi ollakin trauma oire, et mieli vaan ei pysy mukana tässä hetkessä, missä elää. Et ne voi olla tämmösiä… vähän mystisiäkin, että mikähän mulla nyt on hätänä juttuja. Maarit Ajalin: Ja se myös, että se hätä tai stressin tunne, sehän myös tarttuu. Et jos sä oot paljo semmosessa ympäristössä, missä toisella on niitä traumaoireita tai stressioireita tai mitä tahansa, niin mä ainaki ittestäni huomaan, et mä oon niin herkkä, että mulla on ollu nyt esimerkiks semmonen kokemus, et mä oon ihan tosi stressaantunu. Ja sit mä tajusin yhtäkkiä, et tää ei oo mun stressi, vaan tää onki sen toisen ihmisen stressi. Ja sit se jotenki helpotti mua ku mä tajusin, et tää ei oo itse asiassa ollenkaan mun tunne, et mä oon vaan imeny nyt tän ulkopuolelta. [muusikkia] Maarit Ajalin: Mut sitte mietin, kun puhuttiin, et on yksilökeskeistä nyt tämä kulttuuri, mut täähän on myös todella niinku ulkonäkökeskeistä. Et miltä se sitten tuntuu, kun ehkä ei oo fyysinen keho ei oo enää niin suorituskykyinen tai, en mä tiedä, kiinteä tai sileä tai mitä ikinä tämä aikakausi ja somemaailma haluaa. Niin miten se, miltä se tuntuu? Marjatta Grahn: Joo, se on… muistan ihan, et se oli keski-iässä pelästys, ku näki  niitä, näki vanhenevat kasvonsa. Ni se oli todella pelästys. Mutta ette se, et silloin kans kannattaa pysähtyä, et hei, että tämähän on elämän kulku. Tämähän   luonnollinen meno. Et miten mä niinku vastustan luonnollista elämänkulkua ja sitä kautta mä ainakin oon niinku oppinut pitämään ikään kuin, vaikka ensiks pelästyn vanhuuden merkeistä, ensiks pelästyn, mut sitte kun vähän tutustun ja annan aikaa‚ niin olen oppinut arvostamaan sitä. Ja täytyy muistaa, et esimerkiks alkuperäiskansoissa, nii ikäihmiset on ne, joita katsotaan ylöspäin ja arvostetaan, jotka ennustaa kauneutta. Meil on vaan päinvastoin [naurahtaa]. Mut et tää on hyvä niinku nähdä, että tämä voi olla erilaista niinkun, että kulttuuri muovaa näitä asioita eri lailla. Et joo, että se on vaatinut oman työskentelynsä, mut et olen ihan varma, että se et kun siihen tulee ikään kuin sen kokemuksen, elämänkokemuksen, vuosien arvostus, niin siihen vanhenemiseen… niinku ulkomuoto tulee myöskin se arvostus ja kiitollisuus. Et vielä mukana, vielä mukana. Mai Peltoniemi: Mä ajattelen, et tää meijän haaste tai mitä on tapahtunut tässä yhteiskunnassa meillä, kun on paljon tietoa ja tiedettä ja tämmöstä osaamista, mitä me nuoret osataan googlettaa netistä ketterästi ja mitä nuorempi, niin sen ketterämmin. Et tavallaan et sitä tietoa on niin valtava määrä ja että ollaan jotenki hukattu se, että tieto ja viisaus on aika eri asioita. Et ehkä aikaisemmin se viisaus on tullut vanhoilta ihmisiltä ja nyt me korvataan se tiedolla ja tyhmennytään tässä samalla sitte, koska jotain menetetään. Maarit Ajalin: Ja se on se kokemus must, mikä me menetetään. Et sitä ei kyl niinku jotenki saa googlaamalla, vaan se pitää siirtää sillai kädestä käteen. Mai Peltoniemi: Ja yhteys! Maarit Ajalin: Nimenomaan. Mai Peltoniemi: Menetetään myös yhteys, niinku tavallaan siihen omaankin tarinaan ja edellisiin sukupolviin. Et ollaan irrallisissa kapseleissa. Ja tietenkin ikääntyneet menettää myös sit sitä roolia ja sijaa ja on sit yksinäistä. Maarit Ajalin: Ainakin mua itteeni kiinnostaa siis tosi paljon niinku mun suvun tarinat ja ylipäätänsä, mitä on tapahtunu ja musta on tosi kivaa, että mä oon pystyny esim. mun äitin kanssa keskustelee niistä asioista, että mä toivon, että se ois semmonen yleistyvä trendi. Et en mä tiiä, että ehkä vanhemmat‚ eläkeikäiset itse voisi jopa alkaa avaamaan tiettyjä asioita. Et se voi olla ehkä nuoremmillekin vaikea kysyä asioista. Voi ehkä tulla semmonen olo‚ että avaaks jotain vanhoja haavoja tai kaiveleeksi jotenki menneitä. Marjatta Grahn: Must on toi tosi tärkeä näkökohta toi just niinku meidän vanhempien ihmisten vastuu. Niin olla aloitteellisia, tuoda niit keskusteluja ja sitten eikä myöskään pelästy siitä, että jos ensiks tuntuu, että se tuo jännitteitä tai ei haluta. Ettei ei pelästy, et on kuitenkin tarjolla ja sit halusin jotenkin nostaa tän, et joskus nää perheen sisäiset niinkään kun vanhempi–lapsi suhteet on ehkä vielä niin keskeneräisiä tai jännittyneitä, et se ei niissä onnistu. Mut et silloin on tärkeää, että nuoremmat ihmiset voi muitten vanhojen ihmisten kanssa käydä niitä asioita keskustella ja saada sitä yhteyttä. Ettei ei ole niinkun pelkästään sen perheen sisäisen kommunikaation varassa, vaan nähdään, et on ympärillä vanhempia ihmisiä, joitten kanssa pääsee yhteyksiin. Että nää kasvun suhteet on kuitenkin myös aina jännitteisiä, ihan normaalisti. Että nuoret tarvitsee tilaa ja tuntuu, et sitä ei niinku omilta vanhemmilta saa, niin siihen tulee sitte semmosta selän kääntämistä ja näin. Mutta että aina löytyy muita vanhempia ihmisiä. Maarit Ajalin: Ja mun omat isovanhemmat on siis kaikki kuolleet kummaltakin puolelta, mutta mä oon tässä tehnyt jo yli kymmenisen vuotta siis töitä ikääntyneitten kanssa ja se on ollu mulle semmonen tosi iso jotenkin voimavara. Ne kaikki ihmiset, jota mä oon oppinut tuntemaan ja heidän tarinaansa ja se on mun ihan semmonen niinkun… ykkös etu [naurahtaa] tavallaa mun työssä, et miten paljon mä oon saanut kuulla erilaisiin elämäntarinoita ja tavalla oppii näilt ihmisilt. Ja mä monesti ajattelenki, et he on oikeasti mun niinku ystäviä, eikä mitään asiakkaita. Heistä on tullu tosi tärkeitä ja vaikkei olla nähtykkään moneen vuoteen‚ jos nähää jossain kadulla, niin se on aina tosi semmone ilonen hetki. Mai Peltoniemi: Et ehkä se ei ookkaan mikään pelkkä sellanen totuus, et nuoret haluaa olla keskenään ja siirtää kaikki vanhat sivuun, että antakaa nyt kun me hoidetaan nää kaikki hommat. Että kyllä tääl on myös kaipaus sille, että on yhteyttä ja ystävyyttä niinkun monen sukupolven välillä. Ja ehkä toi oli hyvä ajatus just toi, et niitten ei tarvitse olla omia perhesuhteita, koska niissä on aina se ylisukupolvinen trauma, joka sieltä jollakin tavalla on voinut vaikuttaa tai valua tai muuta. Et se vaatii vielä enemmän rohkeutta ottaa ehkä niitä jotenkin puheeks. Mutta ehkä siinäkin on se… et se vois olla riskin arvoista, että miten oiski sitte ehkä tilaa syventää niitä keskusteluja, kun ne lapsetkin on aikuisia ja ettei siirrä itseään johonkin sivuun, vaan sen takia, että olen vanha ja varmaankin vaivaksi tai ei ne nyt ehdi, kun nuoret on niin kiireisiä ja niillä on ne kaikki hienot jutut. Ei meil oo niin hienoa aina, jos mä oon vielä nuoreksi luettava [naurahtaa]. [taustamusiikkia] Maarit Ajalin: Kiitos tuhannesti Marjatta ja Mai mielenkiintosesta keskustelusta. Marjatta Grahn: Kiitoksia. Mai Peltoniemi: Kiitos, oli tosi mukavaa kyllä. Maarit Ajalin: Ja seuraavassa jaksossa me puhutaan sitten arvostuksesta. Miten oppia arvostamaan itseään, vaikka esimerkiks no trauman vuoksi arvottomuuden tunne ois jotenkin määrittäny sitä aiempaa elämää? Silloin meillä on vieraana päihde ja mielenterveystyön sairaanhoitaja ja opettaja Ilona Terhemaa ja sitten eläkeläisedustajana on Eero. Kuulemisiin ensi jaksoon. Miesääni: Käänteentekevää puhetta.  

Eläkeläinen Eero sekä päihde- ja mielenterveystyön opettaja ja sairaanhoitaja Ilona Terhemaa pohtivat (itse)arvostusta ja miten sen puute monesti löytyy erilaisten päihde- ja mielenterveysongelmien taustalta. 2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä Arvostus Äänitteen kesto: 45 min Litterointimerkinnät Haastattelija:    Maarit Ajalin Vastaajat:    Ilona Terhemaa Eero sa-    sana jää kesken (sana)    epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja (-)        sana, josta ei ole saatu selvää (--)    useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää , . ? :    kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa [musiikkia] Maarit Ajalin: Tämä on Käänteentekevää puhetta podcastin toinen kausi, jossa me halutaan nostaa keskustelua mielen hyvinvoinnista ja mitä siihen kuuluu. Monesti mielen hyvinvoinnin haasteiden, kuten päihteiden liikakäytön, läheisriippuvuuden, tai masennuksen takaa voi löytyä arvottomuuden tunne. Tänään me poraudutaan siihen. Mä oon Maarit Ajalin, Helsingin kaupungilta. [musiikkia] Maarit Ajalin: Arvottomuuden tunne ja häpeä kohdistuu omaan itseen ja se voi ilmetä niin, että miettii esimerkiks kovasti, mitä muut ajattelee tai miten ne ei arvosta mua tai sit se voi olla sellaista jatkuvaa sisäistä riittämättömyyden tunnetta. Tähän voi liittyy myös se, että oikein ei tunnista omia rajojaan tai ei pysty pitämään niitä. Ja tutkimuksissa häpeä on todettu keskeiseksi tekijäksi masennuksen ja riippuvuuksien taustalla. Mutta positiivista on se, että kun tän juurisyyn tiedostaa, niin sit sitä voi myös hoitaa. [taustamuusikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta [taustamusiikki loppuu] Maarit Ajalin: Käydään päivän aiheen kimppuun. Tervetuloa päihde- ja mielenterveystyön sairaanhoitaja ja opettaja Ilona Terhemaa. Ilona Terhemaa: Kiitos. Maarit Ajalin: Ja sitten meillä on täällä myös eläkeläisedustuksena Eero. Tervetuloa. Eero: Kiitos. Maarit Ajalin: Eero sä oot ollu raittiina jo yli kuusi vuotta ja nyt sä toimit kokemusasiantuntijana. Millainen sun itsearvostus oli silloin ku se vielä joit? Eero: Se oli aika huono. Tai oikeinkin huono. Mä ainakin varmaan joihinkin sen takia, että mä en oikein kestänyt itseäni, enkä… niinku sä mainitsit tossa alussa siitä häpeästä, niin sehän on se juttu, mitä varten ihminen. Tai no en mä tiedä, silloin kun oli töissä, ni se juominen oli erilaista‚ kun sitten kun sitten kun sä et ollut töissä. Siinä on niinku kaksi ihan eri juttua. Et töissä sitä niinku koittaa taistella sitä vastaan, et muut ei huomais, että juo, mutta sitten sä et oo enää töissä, niin silloin se sosiaalinen verkosto niinku siitä hajoa ja siinä yleensä hajoaa kyllä sitten perhe jututkin ja siitä tulee semmosta yksin dokaamista, joka on sit ihan hirveetä. Maarit Ajalin: Miltä tää Ilona kuulostaa ammattilaisena, ku sä oot kohdannut tämmösii samanlaisiin elämänkohtaloita varmaa useita? Ilona Terhemaa: Kuulostaa hyvin tutulta. Ihminen joka käyttää päihteitä päivittäin, niin hän ei välttämättä koe, että hänellä olisi minkäänlaista merkitystä. Itsearvostus on usein hyvin alhainen ja ihminen tekee päivittäin semmosii asioita itseään kohtaan, joilla satuttaa itseään. Eero: Ja tohon mä vielä melkein lisään, että siinä on semmonen itsetuhoisuus. Siis ettei sitä päätä mitään itsetuhoa, et mä menisin nyt narun päähän tai mitään, vaan siinä kuin sä yksin dokaat sitä, niin se on arvottomuus on niin raju, että sä ajattelit että mun on helpompi juoda tästä nyt 10 vuotta ja mä tuohoan itseni. Siis menetän henkeni melkein suoraan voi sanoa. Et se on aika järkyttävä nyt jälkeenpäin ajateltuna, mut niin se… Mä aina sanon, et juopot on vähän semmosen itsetuhoisia eri tavalla, ku semmonen junan alle menijä, vaan se juo itseään pikkuhiljaa hautaan. Maarit Ajalin: Mut saat kuitenkin nyt raitistunu. Mistä ihmeestä sä löysit sen itsearvostuksen takasin? Eero: Se onkin sitten tämä vanha klassinen sanonta, miksi Jeppe juo ja miksi Jeppe lopettaa juomisen. Mä löysin sen kyl Helsingin kaupungin päihdepalveluista. Mä otin itseäni niskasta kiinni ja tajusin… vähän semmosen oikein huonon ryyppyputken jälkeen tai milloin ko… nii. Jonka jälkeen mä hakeuduin ihan kylmästi Laakson päihdepoliklinikalle ja sieltä katkaisuhoitoon ja sieltä päihdekuntoutukseen. Vai mikä… mun mielestä… laitoshoitoon Tervalammelle ja sieltä… K1, K2, näitä kursseja ja varmaan kävin ne pari kertaa. Kun mä olin kuusi kuukautta saanu sitä raittiutta alle, niin mä tajusin yhtäkkiä, että tää elämä on ihan erilaista. Ei se vielä silloin ollu. Silloin mä olin vasta selvinnyt, mut mä aloin pikkuhiljaa tajuumaan, että tais raittiudes on joku juoni. Maarit Ajalin: Sanoit K1 ja K2. Eli nehän on näit Helsingin kaupungin avokuntoutusjaksoja ja sen lisäksihän on just meillä myös sitten kokemusasiantuntijat, niinku sä ittekki oot toiminu, keiden kans voi lähteä juttelee ihan siihen alkuun. Niin miten sä koet just sen vertaisuuden, vertaistuen? Miten se autto sua siinä alussa? Eero: Mua auto oikein paljon. Mulla oli pari oikein hyvää vertaistukea ja mä ihmettelin niitä, miten nuo kaverit on tuolta Liekkihotellien kautta tuohon tullut, et miten ne voi olla noin positiivisia ja niitten elämä… Ku mul oli kaikki se. Mä olin toisella puolella yksityisellä psykiatrilla käynyt ja kaikella. Ei ne osannu mulle sitä oikein selittää, mistä tässä on kysymys. Vaan sit ku mä tulin sinne ja siellä n’ä vertais nää tyypit ja ne sano mulle nää samat asiat varmaan, mitä äskö sanoin itsekin. Et (- -) [05:49] harrastus. vesipullon ku ihan tee siitä. Maarit Ajalin: Raittiudesta. Eero: Niin. Ja siitä se lähti. Okei, vertaistuki, ne ihmiset vieläkin kaupungilla ku tavataan, ni nauretaan niitä juttuja. Niitten kanssa on niin helppo puhuu, ku ei oo mitään semmosta asiaa, mitä ne ei olis nähnyt tai kokenu. Eikä se on viranomainen, eikä se oo… anteeksi, ei sairaanhoitaja tai ei se oo mikään semmoinen, vaan se on ihan samanlainen kuin sinäkin oot ollu. [musiikkia] Maarit Ajalin: Tämä yhteiskunta on semmonen, että me katotaan aika pitkään sitä semmost tosi suurkulutusta läpi sormien ja pidetään sitä normaalina. Mut mikä on tavallaan se hetki, millo oikeasti pitäis alkaa miettiin, et kuuluuko liikaa? Ilona Terhemaa: No hyvä on toki seurataan niit määriä, et minkä verran käyttää alkoholia, mut niit määriäkin tärkeämpänä mä näen sen tunteen tai ajatuksen, mikä johdattaa sen olutpullon ääreen tai käyttämään sitä alkoholii niin suuriin määrii. Pakeneeko se ihminen jotaki? Pakeneeko se omaa ahdistusta, omaa riittämättömyyttä, omaa häpeän tunnetta? Haluaako hän sammuttaa sil päihteillä, jotku omat ajatuksensa, mitä ei siin hetkessä kestä? Niin se ois varmaan yks semmonen tärkeä asia, jos ihminen pystyy pysähtyy niitten omien tunteitten äärelle. Mut se on tosi haastavaa. Joten sit yks kans asia, mitä vois miettiä siinä, jos alkaa pohtia‚ et juonkohan mä liian paljon, niin pystyiskö kuuntelee niitä ihmisiä, keneen luottaa. Jos se vaimo on sanonu, että mua huolettaa sun alkoholinkäyttö tai jos lapset on sanonut tai jos kaverit on sanonu. Ni oisko rohkeutta pysähtyy sen toisen ihmisen esittämän huolen ääreen ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa. Maarit Ajalin: Monesti käsi kädessä on kulkee sit just tää myös masennus ja ahdistus, jotka on tosi yleisiä ja voi olla nit laukasevii tekijöitä. Mut jos ei nyt oo mitään päihteiden käyttöö, niin jos ajatellaan ihan vaan semmoset alakuloo. Niin mitkä siinä on semmoset ensi merkit, et milloin pitäis lähtee hakeen apua, ettei se pääsis semmoseks täysmittaseks masennukseksi? Ilona Terhemaa: No toki miettii niitä asioita, et onko omassa arjessa tapahtunu jotakin muutoksia, mihin se alakulo esimerkiks voi luonnollisesti liittyä. Onko siellä omassa arjas kenties jotaki semmosii jo pitkään jatkuneita asioita, mihin se alakuloisuus liittyy. Missään tapauksessa ei kannata jäädä pitkäksi aikaa miettii niit oman mielialan laskun muutoksia, vaan hakeutuu juttelemaan. Toisinaan voi olla niin, että riittää jo se, että kertoo jollekin luotettavalle ihmiselle omista fiiliksistään. Se et saa puhuttua asioita ääneen voi selkiyttää omia ajatuksia, mut varsinkin jos mielialan alakuloisuus kestää yli kaks viikkoa, ni siinä tilanteessa pitäis hakeutuu sit jo ammattiavun piiriin. Eero: Mut se että se läheisen, monta kertaa kun se on liian läheltä vaimot, tyttöystävät. Ne ärsyttää, kun ne tulee sun siihen väliin. Älä tuu sekottaa mun juttuja. Mä oon hoitanu tän ihan hyvin. En mä päihderiippuvainen suuntaan ja toiseen. Ja kun se on läheinen, niin se ärsyttää. Se voi olla niinku… Sitä varten se vertainen olin helpompi mulle, koska se yhtäkkiä avas mulle, se sano mulle suoraan, et älä vaimojaan syytä, älä äitejä syytä, isiä ja älä lapsias syytä. Tää on sun juttu. Sä oot täs kännäämässä, eikä kukaan muu. Se on sun… ja se niinku avas mun silmät. Et niin juu, aivan totta. Että totta kai ne on… läheiset ovat huolestuneita eri tavalla siitä. Ne on… en mä oikein… ne voi ärsyttää. Mä varmaan monta kertaa lähdin juomaa se nalkutuksen jälkeen. Siis että kun nalkutuksella on tarkoitettu hyvää. Sillä on varmasti tarkoitettu positiivisesti, et koita nyt lopettaa se juominen, mutta eihän se ihminen tiedä, miten se tehdään. Maarit Ajalin: Niin se on just, oon itse vetäny paljon läheisten ryhmiä. Me paljon puhutaan just siit kommunikoinnista. Se just että sitä huolta ei just osata muotoilla oikein, vaan sit jos se purkautuu, mikä on ihan ymmärrettävääkin, et se voi purkautuu nalkutuksena tai semmosena jäkätyksenä, niin sillon se nostaa heti sen suojamuurin pystyyn. Että ei se vastapuoli kuule enää mitään sen jälkeen, kun ne muurit on noussut. Ilona Terhemaa: Ja kieltäminen on päihderiippuvaisen yksi puolustautumismekanismia siinä kohtaa, jos se päihdekäyttö on kehittyny jo riippuvuuteen asti, ni siin kohtaa ihmisen on tosi vaikea ottaa vastaan niitä läheisten huolestuneet huomioita. Mut jos se on vielä semmost, et se on riskikäyttöä, ni siin kohtaa se toisen esittämä huoli voi olla se. Maarit Ajalin: Miten sä oot sitte Eero oppinu niinku käsittelemään sitä? Tai miten se hellitti se hepä? Eero: Mä luulen, et siihen ei oikein… se on vaikea miettiä, et miten se häpeä siitä pikku… Aikahan on yksi hyvä semmonen. Että se häpeä, siis kännissähän ihminen on törttöilee ja huumepäissään niin valtavasti. On rattijuopumuksia, on mitä tahansa kummallisia. Ihan mitä vaan voi ihminen kuvitella, mitä se on tehnyt ja mitä se ei edes muista, et se on tehnyt. Ne on pahoja. Ja mä puhun siitä, kun sen jälkeen kun raitistunut sitten sä häpeässä… aika on se ja sitte semmonen ajatus koko ajan, että menneet ovat menneitä. Älä mieti niitä. Kaikki on vähän törttöily. Aika paljon ihmiset unohtaa. Sitte hyvät ystävät löytyy siitä, et ne jotenkin sanoo, et älä semmosista nyt mieti. Et jos sä oot jääny jollekin kympin kaks velkaa tai sä oot tuhonnu jonku pöydän jossakin tai tehny sitä tai tehnyt tätä. Niin jos sul on hyviä ystäviä ja kavereita, jotka ei… yleensä ne on jo sit raittiita, niin ne sanoo juuri sen saman, että anna olla. Älä jää siihen tulee makaamaan. Et seiso (-) [12:10] tiellä. Mä oon käsitelly sitä häpeääni niin, et se on mennyttä. En mä oikein muuta osaa siihen sanoa. Maarit Ajalin: Kyllä‚ katse tulevaisuuteen. Eero: Niin. Et turha niitä on miettiä. Ennen kaikkea sähät oot ollut sairas ihminen. Ei kukaan mieti, miten sä kuumehöyryssäkään oot jossakin tehnyt jotain tai ripuli ollut, niin mitä silloin on tapahtunut. Et eihän se sitä. Silloin se on vaan tullu‚ minkä sille auttaa. Mutta päihderiippuvaisuus‚ niinkö mä olen sairas edelleen, mutta mä hoidan nää oireet. Ilona Terhemaa: Tosi tärkeä huomio se, että ne asiat mitä on tapahtunu, niihin ei pysty enää vaikuttaa. Mut se mihin pystyy vaikuttamaan on tää hetki ja tulevaisuus. Miten voi olla itseään kohtaan lempeämpi, miten voi osoittaa itseään kohtaan itse myötätuntoa ja miten täs hetkes toimii niin, ettei tahallisesti loukkaa ketään muita ja aiheuta itselleen lisää niit häpeän tuntemuksia. Maarit Ajalin: Se onki semmonen hyvä kysymys, et miten se siis konkreettisesti tapahtuu. Et miten sä voit opetella semmost itsearvostusta tai myötätuntosta suhtautumista? Se on semmonen kaunis korulause, mut mitä se on siis iha oikeasti arjessa? Ilona Terhemaa: Se on niitten omien ajatusten ääreen pysähtymist. Jos ensimmäinen ajatus, mikä nousee on se, että: ”äh, mä en onnistunut täs niin hyvin ja tää mul meni pieleen.” Ni kannattaa pysähtyy niitten ensimmäisten ajatusten ääreen ja miettii, et millä muulla tavalla vois ilmaista asian itselleen. ”Hei, mä lähin yrittää tätä asiaa. Tää ei menny ihan niin nappiin, kun mä olisin halunnu, mut ens kerran mä teen tän vielä paremmin.” Joten se oma sisäinen ääni, pystyykö sen äärelle pysähtyy ja leikkaamaan sieltä sen pahimman kriittisyyden pois? [taustamuusikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta [taustamusiikki loppuu] Kertojaääni: Liikunnan vaikutusta mielialaan on tutkittu laajasti. Liikunta lisää mielialan säätelyyn vaikuttavia keskushermoston välittäjäaineita ja vähentää näin masennusoireita jopa mielialalääkkeitä tehokkaammin. Keskeistä liikunnassa on sen säännöllisyys. Päivittäinen puolen tunnin kävely saa aikaan masennusoireiden selvän pysyvän vähenemisen kymmenessä päivässä. Jos olet liikkunut vähän, kannattaa aloittaa pienin askelin. Muuten tavoitteet voi asettaa oman tasonsa mukaisesti. Oleskelu luonnossa elvyttää rauhoittaa ja lievittää stressiä tutkimusten mukaan luonto herättää valmiuden havaita myönteisiä tunteita, koettu terveydentila paranee ja tyytyväisyys lisääntyy. Jo viiden minuutin oleskelu metsässä vähentää stressihormoni kortisolin määrää veressä. Verenpaine laskee, syke rauhoittuu ja lihasjännitys helpottaa. Maarit Ajalin: Ja en mä tiiä, miten te koette, mutta mä oon huomannu, et ehkä sit eläkeiässä se on just enemmän korostuu se semmonen vähä turha vaatimattomuus. Niinku et en mä nyt tarvi mitää apua ja vitsit, et mä oon jotenki vaivaks nyt, jos mä lähen tän asian kanssa. Miten siitä pääsis pääsis eroon? Tai onko se jotenkin meidän kulttuurissa sitte ehkä? Ilona Terhemaa: Se on varmasti se asiaa‚ et jos ihminen saa sen sanottu, et hän kokee, et hän ei tarvitse tai hän ei oo riittävänhuonovointinen, et hän tarvitsisi apua. Niin siihen me pystytään tarttuu ja sanoo‚ et no toden totta moni muukin ihminen voi huonosti, mut jos sä voit huonosti, niin sä tarviit apua ihan samalla tavalla, kun ne kaikki muutki, ketkä voi huonosti. Maarit Ajalin: Niin tossa ku puhuttiin siit arvostuksesta, niin suomalaisessa kulttuurissa ehkä monesti semmonen itsearvostuski tulkitaan semmoseks ylpeydeksi tai itsensä nostamiseksi. Et seki on semmonen asia, mitä meidän pitäis mun mielestä muuttaa. Mitä me voitais teidän mielestä tehdä tälle asialle? Ilona Terhemaa: No suuret ikäpolvet ja ikääntyneet, jotka Suomessa elää, niin heidät on kasvatettu häpeän tunteen kautta. Nykypäivän tilanne on onneksi nuorempien kohdalle erilainen siinä mielessä‚ että heitä ei enää samalla tavalla kasvateta sen häpeän tunteen kautta. Mä uskon siihen, et olis tärkeä lisätä positiivista vuorovaikutusta, osoittaa missä ihmiset onnistuu, päästä irti siitä ajatuksesta, että jos joku toinen onnistuu, ni se on multa pois. Vaan oppii iloitsemaan niistä toisten onnistumisista myös. Maarit Ajalin: Niin semmonen näkökulma vaihdos. Et jos vaikka ajattelee, et ois ollu puol vuotta raittiina ja sitten retkahtaa kahdeksi päiväksi, niin ajatteleeko, et meni kaikki pilalle tän kahden päivän takia vai ajatteleeko, et hei mä olin oikeasti puol vuotta raittiina. Et tää oli nyt pieni kuoppa ja täs nousta. Eero: Sitä varten on erittäin… Mä sanosin, et mulle on ollut erittäin tärkeetä, et mä käyn itse edelleen vertaisryhmissä. Siis ihan kaikki tietää erilaisia kahdentoista askeleen vertaisryhmiä näissä, koska siellä nämä asiat käsitellään mun mielestä aika oikein. Koska siellä niille nauretaan. Siis elikkä mähän loukkaantuisin verisesti, jos joku semmonen ihminen, joka ei tiedä mun sairaudesta mitään nauraa mulle. Mutta sitten kun siellä on 12–13 saman läpi käynyttä tyyppiä. Mä sanoin, et mä olin silloin kuusi kuukautta ja sitten retkahdin tapahtuu tämä ja tuo. Se vertaisryhmä ei koskaan tuomitse. Se lyö sen joko lekkeriksi eli rupeaa nauramaan koko asialle, jolloin sä huomaat, et eihän tää nyt niin vakava asia ollukkaa. Mun mielestä vertaisryhmät tässä kohtaa tulee, ne on todella tärkeitä. Mä käyn ihan sen takia. Mä luulen, et mul on paljon semmosia, jotka on ollu kymmeniä vuosia raittiina, mut tietää tän, ettei kohtuukäyttäjää musta tuu, ni ne käy vertaisryhmissä juuri sen takia, että käyvät muistuttamassa ja just tämä häpeä. Kaikki törttöily saadaan  pikkuinen siihen paikkaan‚ mihin se kuuluu. Ja siellä ku sä kuulet, että aina kun sä kerrot jonkun oikein pahan törttöilyn, niin sä huomaat, et aina on joku tehnyt vielä jotain hölmömpää. Ja sen pitäis olla vielä enemmän häpeissään ja sä naurat sitä sama juttua, et no eipä tuokaan tuossa nyt näitä. Ja sit se nauretaan yhdes. Ja se on hirveen tärkeetä. Esim. meillä on täällä Helsingissä erittäin hyvin toimivat näm NA-ryhmät. Siis jotka  nimettömiä… addikteja ja siinä tämmösten vanhempien, niin kuin minä on, niinku  sinne on hyvin helppo mennä. Siellä ikärasismia yhtään. Siis ja tämä on päihdeongelmaisten silloin kun on keskenään, niillä ei ole… tämmöstä. Ei ole rasismia, minkäänlaista rasismia. Se ku se tauti on niin se on niin yhtenäinen‚ että siellä ei synny ei rodullisia, ei oli se nainen tai mies, siellä ei synny ikärasismia. Et jos hän on kakskymppisenä, sä kuuntelet niitten kaksikymppisten juttuja… jos mä kuuntele niitä jossakin muualla, ni en mä tossa maailmassa oo. Mut sit ku mä oon noitten, et hetkinen, noil on ihan samat ongelmat, ku 66-vuotiaalla ku 20-vuotiaalla. Koska sairaushan on, ei se kysy. Ei kukaan koskaan sano, jos syöpäparantolassa kysy, et ootko sä 20 tai 60. Tilannehan on ihan sama. Ihminen ja siellä se on se on hirveen… Mä aina sanoin tuolla meidän porukoissa, en mä sinne voi mennä, ku siel on vaan nuorii. Mä sanon, et me sillon ilman muuta sinne. Et sul on tuo elämän kokemus, sä voit kertoo niille, että ei tuo 40 vuotta tos väliin, ni ei se yhtään helpota, vaan se että siellä ei ole ikärasismia. Sillon ku mä olin siellä Tervalammella, jossa oli paljon nuoria. Siellä oli paljon enemmän nuoria, ku meitä vanhoja ukkoja. Niin se oli se oli hirveen hyvä, et siel oli niitä nuoria. Niitten kans oli kiva käydä saunas ja ne iltajutut. Mä katoin eri  televisio-ohjelmien ja ne katsoo kaikki eri, mutta tauti on koko ajan sama ja oireet on ihan samat. Ja se mun mielestä helpotti. Se arvostus se katos, et mä en enää… jos jotain positiivista, ni sanotaan, et ihan samanlaisia ihmisiä. On sit 66 tai 21 tai 18. Maarit Ajalin:  Se on totta. Et oo onneks on paljon valinnanvaraa, et meillähän on sit myös kaupungilla näit eläkeläisille suunnattuja vertaistukiryhmiin näis mielenterveyttä tukevia senioripalveluissa ja ehkä se ainoa ero on siinä vaan, et ku se elämäntilanne on niin erilainen, et sitte miten sä lähet siit eteenpäin, et ku sä oot toipunu, niin se on erilainen polku kakskymppisellä ja seitsemänkymppisellä. [taustamuusikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta [taustamusiikki loppuu] Maarit Ajalin: Mitä sä sanoisit sille ihmiselle, joka ei oo viel ikinä kertonu kellekään, et ajattelee, et mul on ehkä päihdeongelma? Ja se siis hävettää ihan helvetisti, niin mitä sä sanot sille, jonka pitäis ekan kerran avaa vaikka se päihdepolin ovi tai mikä se onkaan? Mennä AA:han tai tulla meijän kaupungin vertsikkaryhmii. Eero: Nii siin onki. Mähän sanon aina, että se kynnys on siis… tai tikapuut, että pääsee. Ota joku kaveri mukaan, joku joka siellä on jo sisällä jollakin tavalla, koska sen kuinka monta kertaa mä kävin a-klinikan ovella ja palasin… siis kävin ja menin siitä jonnekin, mihin sit meninkin. Niin se kynnys on siis niin ihmeellinen, että sen ylittäminen. Ku sit ku sä pääset sinne toiselle puolelle, niin sä huomaat, et ihmisiä  täälläkin on. Mut sit sun täytyy katsoa ympärillesi ja tajuta, että tänne mä kuulun, tää miun paikka. Mutta siihen täytyy vähän valmistautuu. Maarit Ajalin: Mitä sä Ilonona sanoisit taas niinku ammattilaisen näkökulmasta sellaiselle ihmiselle, joka häpeä, oli se sit päihderiippuvuus vai oli se sit jotenki ja se aikaansaamattomuus siit masennuksesta tai muusta mielen ongelmasta? Ilona Terhemaa: No kyl mä sanoisin hänelle, että hän on tosi rohkea, koska hän on lähtenyt miettimään avun hakemista. Se on se ensimmäinen askel, et sinne pystyy päästä. Ja sen jälkeen mä koittasin jotenkin saada hänet ymmärtämään, että hän on tekemässä asiaa itsensä vuoksi. Et hän haluaa tällä teolla tehdä jotakin hyvää itsellensä. Ja se mitä sanoit siitä, että pitää olla joku saattamassa, niin siellä ajatukset risteilee niin moneen eri suuntaan, et siit ovelta on liian helppo kääntyy pois, jos ihminen on siinä tilanteessa yksin. Ni tosi tärkeetä ois se, et ois joku tukihenkilö tai vertaisryhmästä joku tuttu, joka on käynyt läpi samaa ja viemässä ja estämässä sitä mahdollista pakoa sieltä ovelta. Maarit Ajalin: No minkälainen on sitte ihminen, joka arvostaa itseään? Tavallaan mikä on ehkä se päämäärä, että mihin voitaisiin pyrkiä? Et jos jos on ollu siellä alhossa, että ei oo arvostanu itteensä pätkääkään, niin miltä se näyttää sit se ihminen, joka arvostaa? Eero: Se on semmonen, joka pystyy… ei pysty vaan, jonka mielestä aamulla kun herää, niin on kiva herätä. Sä arvostat jopa semmosia [naurahtaa] hyvin yksinkertaisia asioita, jotka tavallisesta ihmisessä tuntuu ihanalta. Et se juo kahvia, syö leivän ja kananmunan ja mitä ikinä se syö, puuro. Ni sillai, et sillä ei oo yhtää paha olo. Siis ei fyysisesti ja ei henkisesti. Se on vaan kivaa. Kato vaan, mulla on nälkä. Ja sen jälkeen jos se menee kirjastoon, kauppaa, ihan mihin vaan tämmösen arkiseen oloon, niin sen on kivaa mennä sinne. Siis jos se vaan jotenkin siinä on semmonen… enemmän aamuja on niitä kivoja aamuja, kun niitä onhan niitä huonojakin. Mutta aina ku sä kävelet ohi jonku, esimerkiks mä kävelen viinakaupan ohi, niin mä en enää huomaa viinakauppa. Mä meen sen ohi. Mä en huomaa… ostoskeskuksella mä en kato, ku mä tänne, niin mä ensimmäisenä kato, et missä täällä on irlantilaiset pubit ja mistä tääl on ne ja nuo. Ne ei mene multa ohi ja se on semmoinen arvostus, joka on… se on ihan erilainen juttu. Se on semmonen. Mä aina silloin tällöin nipistän itseäni, et onko tää totta, että tilanne on tämmöinen. Ja se on ihan… mä joka päivä niinku… postiviisempi. En mä osaa sitä sanoa, mikä se. Mut semmonen itsearvostus juttu. Ilona Terhemaa: Joo, kyl mäki kun mietin itsearvostusta, et mitä se on, ni mul tuli kanssa ensimmäiseen mieleen semmonen niinku ilon tunne. Et ihminen pystyy tuntee sit ilon tunnetta. Ylipäätään, et ihminen tuntee erilaisiin tunteita liittyy mun mielestä itsearvostukseen. Ja et ihminen uskaltaa myös näyttää omat tunteensa ja kertoo omat ajatuksensa. Ihminen ei suostu siihen, että hänen puolestaan päätetään tai häntä käytetään kynnysmattona. Ja itsearvostukseen must liittyy myös kyky nauraa itselleen. Tunnistaa, et hei mä en osaa ihan kaikkee mun ei tarvitse osata ihan kaikkea. Ja sit semmonen lempeys itseään kohtaan. Myös sit itsearvostusta. Ja sit toki näin, kun ollaan mielenterveys- ja päihdeasioiden äärellä, nii itsearvostusta on myös se, et sallii sen avun itselleen. On se sit vertaistukea, on se katkoo, on se kuntoutusta tai mitä tahansa, niin sen salliminen itselleen. Eero: Meillä miehillä varsinkin, ni sä rupeet huomaan, et sä meet vaatekauppoihin ja sä rupeet kattoo, et neule,  se on hyvännäköinen neule, mä meenkin ostaa ton.  Juoppolalli ei mieti semmosest pätkääkään. Tai se miettii jopa näin tyhmiä asioita, et se menee hammaslääkäri yhtäkkiä sitä varten, et sil on etuhampaassa joku pieni tulossa jo, niin se menee sinne jo ihan esteettisen ja semmosen… Estetiikka on varmaan, et se rupeaa katsomaan, et minkä näköinen mä oikein olen. Ja se on itsearvostusta, joka päihdemaailmassa… sitä ei ole. Maarit Ajalin: Tavallaan ajattelen, et semmonen alkuaskel siihen, että jos ei oo rajoja tai ei arvosta itseään tai ne just ilmeilee jollain mielenterveyden ongelmilla tai riippuvuuksilla, niin mielestä se alkuaskel tavallaan kaikkeen on se tiedostaminen. Et mä niinkun tiedostan, mikä tää mun tilanne oikein on. Mitä mieltä sä oot, Ilona? Ilona Terhemaa: No ihmisen pitää olla valmis pysähtymään niitten omien ajatusten tunteiden ja tekojensa ääreen, jos hän haluaa niihin todellista muutosta. Alkuun se saattaa vaatii enemmän sitä, että pysähdytään todellakin omien ajatusten äärelle. Mietitään, voisinko ajatella tästä asiasta jollakin toisella tavalla. Se voi vaatia myös asioitten ylöskirjaamista. Positiivisia asioita voi olla vaikea huomata, jos ei oo tottunu siihen. Mut jos viikon aikana vaikka kirjoittaa 10 hyvin mennyttä asiaa ylös, niin seuraaval viikolla siihen 10 asian kirjoittamiseen menee jo huomattavasti vähemmän aikaa ja puolen vuoden päästä voi olla se tilanne, että niitä ei tarvi enää kirjoittaa ylös, koska se ihminen huomaa ne 10 positiivista asiaa sponttaanisti jo viikon aikana. Maarit Ajalin: Joo ja siis aivothan on tavallaan lihas niinku mitkä muutkin. Et jos mä haluun kovan haban, niin mun täytyy nostaa rautaa ja jos mä haluun, että mun aivot oppii jotain uusia ajatusmalleja, niin mun täytyy vaan treenaa ja toistaa niitä asioita tarpeeks. Niinku vaikka just toi positiivisten asioiden huomaaminen. Koska meihin on tavallaan niinku ihan biologisesti koodattu se, että me huomataan kielteiset asiat ensin, koska silloin ku oli kivikausi ja meidän piti varoo sapelihammastiikereitä [naurahtaa], niin heidän piti olla koko ajan varuillamme ja huomata se, et jos siel on jotain ikävää siellä ympäristössä, joka on meille vaaraks. Mut sit se ei toimi enää nykyajassa samalla tavalla ja sit niistä täytyy vaan opettelemalla opetella eroon. Eero: Mä aina puhun niistä, ku mä itse aina mietin niitä, ne on arjen pikku ihmeitä. Elikkä semmosia ihan pieniä arkisia asioita, kun polkupyörällä tulin tähän niin toi ilma ja sitten ihan semmosia naapurin… vanhempi rouva, kun on kaupas, niin kannat sen kassin siihen ovelle tai siitä hissiin tai jotain. Ne on sen arjen ihan pieniä asioita. Ne tekee hirveen hyvää. Siis elikkä sä autat jotain tai ajattelet jo positiivisesti tai katsot jotain juttua eri silmällä, että ei aina vaan sitä huonoo juttuu, vaan aina koitat sitä positiivist. Semmosta arjen postiviista. Ja mä aina sanon, et semmonen arjen semmonen pikku ihme. Ja ne mua ainakin, ne tekee semmosen positiivisen. Koska aika monesta ihmistä löytyy semmonen pieni positiivinenkin juttu, jos sitä vähän kaivaa. Eikä sitä tartte oikeastaan edes kaivaa, vaan se on siellä. Maarit Ajalin: Ja sitte niin sanottu next level on vielä se, et voi alkaa itse levittää sitä positiivisuutta. Sanomalla vaikka jollekin tuntemattomalle ihmiselle Rautatientorilla, et vitsi sul on kaunis takki tai hymyiletpä sä kauniisti, t ulipa hyvä mieli. Eero: Joo, tää kannattaa harjoitella lasten kanssa. Ku lapsella on keltanen joku takki tai joku, niin sanot pikkulapsille, että onpa sulla hieno takki, niin sen äiti tai isä joku. Ei istä niin, mutta äidit. Kaikki tulee isolle. Voi kun sen lapsen hymy tulee sieltä. Sä oot noteerannut sen, niin se on jo se tai se prinsessa viuhka, ku sil on päässä, niin sä sanot, et onpa sulla nätti prinsessaviuhka. Sillä voi aloittaa harjoittelee, et sanoo toisista ihmisistä aina jotain positiivista tai jotain positiivista yleensä jostakin. Siis jostakin asiastakin voi sanoa. Niin se on niitä arjen pikkuihmeitä, joilla mä ainaki huomaan, mä pärjää pitkälle. Maarit Ajalin: Kyllä ja sit se kaikist ylin taso on se, että mä sanon itsestäni jotain positiivistä [naurahtaa], ääneen, muille ihmisille. Ilona Terhemaa: On tosi tärkeetä osata rutistaa itseään tiukoissa tilanteissa ja sanoo itselleen, että mä oon hyvä just tällasena. [taustamuusikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta [taustamusiikki loppuu] Kertojaääni: Katso seuraavan kahden viikon ajan itseäsi aamulla peilistä hyväksyvästi ja sano itsellesi yksi positiivinen asia. Esimerkiksi olet luotettava ystävä, sinulla on lempeä katse, olet loistava kokki tai olet rehellinen. Sano joka aamu uusi myönteinen asia itsellesi. Pidät tuon kahden viikon ajan iltaisin myös kiitollisuuspäiväkirjaa. Kirjoita ylös elämän pieniä hyviä asioita, kuten kaunis sää, hyvä kuppi kahvia, linnunlaulu pihalla, tapaaminen ystävän kanssa tai naapurin koiran rapsuttaminen. On tutkittu, että tällaisen harjoituksen jälkeen aivot kiinnittivät vielä kahden kuukauden jälkeenkin enemmän huomiota positiivisiin asioihin kuin ennen harjoitusta. Maarit Ajalin: Avaaks sä Ilona meille, miksi ne rajat on oikeasti niin tärkeita? Että oot sä sitte läheinen tai oli sulla se päihdeongelma tai joku muu mielenterveyden puolella‚ niin miks nää rajat liittyy niin vahvasti näihin kaikki? Ilona Terhemaa: No rajat on yksi merkittävän iso osa siitä itsearvostusta. Jos me mietitään taulut, mis on raamit, niin ne raamit ikään kuin vois kuvastaa niit meijän rajoja. Mikä on ookoo niitten raamien sisäpuolella? Sit taas rajattomuus näyttäytyy niin, että ne raamit alkaakin venyä ja paukkua ja ne voi irrota toisistaan ja se ihminen huomaamatta alkaa sallia itseään kohtaa semmosii tekoja, mitä ei muuten ehkä sallis. Tai hän saattaa alkaa suostuu asioihin, mitä hän ei (huomaisi) [32:07]. Ja hän saattaa semmosten asioiden jälkeen huomata, että enhän mä näin ois halunnu tehdä, mut se asia on jo tapahtun. Silloin se ihminen ei oo pystyny pitää kiinni niistä omista rajoistaan. Ne omat rajat on tosi tärkeitä meidän mielenterveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Ne auttaa meitä jaksamaan. Ne auttaa ihmisiä tunnistamaan siitä, että mikä mulle on hyvä, miten mä haluan, että ihmiset toimii suhteessa muhun. Omat rajat auttaa meitä välittämään, et minkälaista toimintaamme sallitaan suhteessa itseemme ja se on se meidän… mielen hyvinvoinnin ydintä. Maarit Ajalin: No mites niitä rajoja sit oikeasti opetellaan? Ilona Terhemaa: Tärkeintä ois varmaan ihmisten ymmärtää se, et jokainen pystyy luoda vaan ne omat rajansa ja silloin, jos lähtee rakentaa niitä rajoja jollekin muulle, niin mennäänkin usein hukkaa. Varsinkin aikuisten kohdalla. Elikkä se… päihteitä käyttävän omainen voi lähteä tunnistaa niitä omia rajoja.Mmiten hän toimii suhteessa siihen ihmiseen, joka käyttää päihteitä? Minkälaista toimintaa hän sallii itseään kohtaan? Ja sitä kautta luoda niitä rajoja, jotka mahdollisesti pikkuhiljaa alkaa myös vaikuttaa sinne päiheitä käyttävän ihmisen maailmaan. Kun siellä esimerkiks lopetetaan se hyysääminen ja todetaan, että tää on semmostoimintaa, mitä mä oon niinku enää hyväksy täs parisuhteessa. Maarit Ajalin: Nii et käytännössä se voi olla vaikka sitä, että jos mun puoliso käyttää päihteitä, niin mä sanon‚ että sä oot mulle ihan tosi tärkeä ihminen, mut mä en halua nähdä sua silloin, ku sä oot humalassa ja poistuu yksinkertasesti aina siitä tilanteesta silloin. Ilona Terhemaa: Tärkeetä onki ymmärtää se, et sekä se päihteitä käyttävä ihminen, että ne hänen läheisensä ja omaisensa tarvitsevat tarvitsevat sitä apua. Et jos toisella se ongelma on se päihde, niin sille läheiselle se ihminen, joka käyttää niitä päihteitä voi olla se hänen riippuvuutensa. Ja silloin hän ei välttämättä pysty pitämään kiinni niistä omista rajoista. Tapahtuu ihan sama ilmiö kuin mikä tapahtuu sille ihmiselle, joka käyttää niit päihteitä. Se vaan näyttäytyy eri tavalla. Ja sen vuoks oonki tärkeetä, että sekä se päihteiden käyttäjä, että se läheinen voi saada semmosta apuun ja tukee, mikä vois auttaa heitä tunnistaa niitä omia rajojansa. Maarit Ajalin: Ja se onkin sit kans toinen hyvä kysymys, et jos on jo vuosikymmeniä tehny asioita jollain tietyllä tavalla, juuttunu niihin tiettyihin ajatuskehiin. Niin miten ihmeessä sä alat oikeasti opettelee niit uusii toiminta- ja ajatusmalleja? Eero: Niin täs on semmosia, niinku mulle henkilökohtaiset oli ihan… Mä sanoin aina, et lentokenttä. Aivan totaalinen katastrofi aina. Lentokenttä on maailman suurin juottola. Juna-asemat aivan mysteereitä, miten sieltä pääsee ihminen läpi. Nyt mä olin eilen just laivalla. Ne oli ihan hirvittäviä nuo risteilylaivat, koska siellä ei ole mitään muuta ku baareja. Ja ensimmäisiä kertoja muistan, ku mä menin yksin siis johonkin tämmöseen paikkaan. Lentokentälle. Niin mun täyty kyl pari päivää ihan menttaaliharjoitella, miten mä toimin, kun mä menen turvatarkastuksen läpi ja kun se olutbaari on siinä oikealla, niin miten mä käännän siitä vasemmalle ja mitä mä teen. Menenkö mä sinne aikasi vai vähän liian myöhään, et mun täytyy juosta läpi. Ja samanlailla rautatieasemat, miten mä toimin. Kyl mä sanosin, et semmoinen menttaali pikku. Ihan niinku menis urheilujuoksuun, että vähän harjoitella sitä päässään, miten mä tulen tekemään sen ja kaikes tämmöses normaali toiminnas. Nykyään esim. kyl mä vieläkin, vaik mä oon ollut raittiina aika pitkää, niin jos mun  kaveri sanoo mulle, et tuu käymään jossakin baarissa ja se on siellä ja juo kaljaa, ihan normaali ihminen. Ni kyllä mä pieni mentaaliharjoituksen aina siinä rappusilla teen, että miten mä toimin siinä baarissa ja olen jo päättänyt, mitä mä tilaan. Mä en jätä sitä siihen, et mä meen sinne sudenpesä, vaan aina pieni mentaaliharjoitus, ennen kuin menee määrättyihin tilanteisiin. Maarit Ajalin: Kyllä. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Eero: Joo ja koittaa pysyy siinä suunnitelmassa ja kyllähän me tiedetään, me ihmiset, me päihtyneet, mitä siellä on. Me tiedetään kaikki baarit eri rautatieasemilla ja me tiedetää ihan tarkkaan, millai se puoli toimii. Niin sitten se vastaharjoittelu. Et miten toimitaan, miten en mee sinne. Ota kirja, ota… tee jotain. Mut älä mee sinne. Mut se että se on etukäteen suunniteltu, niinku askelmerkit laitettu. Ilona Terhemaa: Kyllä. Mielikuvaharjoitukset on tosi tärkeitä ja ettei liian varhaisessa vaiheessa toipumista altistaa itseään liian haastaviin paikkoihin. Et alkuun tietosesti välttää niitä paikkoja, missä tietää, et se oma juominen saattaa lähteä käsistä. Ja sitte ku on tullu sitä luottamusta siihen, et hei mä pystyn päättää, et otanko mä sen ensimmäisen annoksen vai en, ni sit voi lähtä miettii, et lähdenkö mä sinne ruotsinlaivalle vai en. Ja miten mä toimin toimin siellä, jos mä nään ihmisiin, jotka käyttää päihteitä, etten mä ala itte niitä käyttämään. [musiikkia] Maarit Ajalin: Tällä nykysellä eläkkeellä olevalla sukupolvella, varsinki sillä vanhemmalla, on tosiaan ehkä semmonen yhteinen en halua olla vaivaksi -kokemus ja haluan jotenkin miellyttää muita ihmisiä. Et on ehkä saatettu vaikka opiskella semmoseen ammattiin, jonka äiti tai isä on nähnyt parhaaksi, eikä ookkaan seurattu sitä omaa kutsumusta. Et siihen liittyy vahvasti just ehkä just se rajattomuus siinä myös muitten miellyttämisessä. Mitä ajatuksii sul Ilona herää? Ilona Terhemaa: No tärkeetä ois pysähtyy sen kysymyksen äärelle, että mikä on minulle tärkeää. Minkälaiset asiat on itselle tärkeitä? Jos tunnistaa, et itselleen esimerkiksi rehellisyys on tärkeää, ni toteutuuko se rehellisyyden arvo siin ikääntyneen omassa elämässä tai jos hänelle on tärkeä arvo esim. perhearvot, niin pystyyköhän tapaa omaa perhettään ja läheisiään. Toisinaan voi olla niin, että ikääntynyt ei välttämättä tunnista niitä asioita, mitkä on itselleen tärkeitä. Niin lähetään listaamaan niitä merkityksellisiin asiot siin omassa arjessa. Maarit Ajalin: Et jos on tosi kauan eläny niinku muitten pillin mukaan, niin silloin voi olla oikeasti vaikea tunnistaa, että mitä mä ihan oikeasti haluan elämässäni. Eero: Tässäkin mä nään vertaistukiryhmän. Elikkä mä käyn jatkuvasti aamulla tämmöses ukkoja [naurahtaa] kahviseurassa, joka on hyvin tyypillinen suomalainen paikka, missä puhutaan autoista ja urheilusta ja politiikasta vähemmän, mut puhutaan kuitenkin. (- -) [39:36] mä oon nuorin. Niin kuinka hyvää se niille, meille, tekee se, että nyt meillä on paljon, jotka on jo yli 80, miehiä. Ne tulee sinne tunniks kahdeks tuntiin vaan sen takia, et ne tulee ulos sieltä mökistään. Ne monet on jo leskiä ja se on vaan tärkeätä, et ne tulee sieltä ulos muiden kanssa puhumaan. Jos ne nyt jää ja kaikki ne, jotka jääny, heti me nähdään siinä, et aha nyt Kalevi ei oo käynyt täällä muuten moneen kuukauteen. Joku sanoo, että ootko soittanu sille. En oo, eikä kukaan oo ottanu yhteyttä. Niin välittömästi kuullaa, että tilanne huono. Useimmiten se on sit jo johonki… joku on toimittamassa sitä jonnekin ihmeelliseen palvelutaloon tai yritetään ainakin. Mä aina sanon no niin, että Kalevilla oli asiat ihan hyvin niin kauan, ku se joka päivä kävi tässä ja oli tässä porukassa mukana‚ mut nyt kun se jäi sinne kotiin jonkun sairauden tai jonkun muun takia, niin… ja sehän on ihan selvä vertaistuki taas. Porukka mikä istuu ja lässyttää sitä omaa juttua, eikä se niin ihmeellistä oo. Ja tää on miesten… juttu aika paljon. Koska naisilla on paljon, on lastenlapset tulee ja tulee niitä ja näitä. Ja on enemmän, selvästi paljon enemmän, piirejä ja porukoita, kun meillä miehillä on… ei meillä oo ku jalkapallo (- -) [40:57]. Kun ei me ite pelata, niin… se jää vähän. Sitä varten nää porukat, että jos on, niin patistaisin semmosii pian hakeutumaan niihin huoltoaseman mokkalippajengeihin. Maarit Ajalin: Niin nimenomaan just, et ei se vertaistuen tarvii todellakaan olla mikään kaupungin järjestämä virallinen vertaistukiryhmä, vaan noi on aivan parhaita nuo kahviporukat tai jotku lätkäporukat, mis penkkiurheillaan tai oli ne sitten naisten kutomaseuroja tai et käydään museois tai mitä ikinä. Kunhan siinä on joku yhdistävä asia ja se on tommonen… luonnollisesti tavallaa syntyny ystäväporukka. Ne on ihan parhaita. Ilona Terhemaa: Kyllä ja se, että ihminen kokee, että hänet hyväksytään niissä porukoissa semmosena ku hän on. Siellä vallitsee luottamuksen ilmapiiri ja sinne saa tulla, vaikka ois huonommallaki tuulella. Ja siellä saa niille omille tunteilleen ja ajatukselleen semmosta vastakaikua, mikä sit usein auttaa neutralisoimaan niitä tilanteita ja auttaa sitte taas jatkamaan eteenpäin. Maarit Ajalin: Ja mä tiä onko miehille helpompaa, et siinä jotain toimintaa. Et onko se sit saunomista vai - Eero: Ei. Maarit Ajalin: - onko teillä niinku, et onko se kahvikuppi se teijän toiminta siinä on? Eero: On, siinä voi olla sitten on tietenkin. Golf on yksi, jota paljon pelataan tuo yksi ryhmä. Mutta sitten järjestetään kyllä. Meijän porukka on tietenkin erilainen, koska meillä on taas tätä, et meil on työelämästä, joka järjestää siis vanhoille työpaikoilleen. Tuntuu ihan ekskursioita, jossa ne ei varmasti meistä pidä, mutta mennään kuitenkin ja [naurahtaa] se on ihan kivaa. Sit siel on… meillä on aika paljon semmosta vapaaehtoista toimintaa. Me vähän koitetaan olla aktiivisempia. Meit on semmonen 30. Ehkä 30–40, josta varmaan 15 käy säännöllisesti. Pääasia on se, et sä meet ja oot mukana. Taas puhdas paita ja parta ajettuna. [taustamusiikkia] Maarit Ajalin: Mahtavaa keskustelua. Kiitos Ilona ja Eero, että olitte tänään mukana. Ilona Terhemaa: Kiitos paljon oli ilo olla seurassanne. Eero: Kiitos iltapäivästä. Maarit Ajalin: Kiitos. Ja hei seuraavassa jaksossa me puhutaankin vertaistuesta, joka tänäänkin tuli monta kertaa esille ja se on yks semmonen keino, millä esimerkiksi siit häpeästä voi päästä eroon ja siellä voi opetella arvostamaan itseään. Kiitos vielä kaikille tän jakson kuuntelijoille ja meijän vieraille. Eero: Kiitos hei. Ilona Terhemaa: Kiitos. [musiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta.  

Eläkeläinen Anne sekä Sateenkaarisenioreiden puheenjohtaja ja eläkeläinen Risto Hartikainen kertovat kokemuksistaan vertaistuesta ja mikä heille antaa toivoa. 2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä Toivo Äänitteen kesto: 50 min Litterointimerkinnät Haastattelija:    Maarit Ajalin Vastaajat:    Risto Hartikainen Anne sa-    sana jää kesken (sana)    epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja (-)        sana, josta ei ole saatu selvää (--)    useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää , . ? :    kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa [musiikkia] Maarit Ajalin: Kuuntelet Käänteentekevää puhetta -podcastin toisen kauden viimeistä jaksoa. Me ollaan pohdittu täällä yhdessä mielen hyvinvointia eläkeläisten näkökulmasta. Tällä kertaa meillä on aiheena toivo, vertaistuki, muutos ja avun hakeminen. Mä oon Maarit Ajalin Helsingin kaupungilta. [musiikkia] Maarit Ajalin: Tänään mulla on studiossa vieraina Risto Hartikainen Sateenkaarisenioreista, tervetuloa. Risto Hatikainen: Kiitoksia. Maarit Ajalin: Sä oot ollu eläkkeellä kymmenisen vuotta ja samoin meidän toinen vieras Anne. Tervetuloa mukaan. Anne: Kiitos ihan mukavaa olla täällä. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta. [taustamusiikki loppuu] Maarit Ajalin: Mennään hei suoraan asiaan. Minkälaisia unelmia teillä on näin eläkkeellä? Tai mistä te saatte toivoa tai mistä te ootte saanu muutosvoimaa? Risto Hatikainen: Mulle toivo on… toivo. Sitä vietetään Toivon päivää 4.6. ja mulle äärettömän tärkeä päivä sen takia, että olen HIV-positiivinen. Ja Positiiviset ry on viettänyt ja lähes 20 vuotta Toivon päivää yhtenä päivänä siitä, että meillä positiivisilla on myöskin toivo annettu nykyisin, koska on tullu uudet lääkkeet. Tai uudet ja uudet, jos on 25 vuotta jo syöny niitä, niin ei enää uusia lääkkeitä. Mutta toimivat lääkkeet, jotka on tehnyt siitä elämästä semmosen, että HIV, joka on aikaisemmin ollut jollain tavalla hyvin merkittävästi vaikuttamassa elämään, niin nyt enää ei vaikuta. Se on sitä toivoa. Ja vertaistuki siihen, se tekee siitä todella tärkeän. Vertaisena voi tavata muita positiivisia ja tarjota niille sitä vertaistukea, ettei kukaan jäisi yksin. Anne: Jos mä ajattelen niinkun voimana, ni kyl mä ehkä lapsista ja lapsenlapsista, luonnosta, eläimistä. Ja ehkä osittain myös tästä vertaistuesta, mikä on tosi hieno juttu. Risto Hatikainen: Myöskin Sateenkaariseniorina on äärettömän tärkeä tämä vertaistuki. Koska siis vähemmistöön kuuluminen ei ole mikään hauska asia joillekin ihmisille. Ja se laittaa ihmisiä kaappiin ja mä toivon, että mä pystyn omalla esimerkillään tuomaan alustan sille, että sieltä kaapista on turvallista tulla ulos. Maarit Ajalin: Mä oon tosi ilonen, että te kumpikin mainitsitte ton vertaistuen.Ttässä nyt pieni mainos Helsingin kaupungin palveluista, et meillähän on nää uudet mielenterveyttä tukevat senioripalvelut, joihin kuuluu myös nää vertaistukiryhmät ja myös sosiaaliset kuntoutukset. Eli meillä on esimerkiksi Kööri, jos halua lopettaa tai vähentää päihteidenkäytön. Peesi, jos läheisellä on päihdeongelma, kaipaa itselleen tukea. Vire, jos on alakuloa tai masennusoireita. Ja Toivo‚ jos on menettänyt läheisensä. Ja nää on kaikki nimenomaa eläkeläisille tarkoitettuja ryhmiä. Ja järjestöpuolellahan on myös esimerkiksi HelsinkiMissionilla on näit Senioripysäkki-keskusteluryhmi. Et apua on kyllä saatavilla tosi monenlaista. Mutta te ootte kumpiki itse ollu vertaistuessa mukana, niin mistä te saitte tavallaan sen uskalluksen hakee sitä tukea alun perin? Koska mä uskon, et monelle se voi olla tosi pelottava ottaa se ensimmäinen askel ja lähtee mukaan tämmöseen ryhmään puhumaan tosi henkilökohtaisista asioista. Risto Hatikainen: Mulle itselle on tullut se vertaistuki… ensinnäkin HIV-positiivisuudesta. Sen takia koska se aikoinaan silloin, ku mä oon saanu sen -96, niin silloin ei ollut vielä tietoa siitä, että pystyykö elämään tai onko elossa enää kohta. Kun lääkkeet vasta oli tulossa ja siinä vaiheessa se vertaistukea oli todella tarpeen. Koska siis ainoa tieto siitä oli se, että sulla ei ole elinaikaa enää kauan. Tämä on tehny sit äärettömän tärkeäksi vertaistuen. Vertaistuki on semmosta, jossa siis vertaisena pystyy keskustelemaan asioista. Jos joku asia pelottaa, niin se on hyvä puhua ulos, eikä jättää sisälle ja sitä kautta sit toinen vertainen voi kertoo, et minä olen selviytynyt tästä siten kun on. Ja sama juttu sitten Sateenkaariseniorina, niin meille on äärettömän tärkeä kuin ikä tuo meille omia remppoja, joita on ympäriinsä, niin vertaisena pystyy keskustelemaan. Vaikka pelkästään siitä, et monta tablettia syöt päivässä, niin sekin on vertaistukee, et hetkinen mä syön vähemmän ku tuo [naurahduksia]. Anne: Joo. Mä pitkään mietin, että haenko apua jostakin ihan omaan pahaan olooni ja sitten mulla on läheinen, joka juo. Mä päätin, et mä oon niin tärkeä itselleni, et mun täytyy saada jostain apua. Tsempin mä löysin ensin ja soitin ja sieltä kävi kaksi ihmistä mun luona juttelemassa ja sen jälkeen mä sain Tsempistä yhden rouvan, joka edelleen käy säännöllisesti mun luona vielä hetken aikaa. Ja häneltä kuulin taas Peesistä, jonka takia istun tässä. Mutta se oli ensin ihan semmonen… Mua hävetti ihan oikeasti hirveesti soittaa ja selittää sinne puhelimeen omia juttujani. Mutta sit kun mä tutustuin tähän ihmiseen, joka mulla on käy, niin aivan ihana käydä elämänkaarta läpi ja nimenomaan sitte taas tässä toisessa ryhmässä Peesissä, kun oli useampia ihmisiä, niin jakaa niitä omia olojaan ja saada kokemus, et okei ei mullakaan niin huonosti asiat [naurahtaa]. Et saattaa olla jollain huonommin, mutta siltikin selvitään. Maarit Ajalin: Joo ja Tsemppi on tosiaan tää meidän sosiaalinen kuntoutus. Eli siinä saa sitte tämmöset yksilöllistä keskusteluapua ja sun omista tavotteista lähtien sit mietitään, että vaikka mitä mielekästä tekemistä sun elämään löydetään tai mitään muutosta siel vois olla. Eikö niin? Anne: Joo, kyllä. Maarit Ajalin: No millasii kokemuksia teillä on ollu siitä itse vertaistuesta? Et ku on saanu jakaa niitä ajatuksia siinä samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa. Mitä te ootte saanu siitä? Risto Hatikainen: Mä voin aloittaa sen takia, että siitä mä olen saanut aivan valtavasti. Mä oon saanut hirveän lauman todella hyviä ystäviä. Me jaetaan asia yhdessä, koska siis siinä tulee stigma ja häpeä. Suurimmaksi osaksi on ainaki HIV-tartunnan saaneella on se, mikä seuraa mukana, niin niitten voittamiseen tarvitaan toista, jolla on samoja tommosia olotiloja. Et pelkoja siitä, et miten ihmiset suhtautuu. Ollaan sieltä pystytty keskustelemaan myöskin siitä, että miksi meillä on stigma, miksi meillä on häpeä ja ollaan saatu itselle avattua se tilanne, et ainoastaan sen takia, että nyt puhutaan seksitaudista, joka tappaa. Maarit Ajalin: Mitä kokemuksiin sulla on ollu Anne? Anne: Siis tämä ryhmä, missä mä olin, niin meitä oli vain neljä ja ohjaajat. Aivan ihania, avoimia ihmisiä, joiden kanssa oli kiva itse jakaa omia kokemuksia ja kuulla heidän kokemuksia ja huomata, et aika lailla samanlaisten asioiden kanssa painitaan. Ja kyllä, kun sä sanoit Risto siitä häpeästä ja stigmasta, niin ainakin alkoholistin läheisenä, niin myös se, että toinen on alkoholisti, niin kyllähän itellekin tulee semmonen olo, että onko se jotenkin mun syy tai mitä mä voisin tehdä. Mutta tuol ryhmässä tajus, et hei, että koska oli myöskin nämä vetäjät mukana, jotka niin kuin [naurahtaa] aina meitä vähän ohjasti oikeille poluille keskustelemaan asiasta, eikä vaan asian vierestä. Niin jotenkin se helpotti sitä omaa semmosta syyllisyydentunnettakin. Koska sä et voi vaikuttaa toisen elämään. Voit vaikuttaa, mut et voi tehdä ratkaisuja. Risto Hatikainen: Joo toi pitää täysin paikkaansa, koska en mä itse myöskin… mun kumppani on ollut alkoholisti tai on edelleenkin alkoholisti. Hän ei oo enää mun kumppani, vaan hän ex-kumppani. Niin se on ollut todella… hirvittävä asia itse huomata se, et kuinka ottaa syylliseksi ittensä. Olnko mä näin huono, että toi juoksun takia? Ja mä olin itse Lammilla käymässä tämmösessä, missä käytiin tämmöstä riippuvaisuussuhdetta ja siellä totesin, et mä oon riippuvainen mun ex-kumppanista. Ja se oli kamala todeta tää, että vaikka kuinka yrittää, me ollaan oltu 20 vuotta jo erossa‚ niin silti mä oon kiinni siinä. Maarit Ajalin: Kyllähän se päihderiippuvuus on semmonen asia, et se sairastuttaa ne läheiset ja se läheisriippuvuushan on tarkoittaa nimenomaan sitä‚ että sä alat elää sen toisen kautta. Se ikään kuin tämän juovan läheisen mielialat vaikuttaa sun mielialoihin ja sä alot kontrolloimaan, mitä sä teet ja voinko mä lähtee nyt ystävän kans ulos, juoko se sillä aikaa esimerkiksi. Et se on tosi kokonaisvaltainen sairaus myös se läheisriippuvuus. Anne: Joo. Sä sanoit sen läheisriippuvuus-sanan. Just sitä meinasin sanoo, et sekin oli hyvä, kun me käytiin myös siellä ryhmässä läpi niitä omia. Et miksi olen lähesriippuvainen ja mitä sille vois tehdä. Ja mun täytyy sanoa, et mä huomasin myös sen, et ku mä en elättäjän päihderiippuvaisen kanssa, niin mun tilanne oli tietyllä lailla helpompi. Paitsi sit siltä kantilta taas, et mähän en tiedä, mitä tapahtuu. Onko hän kunnossa vai eikö hän ole kunnossa ja monta mutkaa matkassa. [musiikkia] Maarit Ajalin: No te olette kumpikin ollu nyt semmoses ryhmässä, ku sä oot Sateenkaarisenioreissa myös Peesissä oli ainoastaan eläkkeellä olevia, niin miten te näette, et onko sillä merkitystä sillä, että siinä vertaistukiryhmäs on samanikäistä porukkaa? Että siitä on kyl tutkimuksii, että se hyödyttäis enemmän, mut mikä teijän henkilökohtanen fiilis on? Risto Hatikainen: Mun henkilökohtainen fiilis on täysin se, että se on todella iso hyöty, et se on samanhenkiset samanikäiset keskustelee samoista asioista. Koska ei oo olemassa yhtä ainoata oikeata tapaa. Niitä asioita voi olla sellaisia, jotka painaa hirveän paljon enemmän… siinä, kun kuulee sen vielä toisten kertomana. Että tolla on sama ongelma ku mullaki. Niin se jollain tavalla, siihen pystyy paneutuu eri tavalla, koska tietää niin, että täällä ei tuu opetustilannetta, et joku opettaa mua elämää eri tavalla, vaan siellä keskustella arjesta. Se arki on sitä vertaistukea. Maarit Ajalin: Ja kyllähän se on hyvin erilainen, et ootko sä parikymppinen opiskelija vai ootko sä sit on lupa 10 vuotta eläkkeellä. Joo. Risto Hatikainen: On. Anne: Mä oon tätä pohtinu muutamaankin kertaan ton ryhmänkin myötä. Et kun ihmiset on niin eri tilanteissa kuitenki, mutta… jossain mielessä vois olla ihan hyvä, et yhdistettäs eri-ikäisiä. Koska vois lähentyis siis ehkä meidän ikääntyvien ja nuorempien maailmat. Ja muutenkin mun mielestä ihmisiä jaotellaan vähän liikaa eri ominaisuuksien mukaan. Vaikka nyt ikäihmiset, työikäiset, teinit ja lapset. Jutellessa eri-ikäisten kesken, niin mä luulen, et moni ikäihminen muistaa omaa aiempaa elämäänsä ja sen aikasia haasteita ja ymmärtäis puolin ja toisin ehkä. En tiiä. Ja sitten lasten ja nuorten must pitäs saada, joko ryhmissä tai muutenkin olla enemmän keskenään tekemisis, ku kaikilla ei oo isovanhempia. Ja samanlaisiin elämänkohtaloita voi olla niinku eri-ikäisillä ihmisillä. Ni eikö nuoremmat vois saada sit voimaa siit, kun ne näkis, että vanhemmat ihmiset on selviytynyt? Kaikesta voi selvitä [naurahtaa]. Maarit Ajalin: Eli me tarvitaan semmost myös sukupolvien välistä keskustelua, mutta kaikelle on tavallaan sitten oma paikkansa ja tilauksensa. Risto Hatikainen: Kun on päässyt keskustelemaan nuorien kanssa ja sitten vielä vanhempien kanssa ja sit on mun ikästen kanssa ja keski-ikästen työelämässä olevien kanssa, meillä kaikilla on jotain se toisille annettavaa. Vanhempana… nuorilla on se usko ja toivo. Se on niinku ensimmäinen asia, mitä ne voi antaa meille ja meillä on sitä… No en mä voi sanoa‚ että viisautta. Mut sanotaan niin‚ et meidän historia on sellaista, josta on hyvä muistuttaa niit nuoria. Et hei te ootte saanu… nyt tällä hetkellä paljon paremmin asiat kuntoon, kun me itse ollaan saatu. Me ollaan opeteltu kantapään kautta ja te ootte jo omaksunut se asian. Ja mun mielestä toi on just se sateenkaarevassa yhteisössä on hyvin tärkeää se monisukupolvisuus. Anne: Toi ei koske toi, että tähän ikään mennessä on ehtinyt kokea ja oppia vaikka mitä pelkästään sateenkaari-ihmisiä, vaan onhan nuorilla annettavaa vanhemmille ihmisille ja meillä vanhemmilla on elämänkokemusta, jota voit myös jakaa monella eri tavalla monessa paikassa. Et kertyy joka ikiselle ihmiselle tätä. Risto Hatikainen: Ehdottomasti. Maarit Ajalin: Mut miten me voitais sitte antaa sellasta vertaistukea, sitä toivoa ja kokemust ihan arjessa meijän ystäville ja lähipiirille? Et ei sen aina tarvi olla mikään virallinen vertaistukiryhmä, vaan miten me voitaisi jakaa sitä samaa hyvää henkeä ihan normaalissa arjessa? Risto Hatikainen: Vertaisena voidaan toimia. Ei… Se vertaistuki oikeastaan se on niinku sanana aivan hirviö. Että tässä niinku tuetaan jostain asiasta, josta joku pitäis päästä eroon ja annetaan tukea. Mun mielestä vertaisena pystyy keskustelemaan asioista, joihin löytyy ratkaisu, varmaan voi löytyy sieltä toiselta vertaiselta. Semmosen joka tuo siihen sen uuden näkökulman, minkä itse on ehkä unohtanut tai hukannut. Anne: Ihmisenä ihmiselle. Eli musta… jos jollain on huono olo tai paha olla, niin lähimmäisenä riittää varmaan kun kuuntelet ja jos toinen pyytää apua, ni viimeistään sitten voit neuvoa, mut ei pidä loukkaantua, jos se toinen ei noudata niitä saamia ohjeitaan [naurahtaa]. Mutta mä varmaan aika paljon neuvomasta ketään, koska se on kuitenkin mun kokemus. Mut kuunnella ja sit jos on olkapäästä kiinni tai lämmin halaus, sekin auttaa monesti. Maarit Ajalin: Erinomaisesti tiivistetty. Nimeomaan, et kuunnella ja olla läsnä ja sit vast neuvotaan, jos pyydetään. Et meil on ehkä se meni sisäsyntyinen tarve siihen, et vitsi mä tiedän, miten täs kannattaisi tehä ja sit [naurahtaa] on saatava sanoo, vaikka enemmän se lohduttaa se läsnäolo. Risto Hatikainen: Nii, mun ammattini puolesta, et silloin kun olen ollut työelämässä, niin mä oon ratsastuksenopettaja. Elikkä opettaja. Niin mä pyrin välttämään sitä, et mä en ala opettaa ihmisii. Se on kaikkein nolointa on se, et yhtäkkiä huomaa itsestään sen piirteen, et taas minä opetan. Ja se ei oo vertaista. Anne: Tästä tulee yksi hyppy vielä vaikeeseen asiaan, joka hyvin monelle on vaikea, niin kuolema. Siis kun joku kuolee, niin kuinka vaikea monen on olla vaan läsnä hiljaa. Ei tarvii sanoa sille surevalle mitään‚ kun sä oot siinä, että toinen voi jakaa sitä, jos haluaa. Jos ei, ni sit vaan ollaan hiljaa yhdessä. Mut et sä oot myötätuntonen. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta. [taustamusiikki loppuu] Kertoja: Uni ja syvä lepo lataavat kehon ja mielen voimavarat. Unen aikana mieli käsittelee myös sellaisia tunteita, jotka usein päivän askareissa jäävät vaille huomiota. Ikääntyessä uni muuttuu. Esimerkiksi nukahtamiseen voi kulua enemmän aikaa ja yölliset lyhyet heräämiset lisääntyvät. Uniongelmat ovat yleisiä ja ajoittaisena normaaleja, mutta jos tilanne pitkittyy uniongelmiin kannattaa hakea apua. Univaje vaikuttaa negatiivisesti mielialaan, tarkkaavaisuuteen, muistiin, oppimiseen ja asioiden hallintaan. Hyvää unta voi auttaa muun muassa menemällä nukkumaan ja heräämällä aina samaan aikaan, välttämällä päihteitä, kofeiinia ja älypuhelimen käyttöä illalla, pitämällä makuuhuoneen viileänä, pimeänä ja puhtaana, sekä olemalla päivällä aktiivinen. [musiikkia] Maarit Ajalin: Mikä teillä on ollu semmost, mikä on kannustanu jatkaa eteenpäin, jos elämässä on ollu joku joku vaikea hetki? Tai mikä on auttanu semmosessa tilanteessa? Nyt tietysti tuli nämä kuuntelevat ystävät, mut onko viel jotain muuta? Anne: Mulla on ainakin lauluharrastus, jonka mä oon vasta sitten muutama vuosi sitten alottanu. Ja siellä tulleet tämmöset ei varsinaiset ystävät, mutta tuttavat. Ja on siellä muutama oikein semmonen sielunkumppaninki [naurahtaa]. Ja niin kuin taisin alussa sanoo niin lapset ja lapsenlapset. Ja mul on lapsenlapsenlapsi myös, joka on semmonen ilopilleri [naurahtaa], pikkutyttö. Se, että rohkeesti puhuu ongelmistaan ja kaikilla on ongelmia ja niistä voi selvitä. Jos ne pitää tosiaan vaan ite sisällää, ni Sinne kyllä osaa hautautua ja jäädä pähkäilemään ja sit semmonen… mä vähän ehkä puolväkisinkin aina silloin tällöin yritän sitä positiivista ajattelua. Itelleni, en muita opasta siihen. Mutta voin sanoa, että joskus se auttaa. Maarit Ajalin: Mut kyl musiikki ja kaikki muut taiteet, semmonen kirjoittaminen, itsensä ilmaiseminen, ne on kyl varmasti semmosii keinoja, mitkä ainaki itse koen, että oon saanu apua myös semmoista. Risto Hatikainen: Nykyäänhän se on ilman muuta se, että… ottaa siihen mukaansa jotain uutta. Mä oon ite ottanu mukaani oman historian kirjoittamisen. Meillä on semmonen ryhmä Helsingin työväenopistossa, kun sateenkaarevan elämänkaaren kirjoittamiskurssi. Me ollaan nyt neljä kautta kirjoitettu omaa historiaamme, mikä meitä vaivaa, mikä meillä on ongelma ja siis se on todella avaavaa, kun joutuu  kaivamaan niitä ikäviä asioita myöskin mukaan. Niin sit löytääkin yhtäkkiä, et ne ikävät asiat on pieni osa. Niitä hyviä asioita on paljon enemmän. Ja se on yks semmonen, joka on mua itteeni auttanu. Sit mul on tietysti nää oman ammattini puolesta hevoset, ratsastaminen ja sitä kautta on jollain tavalla oma maailmansa, jossa siis eläinten kautta pystyy saamaan myöskin eräällälailla vertaistukea. Ja sitten tietysti Sateenkaariseniorit, joita tapaan paljon ja sit myöskin Positiiviset. Että se on koko ensimmäinen iso ympyrä, jossa kaikilla on jotain annettavaa toisilleen. Maarit Ajalin: Mutta mistä saada semmosmoivaa voimaa tai motivaatiota muuttaa niitä vanhoja tapoja? Kun monella varmaan on joku, on se sitte, että pitäis pudottaa painoa tai pitäis vähentää alkoholinkäyttöön tai pitäis soittaa enemmän vanhoille ystäville tai mitä se ikinä on. Pitäis alottaa joku liikuntaharrastus. Et hyvin tietää, et mitä pitäis tehä, mut mun miten ihmeessä sitä saa sitten tsempattua ittensä siihen, että oikeasti sais muutettua niit semmosii vanhoja pinttyneitä tapoja. Risto Hatikainen: Todella vaikea [naurahtaa] muuttaa itteensä. Mut siis se on oiva tapa kasvaa, koska siis niin kauan kun meillä on elämääni, niin meil on kasvuoikeutta tai kasvumahdollisuutta asioissa. Mä uskon, että elämän tämmönen… elämää kantava voima on nimenomaan uudistuminen. Ja on ihanaa itse huomata, ainakin omalta kohdaltani sen, että mä pystyn uudistumaan, muuttamaan mun ajatusmaailmaa, koska se kuitenkin… mullakin on omia semmosii ristiriitaisia ajatusmaailmoja, joista mä haluaisin päästä pois ja sitten mun täytyy työstää niitä. Mut mä en tiedä… Mä oon kokemuskouluttajana Setalla ollut jo vuosia ja se on osaltaan tuonut siihen, kun pääsee monisukupuolisesti tai sukupolvisesti keskustelemaan asioista, niin se on tuonut siihen sitä ajatusmaailman muutosta. Mikä ainakin näin eläkeiässä niin tuntuu niin, että siihen mä tarviin muutosta, koska maailma ei ole vielä valmis. En ole minäkään. Anne: [naurahtaa] Sä sanoit kyllä niin osuvasti. Mulle tuli tämä sama, että päästiinpä vaikeaan kysymykseen [naurahtaa]. Mutta se on helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Voima ja motivaatio voi olla usein hukassa, mutta jos jonkun pienen asian elämässään saa tehtyä, et itelle tulee tyytyväinen olo, niin sitä pitäis yrittää sitä kannustaa itteensä, et hei mä sain tän jo tehty. Eikä niinku peilin edessä puhua, että idiootti taas mokasit, etkä saanu aikaseks, vaikka olit päättänyt. Semmonen lause, että sitä saa, mitä tilaa. Niin sitä mä oon välillä miettinyt, et onkohan se oikeasti niin, et täytyy yrittää sitä positiivisuutta ja täytyy olla kiitollinen pienistäki asioista ja uskoo siihen hyvään ja positiiviseen. Niin ehkä ne asiat sitten aina lutviutuu. Risto Hatikainen: Ja yksi hirveen tärkeä asia, mikä täytyy muistaa myöskin on antaa itelle anteeksi. Se anteeksiantaminen itselleen, niin se on paljon isompi asia kuin se, että antaa anteeksi jollekin toiselle. Mutta kun antaa itselle anteeksi, niin siinä on jo rakentanut sitä hyväksyntää sille, että mä voin epäonnistua, mutta maailma ei kaadu siihen epäonnistumiseen. Maarit Ajalin: Joo, toi armo itseään kohtaan ja se semmonen itsemyötätunto ja itsensä hyväksyminen on kyl tosi tärkeita. Ja just se, että miettii‚ et puhuisinko mä parhaalle ystävälleni tällä tavalla [naurahtaa] ku mä puhuin oikeasti itselleni ja sitten vaan… suu suppuun ja jotain positiivisempaa tilalle, että jos ei kehtais sillä tavalla sanoo kaverilleen. [musiikkia] Maarit Ajalin: Onko teille tullu joku semmonen iso oivallus, jonka te olette saaneet vertaisiltanne? Voisitteko te jakaa jonku semmosen? Risto Hatikainen: Kyllä mulle ainaki on tullu valtavan iso oivallus siitä, että on itse tajunnut vähemmistöstressin. Ja tälleen vähemmistönä vähemmistön piirissä, niin se on semmonen asia, jossa siis pelkää alkaa keskustelemaan vieraassa ympäristössä, koska ei tiedä, miten ne ottaa vastaan. Sateenkaari-ihmisillä on se, että ne käyttää palveluita 80 prosenttia vaan hyödyksi sen takia, koska siellä taustalla on tämä pelko. Ja sitten tää kaappi on se turvapaikka, missä halutaan olla. Mä luulen, että… tämmöinen vähemmistöstressi, kun siitä puhuta enemmän, niin ihmiset tajuaa sen niin, että kenenkään ei tarvitse olla siis pelkää sitä mitä puhuu. Mutta kun se tulee omalta sisältä tulee tämä pelko siitä, että miten… muut suhtautuu minuun. Koska siinä on mukana se häpeä, sit siinä on stigma. Niin siinä tulee ja kun se on itse rakentanut itsellensä suojamuurin, niin mun mielestä se kaikkein oivallisin asia, mitä mä oon huomannut, et itse huomaan sen, että nyt mulla on vähemmistöstressi päällä. Nyt lopeta se. Et sun ei kannata. Et kokeillet, et jos se joku sanoo sit jonkun negatiivisen asian, niin hyväksy se vaan on, että selvä, tää on sun mielipitees. Mut se on se se tulee aina uusissa asioissa tulee mulle hyvin vahvasti mukaan just toi. Että aina aikaa funtsaamaan. Etenkin tos kokemuskoulutuksen aikana, ku on käynyt puhumassa oppilaitoksissa ja muissa ja aina hyökkää siin, et miten jotku nuori tai nuoremmat ihmiset kokee sen, että kun mä tuun ja kerron HIVistä tai tulen ja kerron homona olemisesta, et miten ne suhtautuu siihen. Et tarviiko niitten tietää, mut kyl mun mielestä niitten tarvii tietää kumminkin. Maarit Ajalin: Ja ainahan se, miten se toinen suhtautuu, niin se kertoo siitä ihmisestä ja hänen omista peloistaan tai ahdistuksestaan. Ei niinku vaikka sinusta. Et se on musta aina tärkeä muistaa, että he aina heijastaa omaa sisäistä maailmaansa, eikä sillä oo muitten kans mitään tekemistä. Anne: Mä en oikein osaa sanoa yhtä oivallusta tai sillee. Mun mielestä kokonaisuutena se vertaisryhmä oli hirveen hyvä ja antosa. Ehkä se oivallus siitä vahvistu, että mä en voi vaikuttaa toisen ihmisen elämään. Ja ja just se, että se on ihan hyväksyttävää, et mä en voi. Eikä mun tarvii. Et siihen anteeksiantoon itselle liittyen, et tämä kans, että ei tarvii olla se… kuha ohjastaisi tätä omaa elämäänsä, ni siinäki ku pärjäis, niin se ois ihan hyvä ja riittävä. Risto Hatikainen: Me pyritään nyt ens syksynä saamaan myös Helsinkiin aikaan sururyhmään. Sen takia, koska sateenkaari-ihmisen on äärettömän vaikea mennä normaali-sururyhmään just sen erilaisuuden takia. Et mä tiedän, että on olemassa semmoinen puoliso, joka on samaa sukupuolta ja sit on menehtynyt, niin sen jälkeen hän pyrki pääsemään tuonne sururyhmään mukaan, mutta kun siellä oli yleensä niin, et oli eri sukupuolta, jotka oli menettänyt toisen. Niin hän ei voinutkaan mennä sinne. Hän ei voinut puhua siitä omasta puolisostaan sillai, koska tuli tämä just vähemmistöstressi mukaan. Niin nyt me pyritään saamaan niin, et saatais Helsinkiin yksi. Yhden kerran mukaan ainakin sellai, et ois tää vertaistuellinen sururyhmä myöskin sateenkaari-ihmisille. Maarit Ajalin: Kyllä. Et meillähän on tämä Toivo-sururyhmä ja siitä just sitte on tarkoitus tehdä tämmönen sateenkaari painos. Risto Hatikainen: Joo. Nimenomaan sen takia, koska se on niin arka asia edelleen. Se on yllättävää, kuinka siis maailma muuttuu, mut muuttuu niin hemmetin hitaasti. Anne: Olipa hyvä, että kuulin tässä, että on Toivo-sururyhmä olemassa kenelle vaan. Koska mä en tiedä, mul on läheisiä useitakin kuollut ja en ole koskaan ollut sururyhmässä, joka varmaan ois jossain vaiheessa [nauraa] ollu ihan tarpeeks. Maarit Ajalin: Kyllä ja Toivo ei oo sillä tavalla perinteinen sururyhmä kuin ehkä jotkut seurakunnan ryhmät, vaan siinä on näkökulmalla nimenomaan semmonen merkityksellisyys. Et miten löytää omasta elämästään taas se merkitys, ku ollu tämmönen äärettömän iso vaikea menetys. No mitä te sanoisitte suoraa sille meidän kuulijalle, joka nyt miettii sitä, et voi vitsi ku mullaki on tämmöne ongelma, et mitä mä tekisin sen kanssa ja hävettää ja pelottaa. Niin mikä ois semmonen suora ohje hänelle, että miten hän uskaltautuis  eteenpäin asian kanssa? Risto Hatikainen: Mun mielestä pitää kissa nostaa pöydälle ja ottaa heti keskusteluun. Myöskin kavereitten, ystävien kanssa myöskin tästä, että mulla on tämmönen pelko. Että sanokaa, et se on pelko. Mut on olemassa ja se pitää päästä keskustelemaan. Mun mielestä se on hirveen tärkeä, että vertainen myöskin osaa olla kuuntelija. Jos ei tarvitse olla, ei tarvitse aina olla joku oikea vastaus johonkin, vaan voi pelkästään kuunnella, koska toinen saattaa puhua semmost omaa ahdistustaan… enemmän ulos just siitä, kun toinen jaksaa vaan kuunnella, eikä tarvii ottaa ees kantaa. Maarit Ajalin: Ja monesti se on näin ammattilaisen näkökulmasta se, että nimenomaan ku sä kuuntelet pidempää, niin se tulee se asia sitten siellä vaikka tapaamisen loppupuolella tai se tulee jossain sivulauseessa. Ja sun täytyy osaa tarttuu siihen, et eihän ihmiset heti ensimmäisessä lauseessa uskalla avata syvimpiä tuntojaan. Et se vaatii semmoset tosiaan läsnäoloa ja ja kärsivällisyyttä, et jaksaa kuunnella ja antaa sen ajan. Anne: Mulla tulee semmonen mieleen, että jos ei esimerkiksi kehtaa ihan heti soittaa tänne Helsingin kaupungin palveluihin, joihin usein sanotaan nimi, ni anonyyminä voi soittaa moniinkin auttaviin puhelimiin, joissa sitten voi purkaa sitä omaa pahaa oloa ja sieltä saa usein myös niitä vinkkejä, et mihin voi olla yhteydessä sitten, kun on valmis ottamaan sitä apua enemmän vastaan. Ja sit on se, että aina pitää muistaa myös se, että kun lähtee hakee apua, niin muut ihmiset, jotka sua auttaa, ne ei tee sun puolesta asioita. Ne voi kyseenalaistaa sun ajatusmalleja ja opastaa, neuvoa jonkun verran, mut ite se täytyy kuitenkin se työ itsensä kanssa tehdä. [taustamusiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta. [taustamusiikki loppuu] Kertoja: Neliöhengitys rentouttaa ja rauhoittaa. Hengitä tässä harjoituksessa palleahengitystä. Kun hengität sisään, anna vatsasi kohota. Kun hengität ulos, anna vatsasi laskea. Rintakehäsi pysyy paikoillaan. Voit kuvitella mielessäsi neliön, jonka sivuja liut. Laske jokaisella sivulla mielessäsi neljään, kuuteen tai kahdeksaan, mikä sopii itsellesi parhaiten. Esimerkissä laskemme neljään. Hengitä sisään nenän kautta ja laske samalla mielessäsi neljään. Pysäytä hengityksesi. Laske neljään. Hengitä ulos ja laske taas mielessäsi sen aikana neljään. Pysäytä hengitys ja laske taas mielessäsi neljään. Jotka muutaman minuutin ajan tätä neliötä, jossa hengität sisään, pysäytät hengityksesi, hengität ulos ja taas pysäytät hengityksesi. Oleellista on, että jokainen osa on saman pituinen. Kun tunnet olosi rauhalliseksi, voit lopettaa ja jatkaa tavallista hengittelyä. [musiikkia] Anne: Mun mielestä semmonen ajatus siitä, että jokaisen ihmisen pitäisi voida olla tarpeellinen. Oli sitte eläkeläinen tai ikäihminen tai seniorikansalainen tai sateenkaarikansalainen, niin ihminen ihmisenä. Ja sit tosiaan se avun hakeminenkin, että vaikka sä oot vanha, ni sul on ihan täys oikeus saada apua ja elää ihmisarvoista elämää. Maarit Ajalin: Nii, et onko meil tai teillä, ehkä mä en vielä laske itseäni kääntyneeksi [naurua]. Niin tätä onks jotenki semmonen olo, et nyt kun mä en oo enää tuottava työikäinen, et mulla ei muka jotenki ois oikeutta sit saada samoja palveluita tai et mut ois laitettu jotenki hyllylle? Anne: On. Risto Hatikainen: On. Mä oon aivan samaa mieltä, et on. Koska siinä tulee just… tämmönen tarpeettomuuden tunne on varmaan se päällimmäisenä, kun on eläkkeellä. Et mul ei enää ollut tarvetta olla. Mä en pysty pätemään. Työpaikka on semmonen, missä voi päteä. Mut sit eläkkeellä on hirveen vaikea päteä, et hei mä oon nyt eläkkeellä, niin muistakaa, et mä oon eläkkeellä. Niin se siinä pätemisen tarve tulee. Mut kyllähän se meillä esim. sateenkaarisenioreilla, niin me pyritään nyt alottamaan semmonen vertaispuhelintoiminta. Koska siis nyt siinä on ongelmana se, että yksinäisyys sateenkaari-ihmisillä on vielä isompi asia kuin… sanotaan heteronormatiivisesti elävillä. Koska meillä ei ole lähisukua sellaista, vaikka ois omia lapsia tai jotain. Meillä on, saattaa olla vaan on entinen kumppani, joka on kuollut tai poistunut. Ja sitten ei olekaan ketään muuta. Ja sit siinä hyvin äkkiä jäädään yksin viettämään sitä aikaa ilman, että siinä on ne kaverisuhteetkin hävinny. Just sen takia ikä tuo siihen ongelmia, kun ihmiset eivät elä samaan aikaan, vaan siinä aina joku poistuu, joku tulee ja sit löytää se. Niin sen takia me päätettiin tässä viime vuoden syksyllä, et meidän on pakko saada vertaistukipuhelin auki ja nyt me ollaan koulutettu meidän päivystäjät sinne ja nyt me haetaan vaan apua siihen, että me saadaan avattua se vertaispuhelun sillai, että ihmiset pystys soittaa sinne. Jutella asioista vertaisena. Me ei haluta terapiapuhelinta. Me halutaan vaan vertaispuhelin ja tämä on nyt meidän tavoitteena on löytää se. Maarit Ajalin: Liikuntahan on äärimmäisen tärkeetä mielen hyvinvoinnille, samoin se miten me syödään ja miten me nukutaan. Mut nää perusasiat tuntuu monesti ehkä sillai jotenki vaa uskomattoman tylsiltä tai jotenki, et ei niihin jaksa kiinnittää huomio. Niin mitä kommentoisitte tähän, et miten saatais tämmöset myös perusasiat arvoonsa? Ja myös se, että oikeasti miten paljon ne siihen mieleen myös vaikuttaa, niin tietoisuuteen? Risto Hatikainen: Rohkeutta mukaan kokemaan uusia asioit. Mä voin kertoo Sateenkaarisenioreista sen verran, että meillä on liveryhmiä ja sit meil on etäryhmiä. Ja me ollaan saatu Helsingissä mukaan Sirkus Magenta liikuttelee meitä vanhuksia siellä ja mä sanon niin, että livenä se toimii loistavasti, mutta vielä paremmin se toimii etänä. Sen takia, et me ollaan kotona ja tehdään niit sirkusasioita ja parasta, mitä siitä ollu nii‚ et me myöskin eletään mukana siin sirkustoiminnas. Et se on niinku kotona on huonosti liikkuvia jo, et ne ei pääse mihkään, niin tätä kautta, ku se on etänä toimitaan näyttöpäätteellä, niin ollaan saatu sitä ihmiset liikkumaan enemmän ja tää on loistava asia tää. Et ei jähmetytä paikallee. Maarit Ajalin: Eli meijän pitäis, niinku meidänki kaupungin palveluntarjoana vaan tuoda paljon erilaisia vaihtoehtoja lähemmäs sinne kotiin. Risto Hatikainen: Vaihtoehtoja, joo. Anne: Kotiin, joo, ja sitte niin et Helsingin kaikilla alueilla ois tasapuolisesti lähellä saatavilla ikäihmisillekin liikuntaa. Koska nyt tuntuu, et osa alueista on semmosia, et siel on monta tarjontaa, mut jos sä lähet kotoaan bussilla johonki, et sä pääset jumppaamaan tai liikkumaan, ni [naurahtaa] sä et jaksa enää tulla takas sielt hyvässä lykyssä. Mut et kaikki ois niinku lähellä saatavilla. Risto Hatikainen: Toi on justiin. Mä tänään kävin tuolla yhdessä palvelu… paikassa ja siellä sitten portaita käveli ylöspäin. Mun mielestä se oli ihana asia, et siellä  portaissa siin välissä oli semmosia pieniä tauluja, jossa sanottiin, että hyvä olet nyt taas kuntoilemassa. Siis tämmösiä pieniä asioita. Yhtäkkiä huomasin, et hei, tämä on todella hyvä. Se on myöskin eläkkeellä olemisen yksi etu on se, et pystyy liikkumaan ja jos ei sitä liikun, niin sitten siitä tulee ne ongelmat. Ja just tää, että siel on itää pieni lappu siel portaiden puolessa välissä, että hyvä, että vielä muutama askel ja sä oot jo päässyt perille. Niin kaikkee tällästä kannustavaa. Niin se sen huomasin, et se on tosi hyvä, että enpäs tullut ajatelleeks. Hissi on vieressä, mut silti kävelin portaat. Et kuinka paljon helpompi asia se on sitten pitää itsensä liikkeessä. Anne: Mul on ollu kauan, jo ennen näitä meijän ryhmiäkin, niin tapana aamulla, kun mä herään, ni mä ensimmäiset kiitän siitä, et ihanaa mä sain nukutuksi aika hyvin, mä sain herätä tähän aamuun. Ja sit mulla on tämmönen tietty aamujumppa, minkä mä teen sängyssä, koska mä en pääsis… kaikki naksuis, ku mä lähen liikkeelle sieltä muuten [naurahtelua]. Risto Hatikainen: Niin se on tämä ikääntymisen yksi ongelma, että huomaa itsestään kuinka tulee raihnaiseksi. Se on kaikkein kamalinta todeta niin, et apua, et mä en ookaan enää tää kakskymppinen. Anne: Niinpä. Maarit Ajalin: Vaikka varmaa ehkä siel pääkopan sisässä onkin. Risto Hatikainen: Niin fyysisesti vois olla kaksikymppinen, mut tää mieli pitäis olla tämä. Siis niin paljon kokenu ei varmaan kakskymppinen oo koskaan, mut mä oisin viisas kakskymppinen. Anne: Juu ja kun mä kattelen mun kolmea lapsenlapsi tyttöjä, jotka on siis päälle kaksikymppisiä kaikki, ni emmä kyl haluais [naurahtaa]. Jos ihan rehelline oon. [musiikkia] Maarit Ajalin: Mut hei minkälaisia unelmia teillä on vielä näin eläkeikäisenä? Risto Hatikainen: Kaikkein tärkein unelma mulla on, et pysyisin sillai kunnossa, että päänuppi toimisi, keho toimisi edes jollain tavalla ja muisti toimisi. Siis kaikki nää asiat, joilla siis elämä pysyy pinnalla, niin olis niinku toiminnassa. Mut siihen täytyy vaan tehdä töitä, ettei anna periksi. Anne: Joo. Tohon ei nyt hirveesti oo kyllä lisättävää [naurahtaa], mutta mä voisin lisätä sen, et mä toivoisin näkeväni mahollisimman pitkään näitten pienokaisten ja etenkin sen kaikkein nuorimmaisen pienen kasvua. Mul on äiti elossa myöskin, että… tavallaan ois mahdollista hänenkin kans viettää pitkään vielä aikaa. Ja se oma, et säilyis se oma tietynlainen elämän ilo ja semmonen into kaikkeen uuteen, niinku tämäki joka oli kauhun paikka minulle, mutta täällähän minä istun [naurua]. Maarit Ajalin: Ja mahtavasti meni oikeasti. Mä tiesin, että Anne sä oot erinomainen vieras tääl. Ja Riston myös. Tarviiks unelmien oikeestaa olla semmosen jotenki suureellisiin? Vai mä jotenkin ajattelin, et se on hienoa‚ et on semmosii niinku arkisia unelmia, mihin voi oikeasti päästä kiinnikki. Mut toisaalt voihan se olla… Onko se hyvä, et ois joku semmonen pääsisinpä vielä maailman ympäri [naurahtaa]? Risto Hatikainen: Kyllä. Varmaan se. Nuorempana mulla oli unelmana on se, et mä pääsen kera eläessä ratsastan niin koulutetulla hevosella, jolla on kilpailtu olympiakisoissa ja mä olen päässyt kerran ratsastamaan semmosella eläimellä. Niin mä sanon niin, et se oli unelma, mutta en mä nyt enää unelmoi siitä, et pääsis sinne selkään. Vaan nyt ehkä siitä‚ että pystyis liikkumaan. Siis arjessa pystyis toimimaan. Et ei tulisi semmoset väkinäistä… luopumista. Se luopuminen oikein se kaikkein kamalin asia, mistä joutus luopumaan elämästä. Anne:  Ja sit se, että kyllä unelmaks ehkä voi laskee tosiaan senkin, että pysyis sellaisessa kunnossa, ettei oo kenenkään muun hoivattavana, eikä kukaan joudu kantamaan huolta siitä, että miten mä pärjään. Et sit mieluummin pitäis olla pilleri, millä saan henki pois itseltä siinä vaiheessa. Maarit Ajalin: Mut sä sanoit Risto ton luopumisen‚ niin sehän kuitenkin kuuluu ikääntymiseen, että meidän - Risto Hatikainen: Tarviiko kuuluu? Maarit Ajalin: - on pakko luopua joistain asioista [naurahtaa]. Risto Hatikainen: Ei pidä. Maarit Ajalin: Niin miten sen asian kanssa voi elää? Miten siihen voi sopeutuu? Risto Hatikainen: No sopeutua voi, mutta siis luopua ei tarvi. Mun mielestä siinä on hyvin tärkeä asiat, et ei luovuta, vaan sopeutuu. Että jos ei… niinku ite oon huomanneet, et enää en juokse 100 metrii. En varmasti. Mulla on keuhkoahtauma ja niin se, että mä oon luopunu juoksemisesta, mutta silti meidän oon luovuttanut. Kyl mä muutama askeleen juoksen vielä. Maarit Ajalin: Ja just, että en juokse 100 metriä, mutta vaikka kävelen 100 metriin tai sit juoksen sen 10 metriä. Että tosiaan niinku sopeutuu. Joo. Risto Hatikainen: Kyllä. Anne: Joo, mul on moottoripyörä joka on seissyt pari vuotta halissa [naurahtaa] ja mä aina ajattelen, et kyllä mä vielä ajan sillä. Mut se voi olla, että mun täytyy siinä ehkä luovuttaa, vaikka se ois niin kivaa, mutta käsivoimia. Pitäs mennä kuntosalille. Risto Hatikainen: Nii jalkavoimia myöskin, koska täytyy myöskin pitää pystyssä. Anne: Kyllä [naurua]. Maarit Ajalin: No miltä se luopuminen tuntuu sitte, jos siitä oikeasti jossain vaiheessa täytyy luopuu siit moottoripyörästä? Anne: Se on varmaan sama on se moottoripyörä tai mikä tahansa asia. Mut kyl se… se on haikeeta. Et sun täytyy niinku antaa itelles lupa, et sä et vaan enää pysty kaikkeen. Et sä pysty kiipeämään tikkailla katolle ja putoamatta sieltä mahdollisesti. Tosin yritän sitäkin vielä välillä [naurahtaa]. Mutta haikeeta ja surullistakin on se, että joutuu luopumaan tietyistä asioista. Mut sit se on toisaalta järkeenkäypää ja kun itse on nähnyt näitä vanhempia ihmisiä, itseään vanhempia, niin näkee, et ne silti voi elää ihan hyvää elämää, vaikka ovat joutuneet eri syistä luopumaan monista asioista. Maarit Ajalin: Yks semmone ero, minkä mä ite huomaan ihmisestä, joilla on hyvä  mielen hyvinvointia ja varsinkin ikääntyneillä on se, että onko pystynyt säilyttämään semmosen uteliaisuuden tulevaisuutta kohtaan ja sen toivon. Että uskaltaa viel unelmoida ja suunnitella asioita, vaikka ois se sitte yheksänkymppiä lasissa, niin mä näen, et se on tosi merkityksellinen asia. Anne: Joo, ja sit se, että muistaa pysähtyä niitten pienten asioiden äärelle kans. Et kun luonnossa kukkii kukka, ni olla yhtä utelias, kun ihan pienenä lapsena, kun katot pieniä muksoja, niin niillehän hiekkamurukin kaunis. Niin semmosen ku pystyy säilyttää ihan elämänsä loppuun saakka. Just semmosen uteliaisuuden. Elämän nälän. [taustamusiikkia] Maarit Ajalin: Kiitos hei tosi paljon teille kummallekki, et olitte tänään mukana. t Tämä oli tosiaan Käänteentekevää puhetta -podcastin toisen kauden viimeinen jakso ja kiitos myös tietysti kaikille meijän kuuntelijoille, jotka ootte olleet mukana tällä matkalla. Mä toivotan teille kaikille ihania eläkepäiviä ja hyvää mieltä. Muistakaa kuunnella myös Käänteentekevää puhetta -podcastin ensimmäinen tuotantokausi. Se on tosin suunnattu enemmän sote-alan ammattilaisille ja opiskelijoille, mutta siinä on ihan varmasti paljon asiaa kaikille kiinnostuneille. Siinä me puhutaan myös näistä samoista teemoista, mut vähän eri vinkkelistä. Ja mä toivon, että jos tästä podcast-sarjasta jäi teille mieleen vain yksi asia, niin se on se, että jokaisella meistä on mielenterveys, josta tulee pitää huolta ja että mielenterveyden haasteessa, oli se sitten masennusta tai päihteiden käyttöön, niin niissä ei oikeasti mitään hävettävää. Näistä asioista pitäis voida puhua yhtä vapaasti kuin vaikka diabeteksesta tai verenpaineesta. [musiikkia] Miesääni: Käänteentekevää puhetta.

Vi har ett omfattande och välfungerande hemvårdsnätverk i Helsingfors.  Videon: Tussitaikurit Oy / Marker Wizards Ltd. Som experter på hemvårdens innehåll: Marja och Minna. Videon är textad på svenska.  

Meillä on Helsingissä laaja ja hienosti toimiva kotihoidon verkosto. Tutustu kotihoidon toimintaan. Video: Tussitaikurit Oy / Marker Wizards Ltd. Kotihoidon sisällön taitajina: Marja ja Minna. Video on tekstitetty suomeksi.