podcast
Jakso 4/5 Arvostus
spinner
Jaa podcast
Jakso 4/5 Arvostus
Käänteentekevää puhetta – Elämän nälkä
Kausi 2
, Jakso 4
44 min
|
Kuunneltavissa toistaiseksi
|
Julkaistu
06.10.2023

Eläkeläinen Eero sekä päihde- ja mielenterveystyön opettaja ja sairaanhoitaja Ilona Terhemaa pohtivat (itse)arvostusta ja miten sen puute monesti löytyy erilaisten päihde- ja mielenterveysongelmien taustalta.

2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU

Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä


Arvostus
Äänitteen kesto: 45 min

Litterointimerkinnät
Haastattelija:    Maarit Ajalin
Vastaajat:    Ilona Terhemaa
Eero
sa-    sana jää kesken
(sana)    epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)        sana, josta ei ole saatu selvää
(--)    useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :    kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Tämä on Käänteentekevää puhetta podcastin toinen kausi, jossa me halutaan nostaa keskustelua mielen hyvinvoinnista ja mitä siihen kuuluu. Monesti mielen hyvinvoinnin haasteiden, kuten päihteiden liikakäytön, läheisriippuvuuden, tai masennuksen takaa voi löytyä arvottomuuden tunne. Tänään me poraudutaan siihen.

Mä oon Maarit Ajalin, Helsingin kaupungilta.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Arvottomuuden tunne ja häpeä kohdistuu omaan itseen ja se voi ilmetä niin, että miettii esimerkiks kovasti, mitä muut ajattelee tai miten ne ei arvosta mua tai sit se voi olla sellaista jatkuvaa sisäistä riittämättömyyden tunnetta. Tähän voi liittyy myös se, että oikein ei tunnista omia rajojaan tai ei pysty pitämään niitä. Ja tutkimuksissa häpeä on todettu keskeiseksi tekijäksi masennuksen ja riippuvuuksien taustalla. Mutta positiivista on se, että kun tän juurisyyn tiedostaa, niin sit sitä voi myös hoitaa.

[taustamuusikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta

[taustamusiikki loppuu]

Maarit Ajalin: Käydään päivän aiheen kimppuun.
Tervetuloa päihde- ja mielenterveystyön sairaanhoitaja ja opettaja Ilona Terhemaa.

Ilona Terhemaa: Kiitos.

Maarit Ajalin: Ja sitten meillä on täällä myös eläkeläisedustuksena Eero. Tervetuloa.

Eero: Kiitos.

Maarit Ajalin: Eero sä oot ollu raittiina jo yli kuusi vuotta ja nyt sä toimit kokemusasiantuntijana. Millainen sun itsearvostus oli silloin ku se vielä joit?

Eero: Se oli aika huono. Tai oikeinkin huono. Mä ainakin varmaan joihinkin sen takia, että mä en oikein kestänyt itseäni, enkä… niinku sä mainitsit tossa alussa siitä häpeästä, niin sehän on se juttu, mitä varten ihminen. Tai no en mä tiedä, silloin kun oli töissä, ni se juominen oli erilaista‚ kun sitten kun sitten kun sä et ollut töissä. Siinä on niinku kaksi ihan eri juttua. Et töissä sitä niinku koittaa taistella sitä vastaan, et muut ei huomais, että juo, mutta sitten sä et oo enää töissä, niin silloin se sosiaalinen verkosto niinku siitä hajoa ja siinä yleensä hajoaa kyllä sitten perhe jututkin ja siitä tulee semmosta yksin dokaamista, joka on sit ihan hirveetä.

Maarit Ajalin: Miltä tää Ilona kuulostaa ammattilaisena, ku sä oot kohdannut tämmösii samanlaisiin elämänkohtaloita varmaa useita?

Ilona Terhemaa: Kuulostaa hyvin tutulta. Ihminen joka käyttää päihteitä päivittäin, niin hän ei välttämättä koe, että hänellä olisi minkäänlaista merkitystä. Itsearvostus on usein hyvin alhainen ja ihminen tekee päivittäin semmosii asioita itseään kohtaan, joilla satuttaa itseään.

Eero: Ja tohon mä vielä melkein lisään, että siinä on semmonen itsetuhoisuus. Siis ettei sitä päätä mitään itsetuhoa, et mä menisin nyt narun päähän tai mitään, vaan siinä kuin sä yksin dokaat sitä, niin se on arvottomuus on niin raju, että sä ajattelit että mun on helpompi juoda tästä nyt 10 vuotta ja mä tuohoan itseni. Siis menetän henkeni melkein suoraan voi sanoa. Et se on aika järkyttävä nyt jälkeenpäin ajateltuna, mut niin se… Mä aina sanon, et juopot on vähän semmosen itsetuhoisia eri tavalla, ku semmonen junan alle menijä, vaan se juo itseään pikkuhiljaa hautaan.

Maarit Ajalin: Mut saat kuitenkin nyt raitistunu. Mistä ihmeestä sä löysit sen itsearvostuksen takasin?

Eero: Se onkin sitten tämä vanha klassinen sanonta, miksi Jeppe juo ja miksi Jeppe lopettaa juomisen.
Mä löysin sen kyl Helsingin kaupungin päihdepalveluista. Mä otin itseäni niskasta kiinni ja tajusin… vähän semmosen oikein huonon ryyppyputken jälkeen tai milloin ko… nii. Jonka jälkeen mä hakeuduin ihan kylmästi Laakson päihdepoliklinikalle ja sieltä katkaisuhoitoon ja sieltä päihdekuntoutukseen. Vai mikä… mun mielestä… laitoshoitoon Tervalammelle ja sieltä… K1, K2, näitä kursseja ja varmaan kävin ne pari kertaa.
Kun mä olin kuusi kuukautta saanu sitä raittiutta alle, niin mä tajusin yhtäkkiä, että tää elämä on ihan erilaista. Ei se vielä silloin ollu. Silloin mä olin vasta selvinnyt, mut mä aloin pikkuhiljaa tajuumaan, että tais raittiudes on joku juoni.

Maarit Ajalin: Sanoit K1 ja K2. Eli nehän on näit Helsingin kaupungin avokuntoutusjaksoja ja sen lisäksihän on just meillä myös sitten kokemusasiantuntijat, niinku sä ittekki oot toiminu, keiden kans voi lähteä juttelee ihan siihen alkuun. Niin miten sä koet just sen vertaisuuden, vertaistuen? Miten se autto sua siinä alussa?

Eero: Mua auto oikein paljon. Mulla oli pari oikein hyvää vertaistukea ja mä ihmettelin niitä, miten nuo kaverit on tuolta Liekkihotellien kautta tuohon tullut, et miten ne voi olla noin positiivisia ja niitten elämä… Ku mul oli kaikki se. Mä olin toisella puolella yksityisellä psykiatrilla käynyt ja kaikella. Ei ne osannu mulle sitä oikein selittää, mistä tässä on kysymys. Vaan sit ku mä tulin sinne ja siellä n’ä vertais nää tyypit ja ne sano mulle nää samat asiat varmaan, mitä äskö sanoin itsekin. Et (- -) [05:49] harrastus. vesipullon ku ihan tee siitä.

Maarit Ajalin: Raittiudesta.

Eero: Niin. Ja siitä se lähti. Okei, vertaistuki, ne ihmiset vieläkin kaupungilla ku tavataan, ni nauretaan niitä juttuja. Niitten kanssa on niin helppo puhuu, ku ei oo mitään semmosta asiaa, mitä ne ei olis nähnyt tai kokenu. Eikä se on viranomainen, eikä se oo… anteeksi, ei sairaanhoitaja tai ei se oo mikään semmoinen, vaan se on ihan samanlainen kuin sinäkin oot ollu.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Tämä yhteiskunta on semmonen, että me katotaan aika pitkään sitä semmost tosi suurkulutusta läpi sormien ja pidetään sitä normaalina. Mut mikä on tavallaan se hetki, millo oikeasti pitäis alkaa miettiin, et kuuluuko liikaa?

Ilona Terhemaa: No hyvä on toki seurataan niit määriä, et minkä verran käyttää alkoholia, mut niit määriäkin tärkeämpänä mä näen sen tunteen tai ajatuksen, mikä johdattaa sen olutpullon ääreen tai käyttämään sitä alkoholii niin suuriin määrii. Pakeneeko se ihminen jotaki? Pakeneeko se omaa ahdistusta, omaa riittämättömyyttä, omaa häpeän tunnetta? Haluaako hän sammuttaa sil päihteillä, jotku omat ajatuksensa, mitä ei siin hetkessä kestä?
Niin se ois varmaan yks semmonen tärkeä asia, jos ihminen pystyy pysähtyy niitten omien tunteitten äärelle. Mut se on tosi haastavaa. Joten sit yks kans asia, mitä vois miettiä siinä, jos alkaa pohtia‚ et juonkohan mä liian paljon, niin pystyiskö kuuntelee niitä ihmisiä, keneen luottaa. Jos se vaimo on sanonu, että mua huolettaa sun alkoholinkäyttö tai jos lapset on sanonut tai jos kaverit on sanonu. Ni oisko rohkeutta pysähtyy sen toisen ihmisen esittämän huolen ääreen ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa.

Maarit Ajalin: Monesti käsi kädessä on kulkee sit just tää myös masennus ja ahdistus, jotka on tosi yleisiä ja voi olla nit laukasevii tekijöitä. Mut jos ei nyt oo mitään päihteiden käyttöö, niin jos ajatellaan ihan vaan semmoset alakuloo. Niin mitkä siinä on semmoset ensi merkit, et milloin pitäis lähtee hakeen apua, ettei se pääsis semmoseks täysmittaseks masennukseksi?

Ilona Terhemaa: No toki miettii niitä asioita, et onko omassa arjessa tapahtunu jotakin muutoksia, mihin se alakulo esimerkiks voi luonnollisesti liittyä. Onko siellä omassa arjas kenties jotaki semmosii jo pitkään jatkuneita asioita, mihin se alakuloisuus liittyy. Missään tapauksessa ei kannata jäädä pitkäksi aikaa miettii niit oman mielialan laskun muutoksia, vaan hakeutuu juttelemaan. Toisinaan voi olla niin, että riittää jo se, että kertoo jollekin luotettavalle ihmiselle omista fiiliksistään. Se et saa puhuttua asioita ääneen voi selkiyttää omia ajatuksia, mut varsinkin jos mielialan alakuloisuus kestää yli kaks viikkoa, ni siinä tilanteessa pitäis hakeutuu sit jo ammattiavun piiriin.

Eero: Mut se että se läheisen, monta kertaa kun se on liian läheltä vaimot, tyttöystävät. Ne ärsyttää, kun ne tulee sun siihen väliin. Älä tuu sekottaa mun juttuja. Mä oon hoitanu tän ihan hyvin. En mä päihderiippuvainen suuntaan ja toiseen.
Ja kun se on läheinen, niin se ärsyttää. Se voi olla niinku… Sitä varten se vertainen olin helpompi mulle, koska se yhtäkkiä avas mulle, se sano mulle suoraan, et älä vaimojaan syytä, älä äitejä syytä, isiä ja älä lapsias syytä. Tää on sun juttu. Sä oot täs kännäämässä, eikä kukaan muu. Se on sun… ja se niinku avas mun silmät. Et niin juu, aivan totta.
Että totta kai ne on… läheiset ovat huolestuneita eri tavalla siitä. Ne on… en mä oikein… ne voi ärsyttää. Mä varmaan monta kertaa lähdin juomaa se nalkutuksen jälkeen. Siis että kun nalkutuksella on tarkoitettu hyvää. Sillä on varmasti tarkoitettu positiivisesti, et koita nyt lopettaa se juominen, mutta eihän se ihminen tiedä, miten se tehdään.

Maarit Ajalin: Niin se on just, oon itse vetäny paljon läheisten ryhmiä. Me paljon puhutaan just siit kommunikoinnista. Se just että sitä huolta ei just osata muotoilla oikein, vaan sit jos se purkautuu, mikä on ihan ymmärrettävääkin, et se voi purkautuu nalkutuksena tai semmosena jäkätyksenä, niin sillon se nostaa heti sen suojamuurin pystyyn. Että ei se vastapuoli kuule enää mitään sen jälkeen, kun ne muurit on noussut.

Ilona Terhemaa: Ja kieltäminen on päihderiippuvaisen yksi puolustautumismekanismia siinä kohtaa, jos se päihdekäyttö on kehittyny jo riippuvuuteen asti, ni siin kohtaa ihmisen on tosi vaikea ottaa vastaan niitä läheisten huolestuneet huomioita. Mut jos se on vielä semmost, et se on riskikäyttöä, ni siin kohtaa se toisen esittämä huoli voi olla se.

Maarit Ajalin: Miten sä oot sitte Eero oppinu niinku käsittelemään sitä? Tai miten se hellitti se hepä?

Eero: Mä luulen, et siihen ei oikein… se on vaikea miettiä, et miten se häpeä siitä pikku… Aikahan on yksi hyvä semmonen. Että se häpeä, siis kännissähän ihminen on törttöilee ja huumepäissään niin valtavasti. On rattijuopumuksia, on mitä tahansa kummallisia. Ihan mitä vaan voi ihminen kuvitella, mitä se on tehnyt ja mitä se ei edes muista, et se on tehnyt. Ne on pahoja.
Ja mä puhun siitä, kun sen jälkeen kun raitistunut sitten sä häpeässä… aika on se ja sitte semmonen ajatus koko ajan, että menneet ovat menneitä. Älä mieti niitä. Kaikki on vähän törttöily. Aika paljon ihmiset unohtaa. Sitte hyvät ystävät löytyy siitä, et ne jotenkin sanoo, et älä semmosista nyt mieti. Et jos sä oot jääny jollekin kympin kaks velkaa tai sä oot tuhonnu jonku pöydän jossakin tai tehny sitä tai tehnyt tätä. Niin jos sul on hyviä ystäviä ja kavereita, jotka ei… yleensä ne on jo sit raittiita, niin ne sanoo juuri sen saman, että anna olla. Älä jää siihen tulee makaamaan. Et seiso (-) [12:10] tiellä. Mä oon käsitelly sitä häpeääni niin, et se on mennyttä. En mä oikein muuta osaa siihen sanoa.

Maarit Ajalin: Kyllä‚ katse tulevaisuuteen.

Eero: Niin. Et turha niitä on miettiä. Ennen kaikkea sähät oot ollut sairas ihminen. Ei kukaan mieti, miten sä kuumehöyryssäkään oot jossakin tehnyt jotain tai ripuli ollut, niin mitä silloin on tapahtunut. Et eihän se sitä. Silloin se on vaan tullu‚ minkä sille auttaa. Mutta päihderiippuvaisuus‚ niinkö mä olen sairas edelleen, mutta mä hoidan nää oireet.

Ilona Terhemaa: Tosi tärkeä huomio se, että ne asiat mitä on tapahtunu, niihin ei pysty enää vaikuttaa. Mut se mihin pystyy vaikuttamaan on tää hetki ja tulevaisuus. Miten voi olla itseään kohtaan lempeämpi, miten voi osoittaa itseään kohtaan itse myötätuntoa ja miten täs hetkes toimii niin, ettei tahallisesti loukkaa ketään muita ja aiheuta itselleen lisää niit häpeän tuntemuksia.

Maarit Ajalin: Se onki semmonen hyvä kysymys, et miten se siis konkreettisesti tapahtuu. Et miten sä voit opetella semmost itsearvostusta tai myötätuntosta suhtautumista? Se on semmonen kaunis korulause, mut mitä se on siis iha oikeasti arjessa?

Ilona Terhemaa: Se on niitten omien ajatusten ääreen pysähtymist. Jos ensimmäinen ajatus, mikä nousee on se, että: ”äh, mä en onnistunut täs niin hyvin ja tää mul meni pieleen.” Ni kannattaa pysähtyy niitten ensimmäisten ajatusten ääreen ja miettii, et millä muulla tavalla vois ilmaista asian itselleen. ”Hei, mä lähin yrittää tätä asiaa. Tää ei menny ihan niin nappiin, kun mä olisin halunnu, mut ens kerran mä teen tän vielä paremmin.”
Joten se oma sisäinen ääni, pystyykö sen äärelle pysähtyy ja leikkaamaan sieltä sen pahimman kriittisyyden pois?

[taustamuusikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta

[taustamusiikki loppuu]

Kertojaääni: Liikunnan vaikutusta mielialaan on tutkittu laajasti. Liikunta lisää mielialan säätelyyn vaikuttavia keskushermoston välittäjäaineita ja vähentää näin masennusoireita jopa mielialalääkkeitä tehokkaammin. Keskeistä liikunnassa on sen säännöllisyys. Päivittäinen puolen tunnin kävely saa aikaan masennusoireiden selvän pysyvän vähenemisen kymmenessä päivässä. Jos olet liikkunut vähän, kannattaa aloittaa pienin askelin. Muuten tavoitteet voi asettaa oman tasonsa mukaisesti.
Oleskelu luonnossa elvyttää rauhoittaa ja lievittää stressiä tutkimusten mukaan luonto herättää valmiuden havaita myönteisiä tunteita, koettu terveydentila paranee ja tyytyväisyys lisääntyy. Jo viiden minuutin oleskelu metsässä vähentää stressihormoni kortisolin määrää veressä. Verenpaine laskee, syke rauhoittuu ja lihasjännitys helpottaa.

Maarit Ajalin: Ja en mä tiiä, miten te koette, mutta mä oon huomannu, et ehkä sit eläkeiässä se on just enemmän korostuu se semmonen vähä turha vaatimattomuus. Niinku et en mä nyt tarvi mitää apua ja vitsit, et mä oon jotenki vaivaks nyt, jos mä lähen tän asian kanssa. Miten siitä pääsis pääsis eroon? Tai onko se jotenkin meidän kulttuurissa sitte ehkä?

Ilona Terhemaa: Se on varmasti se asiaa‚ et jos ihminen saa sen sanottu, et hän kokee, et hän ei tarvitse tai hän ei oo riittävänhuonovointinen, et hän tarvitsisi apua. Niin siihen me pystytään tarttuu ja sanoo‚ et no toden totta moni muukin ihminen voi huonosti, mut jos sä voit huonosti, niin sä tarviit apua ihan samalla tavalla, kun ne kaikki muutki, ketkä voi huonosti.

Maarit Ajalin: Niin tossa ku puhuttiin siit arvostuksesta, niin suomalaisessa kulttuurissa ehkä monesti semmonen itsearvostuski tulkitaan semmoseks ylpeydeksi tai itsensä nostamiseksi. Et seki on semmonen asia, mitä meidän pitäis mun mielestä muuttaa.
Mitä me voitais teidän mielestä tehdä tälle asialle?

Ilona Terhemaa: No suuret ikäpolvet ja ikääntyneet, jotka Suomessa elää, niin heidät on kasvatettu häpeän tunteen kautta. Nykypäivän tilanne on onneksi nuorempien kohdalle erilainen siinä mielessä‚ että heitä ei enää samalla tavalla kasvateta sen häpeän tunteen kautta. Mä uskon siihen, et olis tärkeä lisätä positiivista vuorovaikutusta, osoittaa missä ihmiset onnistuu, päästä irti siitä ajatuksesta, että jos joku toinen onnistuu, ni se on multa pois. Vaan oppii iloitsemaan niistä toisten onnistumisista myös.

Maarit Ajalin: Niin semmonen näkökulma vaihdos. Et jos vaikka ajattelee, et ois ollu puol vuotta raittiina ja sitten retkahtaa kahdeksi päiväksi, niin ajatteleeko, et meni kaikki pilalle tän kahden päivän takia vai ajatteleeko, et hei mä olin oikeasti puol vuotta raittiina. Et tää oli nyt pieni kuoppa ja täs nousta.

Eero: Sitä varten on erittäin… Mä sanosin, et mulle on ollut erittäin tärkeetä, et mä käyn itse edelleen vertaisryhmissä. Siis ihan kaikki tietää erilaisia kahdentoista askeleen vertaisryhmiä näissä, koska siellä nämä asiat käsitellään mun mielestä aika oikein. Koska siellä niille nauretaan. Siis elikkä mähän loukkaantuisin verisesti, jos joku semmonen ihminen, joka ei tiedä mun sairaudesta mitään nauraa mulle. Mutta sitten kun siellä on 12–13 saman läpi käynyttä tyyppiä. Mä sanoin, et mä olin silloin kuusi kuukautta ja sitten retkahdin tapahtuu tämä ja tuo. Se vertaisryhmä ei koskaan tuomitse. Se lyö sen joko lekkeriksi eli rupeaa nauramaan koko asialle, jolloin sä huomaat, et eihän tää nyt niin vakava asia ollukkaa. Mun mielestä vertaisryhmät tässä kohtaa tulee, ne on todella tärkeitä. Mä käyn ihan sen takia.
Mä luulen, et mul on paljon semmosia, jotka on ollu kymmeniä vuosia raittiina, mut tietää tän, ettei kohtuukäyttäjää musta tuu, ni ne käy vertaisryhmissä juuri sen takia, että käyvät muistuttamassa ja just tämä häpeä. Kaikki törttöily saadaan  pikkuinen siihen paikkaan‚ mihin se kuuluu.
Ja siellä ku sä kuulet, että aina kun sä kerrot jonkun oikein pahan törttöilyn, niin sä huomaat, et aina on joku tehnyt vielä jotain hölmömpää. Ja sen pitäis olla vielä enemmän häpeissään ja sä naurat sitä sama juttua, et no eipä tuokaan tuossa nyt näitä. Ja sit se nauretaan yhdes. Ja se on hirveen tärkeetä.
Esim. meillä on täällä Helsingissä erittäin hyvin toimivat näm NA-ryhmät. Siis jotka  nimettömiä… addikteja ja siinä tämmösten vanhempien, niin kuin minä on, niinku  sinne on hyvin helppo mennä. Siellä ikärasismia yhtään. Siis ja tämä on päihdeongelmaisten silloin kun on keskenään, niillä ei ole… tämmöstä. Ei ole rasismia, minkäänlaista rasismia. Se ku se tauti on niin se on niin yhtenäinen‚ että siellä ei synny ei rodullisia, ei oli se nainen tai mies, siellä ei synny ikärasismia. Et jos hän on kakskymppisenä, sä kuuntelet niitten kaksikymppisten juttuja… jos mä kuuntele niitä jossakin muualla, ni en mä tossa maailmassa oo. Mut sit ku mä oon noitten, et hetkinen, noil on ihan samat ongelmat, ku 66-vuotiaalla ku 20-vuotiaalla. Koska sairaushan on, ei se kysy.
Ei kukaan koskaan sano, jos syöpäparantolassa kysy, et ootko sä 20 tai 60. Tilannehan on ihan sama. Ihminen ja siellä se on se on hirveen… Mä aina sanoin tuolla meidän porukoissa, en mä sinne voi mennä, ku siel on vaan nuorii. Mä sanon, et me sillon ilman muuta sinne. Et sul on tuo elämän kokemus, sä voit kertoo niille, että ei tuo 40 vuotta tos väliin, ni ei se yhtään helpota, vaan se että siellä ei ole ikärasismia.
Sillon ku mä olin siellä Tervalammella, jossa oli paljon nuoria. Siellä oli paljon enemmän nuoria, ku meitä vanhoja ukkoja. Niin se oli se oli hirveen hyvä, et siel oli niitä nuoria. Niitten kans oli kiva käydä saunas ja ne iltajutut. Mä katoin eri  televisio-ohjelmien ja ne katsoo kaikki eri, mutta tauti on koko ajan sama ja oireet on ihan samat.
Ja se mun mielestä helpotti. Se arvostus se katos, et mä en enää… jos jotain positiivista, ni sanotaan, et ihan samanlaisia ihmisiä. On sit 66 tai 21 tai 18.

Maarit Ajalin:  Se on totta. Et oo onneks on paljon valinnanvaraa, et meillähän on sit myös kaupungilla näit eläkeläisille suunnattuja vertaistukiryhmiin näis mielenterveyttä tukevia senioripalveluissa ja ehkä se ainoa ero on siinä vaan, et ku se elämäntilanne on niin erilainen, et sitte miten sä lähet siit eteenpäin, et ku sä oot toipunu, niin se on erilainen polku kakskymppisellä ja seitsemänkymppisellä.

[taustamuusikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta

[taustamusiikki loppuu]

Maarit Ajalin: Mitä sä sanoisit sille ihmiselle, joka ei oo viel ikinä kertonu kellekään, et ajattelee, et mul on ehkä päihdeongelma? Ja se siis hävettää ihan helvetisti, niin mitä sä sanot sille, jonka pitäis ekan kerran avaa vaikka se päihdepolin ovi tai mikä se onkaan? Mennä AA:han tai tulla meijän kaupungin vertsikkaryhmii.

Eero: Nii siin onki. Mähän sanon aina, että se kynnys on siis… tai tikapuut, että pääsee. Ota joku kaveri mukaan, joku joka siellä on jo sisällä jollakin tavalla, koska sen kuinka monta kertaa mä kävin a-klinikan ovella ja palasin… siis kävin ja menin siitä jonnekin, mihin sit meninkin. Niin se kynnys on siis niin ihmeellinen, että sen ylittäminen. Ku sit ku sä pääset sinne toiselle puolelle, niin sä huomaat, et ihmisiä  täälläkin on. Mut sit sun täytyy katsoa ympärillesi ja tajuta, että tänne mä kuulun, tää miun paikka. Mutta siihen täytyy vähän valmistautuu.

Maarit Ajalin: Mitä sä Ilonona sanoisit taas niinku ammattilaisen näkökulmasta sellaiselle ihmiselle, joka häpeä, oli se sit päihderiippuvuus vai oli se sit jotenki ja se aikaansaamattomuus siit masennuksesta tai muusta mielen ongelmasta?

Ilona Terhemaa: No kyl mä sanoisin hänelle, että hän on tosi rohkea, koska hän on lähtenyt miettimään avun hakemista. Se on se ensimmäinen askel, et sinne pystyy päästä. Ja sen jälkeen mä koittasin jotenkin saada hänet ymmärtämään, että hän on tekemässä asiaa itsensä vuoksi. Et hän haluaa tällä teolla tehdä jotakin hyvää itsellensä.
Ja se mitä sanoit siitä, että pitää olla joku saattamassa, niin siellä ajatukset risteilee niin moneen eri suuntaan, et siit ovelta on liian helppo kääntyy pois, jos ihminen on siinä tilanteessa yksin. Ni tosi tärkeetä ois se, et ois joku tukihenkilö tai vertaisryhmästä joku tuttu, joka on käynyt läpi samaa ja viemässä ja estämässä sitä mahdollista pakoa sieltä ovelta.

Maarit Ajalin: No minkälainen on sitte ihminen, joka arvostaa itseään? Tavallaan mikä on ehkä se päämäärä, että mihin voitaisiin pyrkiä? Et jos jos on ollu siellä alhossa, että ei oo arvostanu itteensä pätkääkään, niin miltä se näyttää sit se ihminen, joka arvostaa?

Eero: Se on semmonen, joka pystyy… ei pysty vaan, jonka mielestä aamulla kun herää, niin on kiva herätä. Sä arvostat jopa semmosia [naurahtaa] hyvin yksinkertaisia asioita, jotka tavallisesta ihmisessä tuntuu ihanalta. Et se juo kahvia, syö leivän ja kananmunan ja mitä ikinä se syö, puuro. Ni sillai, et sillä ei oo yhtää paha olo. Siis ei fyysisesti ja ei henkisesti. Se on vaan kivaa. Kato vaan, mulla on nälkä.
Ja sen jälkeen jos se menee kirjastoon, kauppaa, ihan mihin vaan tämmösen arkiseen oloon, niin sen on kivaa mennä sinne. Siis jos se vaan jotenkin siinä on semmonen… enemmän aamuja on niitä kivoja aamuja, kun niitä onhan niitä huonojakin.
Mutta aina ku sä kävelet ohi jonku, esimerkiks mä kävelen viinakaupan ohi, niin mä en enää huomaa viinakauppa. Mä meen sen ohi. Mä en huomaa… ostoskeskuksella mä en kato, ku mä tänne, niin mä ensimmäisenä kato, et missä täällä on irlantilaiset pubit ja mistä tääl on ne ja nuo. Ne ei mene multa ohi ja se on semmoinen arvostus, joka on… se on ihan erilainen juttu. Se on semmonen. Mä aina silloin tällöin nipistän itseäni, et onko tää totta, että tilanne on tämmöinen. Ja se on ihan… mä joka päivä niinku… postiviisempi. En mä osaa sitä sanoa, mikä se. Mut semmonen itsearvostus juttu.

Ilona Terhemaa: Joo, kyl mäki kun mietin itsearvostusta, et mitä se on, ni mul tuli kanssa ensimmäiseen mieleen semmonen niinku ilon tunne. Et ihminen pystyy tuntee sit ilon tunnetta. Ylipäätään, et ihminen tuntee erilaisiin tunteita liittyy mun mielestä itsearvostukseen.
Ja et ihminen uskaltaa myös näyttää omat tunteensa ja kertoo omat ajatuksensa. Ihminen ei suostu siihen, että hänen puolestaan päätetään tai häntä käytetään kynnysmattona. Ja itsearvostukseen must liittyy myös kyky nauraa itselleen. Tunnistaa, et hei mä en osaa ihan kaikkee mun ei tarvitse osata ihan kaikkea. Ja sit semmonen lempeys itseään kohtaan. Myös sit itsearvostusta.
Ja sit toki näin, kun ollaan mielenterveys- ja päihdeasioiden äärellä, nii itsearvostusta on myös se, et sallii sen avun itselleen. On se sit vertaistukea, on se katkoo, on se kuntoutusta tai mitä tahansa, niin sen salliminen itselleen.

Eero: Meillä miehillä varsinkin, ni sä rupeet huomaan, et sä meet vaatekauppoihin ja sä rupeet kattoo, et neule,  se on hyvännäköinen neule, mä meenkin ostaa ton.  Juoppolalli ei mieti semmosest pätkääkään. Tai se miettii jopa näin tyhmiä asioita, et se menee hammaslääkäri yhtäkkiä sitä varten, et sil on etuhampaassa joku pieni tulossa jo, niin se menee sinne jo ihan esteettisen ja semmosen… Estetiikka on varmaan, et se rupeaa katsomaan, et minkä näköinen mä oikein olen. Ja se on itsearvostusta, joka päihdemaailmassa… sitä ei ole.

Maarit Ajalin: Tavallaan ajattelen, et semmonen alkuaskel siihen, että jos ei oo rajoja tai ei arvosta itseään tai ne just ilmeilee jollain mielenterveyden ongelmilla tai riippuvuuksilla, niin mielestä se alkuaskel tavallaan kaikkeen on se tiedostaminen. Et mä niinkun tiedostan, mikä tää mun tilanne oikein on. Mitä mieltä sä oot, Ilona?

Ilona Terhemaa: No ihmisen pitää olla valmis pysähtymään niitten omien ajatusten tunteiden ja tekojensa ääreen, jos hän haluaa niihin todellista muutosta. Alkuun se saattaa vaatii enemmän sitä, että pysähdytään todellakin omien ajatusten äärelle. Mietitään, voisinko ajatella tästä asiasta jollakin toisella tavalla. Se voi vaatia myös asioitten ylöskirjaamista. Positiivisia asioita voi olla vaikea huomata, jos ei oo tottunu siihen. Mut jos viikon aikana vaikka kirjoittaa 10 hyvin mennyttä asiaa ylös, niin seuraaval viikolla siihen 10 asian kirjoittamiseen menee jo huomattavasti vähemmän aikaa ja puolen vuoden päästä voi olla se tilanne, että niitä ei tarvi enää kirjoittaa ylös, koska se ihminen huomaa ne 10 positiivista asiaa sponttaanisti jo viikon aikana.

Maarit Ajalin: Joo ja siis aivothan on tavallaan lihas niinku mitkä muutkin. Et jos mä haluun kovan haban, niin mun täytyy nostaa rautaa ja jos mä haluun, että mun aivot oppii jotain uusia ajatusmalleja, niin mun täytyy vaan treenaa ja toistaa niitä asioita tarpeeks. Niinku vaikka just toi positiivisten asioiden huomaaminen. Koska meihin on tavallaan niinku ihan biologisesti koodattu se, että me huomataan kielteiset asiat ensin, koska silloin ku oli kivikausi ja meidän piti varoo sapelihammastiikereitä [naurahtaa], niin heidän piti olla koko ajan varuillamme ja huomata se, et jos siel on jotain ikävää siellä ympäristössä, joka on meille vaaraks. Mut sit se ei toimi enää nykyajassa samalla tavalla ja sit niistä täytyy vaan opettelemalla opetella eroon.

Eero: Mä aina puhun niistä, ku mä itse aina mietin niitä, ne on arjen pikku ihmeitä. Elikkä semmosia ihan pieniä arkisia asioita, kun polkupyörällä tulin tähän niin toi ilma ja sitten ihan semmosia naapurin… vanhempi rouva, kun on kaupas, niin kannat sen kassin siihen ovelle tai siitä hissiin tai jotain. Ne on sen arjen ihan pieniä asioita. Ne tekee hirveen hyvää. Siis elikkä sä autat jotain tai ajattelet jo positiivisesti tai katsot jotain juttua eri silmällä, että ei aina vaan sitä huonoo juttuu, vaan aina koitat sitä positiivist. Semmosta arjen postiviista. Ja mä aina sanon, et semmonen arjen semmonen pikku ihme. Ja ne mua ainakin, ne tekee semmosen positiivisen. Koska aika monesta ihmistä löytyy semmonen pieni positiivinenkin juttu, jos sitä vähän kaivaa. Eikä sitä tartte oikeastaan edes kaivaa, vaan se on siellä.

Maarit Ajalin: Ja sitte niin sanottu next level on vielä se, et voi alkaa itse levittää sitä positiivisuutta. Sanomalla vaikka jollekin tuntemattomalle ihmiselle Rautatientorilla, et vitsi sul on kaunis takki tai hymyiletpä sä kauniisti, t ulipa hyvä mieli.

Eero: Joo, tää kannattaa harjoitella lasten kanssa. Ku lapsella on keltanen joku takki tai joku, niin sanot pikkulapsille, että onpa sulla hieno takki, niin sen äiti tai isä joku. Ei istä niin, mutta äidit. Kaikki tulee isolle. Voi kun sen lapsen hymy tulee sieltä. Sä oot noteerannut sen, niin se on jo se tai se prinsessa viuhka, ku sil on päässä, niin sä sanot, et onpa sulla nätti prinsessaviuhka.
Sillä voi aloittaa harjoittelee, et sanoo toisista ihmisistä aina jotain positiivista tai jotain positiivista yleensä jostakin. Siis jostakin asiastakin voi sanoa. Niin se on niitä arjen pikkuihmeitä, joilla mä ainaki huomaan, mä pärjää pitkälle.

Maarit Ajalin: Kyllä ja sit se kaikist ylin taso on se, että mä sanon itsestäni jotain positiivistä [naurahtaa], ääneen, muille ihmisille.

Ilona Terhemaa: On tosi tärkeetä osata rutistaa itseään tiukoissa tilanteissa ja sanoo itselleen, että mä oon hyvä just tällasena.

[taustamuusikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta

[taustamusiikki loppuu]

Kertojaääni: Katso seuraavan kahden viikon ajan itseäsi aamulla peilistä hyväksyvästi ja sano itsellesi yksi positiivinen asia. Esimerkiksi olet luotettava ystävä, sinulla on lempeä katse, olet loistava kokki tai olet rehellinen. Sano joka aamu uusi myönteinen asia itsellesi. Pidät tuon kahden viikon ajan iltaisin myös kiitollisuuspäiväkirjaa. Kirjoita ylös elämän pieniä hyviä asioita, kuten kaunis sää, hyvä kuppi kahvia, linnunlaulu pihalla, tapaaminen ystävän kanssa tai naapurin koiran rapsuttaminen. On tutkittu, että tällaisen harjoituksen jälkeen aivot kiinnittivät vielä kahden kuukauden jälkeenkin enemmän huomiota positiivisiin asioihin kuin ennen harjoitusta.

Maarit Ajalin: Avaaks sä Ilona meille, miksi ne rajat on oikeasti niin tärkeita? Että oot sä sitte läheinen tai oli sulla se päihdeongelma tai joku muu mielenterveyden puolella‚ niin miks nää rajat liittyy niin vahvasti näihin kaikki?

Ilona Terhemaa: No rajat on yksi merkittävän iso osa siitä itsearvostusta. Jos me mietitään taulut, mis on raamit, niin ne raamit ikään kuin vois kuvastaa niit meijän rajoja. Mikä on ookoo niitten raamien sisäpuolella?
Sit taas rajattomuus näyttäytyy niin, että ne raamit alkaakin venyä ja paukkua ja ne voi irrota toisistaan ja se ihminen huomaamatta alkaa sallia itseään kohtaa semmosii tekoja, mitä ei muuten ehkä sallis. Tai hän saattaa alkaa suostuu asioihin, mitä hän ei (huomaisi) [32:07].
Ja hän saattaa semmosten asioiden jälkeen huomata, että enhän mä näin ois halunnu tehdä, mut se asia on jo tapahtun. Silloin se ihminen ei oo pystyny pitää kiinni niistä omista rajoistaan.
Ne omat rajat on tosi tärkeitä meidän mielenterveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Ne auttaa meitä jaksamaan. Ne auttaa ihmisiä tunnistamaan siitä, että mikä mulle on hyvä, miten mä haluan, että ihmiset toimii suhteessa muhun. Omat rajat auttaa meitä välittämään, et minkälaista toimintaamme sallitaan suhteessa itseemme ja se on se meidän… mielen hyvinvoinnin ydintä.

Maarit Ajalin: No mites niitä rajoja sit oikeasti opetellaan?

Ilona Terhemaa: Tärkeintä ois varmaan ihmisten ymmärtää se, et jokainen pystyy luoda vaan ne omat rajansa ja silloin, jos lähtee rakentaa niitä rajoja jollekin muulle, niin mennäänkin usein hukkaa. Varsinkin aikuisten kohdalla. Elikkä se… päihteitä käyttävän omainen voi lähteä tunnistaa niitä omia rajoja.Mmiten hän toimii suhteessa siihen ihmiseen, joka käyttää päihteitä? Minkälaista toimintaa hän sallii itseään kohtaan?
Ja sitä kautta luoda niitä rajoja, jotka mahdollisesti pikkuhiljaa alkaa myös vaikuttaa sinne päiheitä käyttävän ihmisen maailmaan. Kun siellä esimerkiks lopetetaan se hyysääminen ja todetaan, että tää on semmostoimintaa, mitä mä oon niinku enää hyväksy täs parisuhteessa.

Maarit Ajalin: Nii et käytännössä se voi olla vaikka sitä, että jos mun puoliso käyttää päihteitä, niin mä sanon‚ että sä oot mulle ihan tosi tärkeä ihminen, mut mä en halua nähdä sua silloin, ku sä oot humalassa ja poistuu yksinkertasesti aina siitä tilanteesta silloin.

Ilona Terhemaa: Tärkeetä onki ymmärtää se, et sekä se päihteitä käyttävä ihminen, että ne hänen läheisensä ja omaisensa tarvitsevat tarvitsevat sitä apua. Et jos toisella se ongelma on se päihde, niin sille läheiselle se ihminen, joka käyttää niitä päihteitä voi olla se hänen riippuvuutensa. Ja silloin hän ei välttämättä pysty pitämään kiinni niistä omista rajoista. Tapahtuu ihan sama ilmiö kuin mikä tapahtuu sille ihmiselle, joka käyttää niit päihteitä. Se vaan näyttäytyy eri tavalla.
Ja sen vuoks oonki tärkeetä, että sekä se päihteiden käyttäjä, että se läheinen voi saada semmosta apuun ja tukee, mikä vois auttaa heitä tunnistaa niitä omia rajojansa.

Maarit Ajalin: Ja se onkin sit kans toinen hyvä kysymys, et jos on jo vuosikymmeniä tehny asioita jollain tietyllä tavalla, juuttunu niihin tiettyihin ajatuskehiin. Niin miten ihmeessä sä alat oikeasti opettelee niit uusii toiminta- ja ajatusmalleja?

Eero: Niin täs on semmosia, niinku mulle henkilökohtaiset oli ihan… Mä sanoin aina, et lentokenttä. Aivan totaalinen katastrofi aina. Lentokenttä on maailman suurin juottola. Juna-asemat aivan mysteereitä, miten sieltä pääsee ihminen läpi. Nyt mä olin eilen just laivalla. Ne oli ihan hirvittäviä nuo risteilylaivat, koska siellä ei ole mitään muuta ku baareja.
Ja ensimmäisiä kertoja muistan, ku mä menin yksin siis johonkin tämmöseen paikkaan. Lentokentälle. Niin mun täyty kyl pari päivää ihan menttaaliharjoitella, miten mä toimin, kun mä menen turvatarkastuksen läpi ja kun se olutbaari on siinä oikealla, niin miten mä käännän siitä vasemmalle ja mitä mä teen. Menenkö mä sinne aikasi vai vähän liian myöhään, et mun täytyy juosta läpi. Ja samanlailla rautatieasemat, miten mä toimin. Kyl mä sanosin, et semmoinen menttaali pikku. Ihan niinku menis urheilujuoksuun, että vähän harjoitella sitä päässään, miten mä tulen tekemään sen ja kaikes tämmöses normaali toiminnas.
Nykyään esim. kyl mä vieläkin, vaik mä oon ollut raittiina aika pitkää, niin jos mun  kaveri sanoo mulle, et tuu käymään jossakin baarissa ja se on siellä ja juo kaljaa, ihan normaali ihminen. Ni kyllä mä pieni mentaaliharjoituksen aina siinä rappusilla teen, että miten mä toimin siinä baarissa ja olen jo päättänyt, mitä mä tilaan. Mä en jätä sitä siihen, et mä meen sinne sudenpesä, vaan aina pieni mentaaliharjoitus, ennen kuin menee määrättyihin tilanteisiin.

Maarit Ajalin: Kyllä. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Eero: Joo ja koittaa pysyy siinä suunnitelmassa ja kyllähän me tiedetään, me ihmiset, me päihtyneet, mitä siellä on. Me tiedetään kaikki baarit eri rautatieasemilla ja me tiedetää ihan tarkkaan, millai se puoli toimii. Niin sitten se vastaharjoittelu. Et miten toimitaan, miten en mee sinne. Ota kirja, ota… tee jotain. Mut älä mee sinne. Mut se että se on etukäteen suunniteltu, niinku askelmerkit laitettu.

Ilona Terhemaa: Kyllä. Mielikuvaharjoitukset on tosi tärkeitä ja ettei liian varhaisessa vaiheessa toipumista altistaa itseään liian haastaviin paikkoihin. Et alkuun tietosesti välttää niitä paikkoja, missä tietää, et se oma juominen saattaa lähteä käsistä. Ja sitte ku on tullu sitä luottamusta siihen, et hei mä pystyn päättää, et otanko mä sen ensimmäisen annoksen vai en, ni sit voi lähtä miettii, et lähdenkö mä sinne ruotsinlaivalle vai en. Ja miten mä toimin toimin siellä, jos mä nään ihmisiin, jotka käyttää päihteitä, etten mä ala itte niitä käyttämään.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Tällä nykysellä eläkkeellä olevalla sukupolvella, varsinki sillä vanhemmalla, on tosiaan ehkä semmonen yhteinen en halua olla vaivaksi -kokemus ja haluan jotenkin miellyttää muita ihmisiä. Et on ehkä saatettu vaikka opiskella semmoseen ammattiin, jonka äiti tai isä on nähnyt parhaaksi, eikä ookkaan seurattu sitä omaa kutsumusta. Et siihen liittyy vahvasti just ehkä just se rajattomuus siinä myös muitten miellyttämisessä. Mitä ajatuksii sul Ilona herää?

Ilona Terhemaa: No tärkeetä ois pysähtyy sen kysymyksen äärelle, että mikä on minulle tärkeää. Minkälaiset asiat on itselle tärkeitä? Jos tunnistaa, et itselleen esimerkiksi rehellisyys on tärkeää, ni toteutuuko se rehellisyyden arvo siin ikääntyneen omassa elämässä tai jos hänelle on tärkeä arvo esim. perhearvot, niin pystyyköhän tapaa omaa perhettään ja läheisiään.
Toisinaan voi olla niin, että ikääntynyt ei välttämättä tunnista niitä asioita, mitkä on itselleen tärkeitä. Niin lähetään listaamaan niitä merkityksellisiin asiot siin omassa arjessa.

Maarit Ajalin: Et jos on tosi kauan eläny niinku muitten pillin mukaan, niin silloin voi olla oikeasti vaikea tunnistaa, että mitä mä ihan oikeasti haluan elämässäni.

Eero: Tässäkin mä nään vertaistukiryhmän. Elikkä mä käyn jatkuvasti aamulla tämmöses ukkoja [naurahtaa] kahviseurassa, joka on hyvin tyypillinen suomalainen paikka, missä puhutaan autoista ja urheilusta ja politiikasta vähemmän, mut puhutaan kuitenkin.
(- -) [39:36] mä oon nuorin. Niin kuinka hyvää se niille, meille, tekee se, että nyt meillä on paljon, jotka on jo yli 80, miehiä. Ne tulee sinne tunniks kahdeks tuntiin vaan sen takia, et ne tulee ulos sieltä mökistään. Ne monet on jo leskiä ja se on vaan tärkeätä, et ne tulee sieltä ulos muiden kanssa puhumaan. Jos ne nyt jää ja kaikki ne, jotka jääny, heti me nähdään siinä, et aha nyt Kalevi ei oo käynyt täällä muuten moneen kuukauteen. Joku sanoo, että ootko soittanu sille. En oo, eikä kukaan oo ottanu yhteyttä. Niin välittömästi kuullaa, että tilanne huono. Useimmiten se on sit jo johonki… joku on toimittamassa sitä jonnekin ihmeelliseen palvelutaloon tai yritetään ainakin.
Mä aina sanon no niin, että Kalevilla oli asiat ihan hyvin niin kauan, ku se joka päivä kävi tässä ja oli tässä porukassa mukana‚ mut nyt kun se jäi sinne kotiin jonkun sairauden tai jonkun muun takia, niin… ja sehän on ihan selvä vertaistuki taas. Porukka mikä istuu ja lässyttää sitä omaa juttua, eikä se niin ihmeellistä oo.
Ja tää on miesten… juttu aika paljon. Koska naisilla on paljon, on lastenlapset tulee ja tulee niitä ja näitä. Ja on enemmän, selvästi paljon enemmän, piirejä ja porukoita, kun meillä miehillä on… ei meillä oo ku jalkapallo (- -) [40:57]. Kun ei me ite pelata, niin… se jää vähän. Sitä varten nää porukat, että jos on, niin patistaisin semmosii pian hakeutumaan niihin huoltoaseman mokkalippajengeihin.

Maarit Ajalin: Niin nimenomaan just, et ei se vertaistuen tarvii todellakaan olla mikään kaupungin järjestämä virallinen vertaistukiryhmä, vaan noi on aivan parhaita nuo kahviporukat tai jotku lätkäporukat, mis penkkiurheillaan tai oli ne sitten naisten kutomaseuroja tai et käydään museois tai mitä ikinä. Kunhan siinä on joku yhdistävä asia ja se on tommonen… luonnollisesti tavallaa syntyny ystäväporukka. Ne on ihan parhaita.

Ilona Terhemaa: Kyllä ja se, että ihminen kokee, että hänet hyväksytään niissä porukoissa semmosena ku hän on. Siellä vallitsee luottamuksen ilmapiiri ja sinne saa tulla, vaikka ois huonommallaki tuulella. Ja siellä saa niille omille tunteilleen ja ajatukselleen semmosta vastakaikua, mikä sit usein auttaa neutralisoimaan niitä tilanteita ja auttaa sitte taas jatkamaan eteenpäin.

Maarit Ajalin: Ja mä tiä onko miehille helpompaa, et siinä jotain toimintaa. Et onko se sit saunomista vai -

Eero: Ei.

Maarit Ajalin: - onko teillä niinku, et onko se kahvikuppi se teijän toiminta siinä on?

Eero: On, siinä voi olla sitten on tietenkin. Golf on yksi, jota paljon pelataan tuo yksi ryhmä. Mutta sitten järjestetään kyllä. Meijän porukka on tietenkin erilainen, koska meillä on taas tätä, et meil on työelämästä, joka järjestää siis vanhoille työpaikoilleen. Tuntuu ihan ekskursioita, jossa ne ei varmasti meistä pidä, mutta mennään kuitenkin ja [naurahtaa] se on ihan kivaa. Sit siel on… meillä on aika paljon semmosta vapaaehtoista toimintaa. Me vähän koitetaan olla aktiivisempia. Meit on semmonen 30. Ehkä 30–40, josta varmaan 15 käy säännöllisesti. Pääasia on se, et sä meet ja oot mukana. Taas puhdas paita ja parta ajettuna.

[taustamusiikkia]

Maarit Ajalin: Mahtavaa keskustelua. Kiitos Ilona ja Eero, että olitte tänään mukana.

Ilona Terhemaa: Kiitos paljon oli ilo olla seurassanne.

Eero: Kiitos iltapäivästä.

Maarit Ajalin: Kiitos.
Ja hei seuraavassa jaksossa me puhutaankin vertaistuesta, joka tänäänkin tuli monta kertaa esille ja se on yks semmonen keino, millä esimerkiksi siit häpeästä voi päästä eroon ja siellä voi opetella arvostamaan itseään.
Kiitos vielä kaikille tän jakson kuuntelijoille ja meijän vieraille.

Eero: Kiitos hei.

Ilona Terhemaa: Kiitos.

[musiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta.