Eläkeläinen ja Maria Akatemian seniorikouluttaja Marjatta Grahn sekä traumakouluttaja Mai Peltoniemi vaihtavat ajatuksia traumasta. Mitä traumalla tarkoitetaan, mihin se vaikuttaa ja miten siitä pääsee eteenpäin?

2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU

Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä

Trauma
Äänitteen kesto: 54 min

Litterointimerkinnät
Haastattelija:   Maarit Ajalin
Vastaajat:   Mai Peltoniemi
Marjatta Grahn
sa-   sana jää kesken
(sana)   epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)       sana, josta ei ole saatu selvää
(--)   useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :   kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcastin toinen kausi, jossa pohdimme mielen hyvinvointia ja mielenterveyden riskitekijöitä eläkeläisten näkökulmasta. Tänään me puhutaan traumasta. Mä oon Maarit Ajalin Helsingin kaupungilta.
Trauma voi olla se kolmas pyörä monen ihmissuhteessa tai elämässä, jonka olemassaoloa ei kunnolla tiedosteta ja joka aiheuttaa sen vuoksi hankaluuksia esim. eri ihmissuhteitten vuorovaikutuksessa.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Tänään me keskustellaan aiheesta, joka on nostettu esiin vasta viime vuosina, mutta joka on aiheuttanut paljon pahaa oloa pahimmassa tapauksessa sukupolvista toisiin. Me täällä studiossa rikotaan tänään omalta osaltamme puhumattomuutta, joka monesti traumoihin yhdistyy.
Tänään mun kanssa traumasta on keskustelemassa traumakouluttaja Mai Peltoniemi tervetuloa.

Mai Peltoniemi: Kiitos Maarit.

Maarit Ajalin: Ja lisäksi meillä on studiossa Marjatta Grahn. Sä oot ollu eläkkeellä jo yli 10 vuotta, mutta oot vielä osa-aikaisena seniorikouluttajana Maria Akatemiassa. Tervetuloa.

Marjatta Grahn: Kiitos.

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta.

[taustamusiikki loppuu]

Maarit Ajalin: Aloitetaan siitä, että mitä me oikeestaan sillä traumalla tarkoitetaan. Avaisitko sä Mai vähän tarkemmin tätä käsitettä?

Mai Peltoniemi: Joo, kiitos. Mä (ajattelen, et se) [01:48] koko traumakäsite on tavallaan sellanen niinku vähä haastava. Et kaikki tietää sen sanan kyllä, mitä se niinkun tarkottaa ja meijän mielessä se ehkä menee sellaseen, että se on jotain pahaa, jotain ylivoimasta, joku ikävä tapahtuma ehkä tai jotain tällasta. Mutta ehkä trauman ilmiöön nimenomaan liittyy se, että me ei välttämättä kauheen mielellään ihan tarkasti tutkiskella sitä, että miten se trauma on, koska nimenomaan… No me mielellään vältetään niitä vaikeita asioita ja myös niitä traumoja.
Mut ehkä se koko ajatus siinä, että mitä se trauma tarkoittaa, niin mä ajattelen, et se tarkoittaa siis haavaa ja vauriota. Ja kun se trauma on jollakin tavalla psyykkinen, eli tapahtunu niin kuin ihmisen mielelle tai me ollaan koettu ylivoimasia tapahtumia, niin se onkin haava meidän mielessä. Tai vaurio meijän… No ehkä se ois mielen hyvinvoinnissa tai tälläsessä.
Ja että se trauma ei välttämättä oo mikään sellanen pelkästään vai joku paha yksittäinen tapahtuma, vaan se voi olla myös sellaista, mitä ei ole riittävästi tapahtunu, mitä me ollaan täs meidän kulttuurissa ja sukupolvesta toiselle siirretty tai kannettu, tai trauman olemukseen liittyisi, et se on tosi tiedostamaton. Me ei oikein välttämättä edes tiedetä, et mitä ne mitä ne on. Meille tai meiän kokemuksissa tai täs yhteiskunnassa, että trauma vähän niinku piiloutuu meiltä, että mitä se onkaan.

Maarit Ajalin: Elikkä se voi olla sitä, et mä oon siis jääny vaikka vaille jotain lapsuudessa. Mua ei oo huomioitu tai mä en oo saanu sitä kiintymistä, kiintymystä, mitä mä olisin tarvinnut tai tavallaan jotenki tämmöstä hienovaraisesti… hiipivää.

Marjatta Grahn: Joo, mä ajattelen, että mitä Mai sanoit just, että ne on usein niinku ne ne vaikeat kokemukset, ne on tiedostamattomia. Ja sen takia musta on hurjan tärkeää se, että me tunnettais omaa kasvuhistoriaa, mitä on kuultu ehkä vanhemmilta ihmisiltä, että on tietoa. Et minkä kohteeksi ehkä on joutunu, vaikkei edes muista eikä tiedä, koska ne sit aktivoituu sitten ajankohtaisessa elämässä, kun tulee joku vastaava sitä muistuttava tilanne. Niin nää varhaiset kokemukset aktivoituu ja voi laukasta semmosen aika rankan yllättävän ahdistuksen ja laman.
Mut jos on niinku tuntumat aha, et mä reagoin nyt tähän, mikä silloin on joskus tapahtunu, ni se tuo siihen heti semmosen etäisyyden ja mä voin tutkii sitä ja se ei ikään kun… lamaa ja masenna mun itsetuntoa, et mä joudun tämmösiin tunteisiin tai taas tämmöstä vaikeeta. Vaan tulee ymmärrys siihen, että mä nyt reagoin johonkin, mitä oon tietämättäni kantanu.

Maarit Ajalin: Ja sen takia must on myös tärkeetä tuntee historia ehkä yleisemminkin, koska teidän ikäluokissa kuitenkin on monella isä ollut sodassa tai on voinut itse kokea esimerkiksi sodan lapsena ja ne on sit semmosii isoja yhteiskunnallisia yhteisöllisiä traumoja, mitkä vaikuttaa tosi pitkälle.

Mai Peltoniemi: Ja ehkä siitä trauman olemuksesta vielä jotenkin sellanen, et me haluttais kauheesti ehkä toivoo niin, että aika parantaa kaikki haavat, mutta traumat voi nimenomaan olla sellasia, joita aika ei paranna. Ne voi vaan jäädä unohduksiin tai johonki menneeseen. Mutta et sen takia sillä nimenomaan on väliä, et me tunnettaisi ja tiedettäis, koska niillä ihan varhaisillakin kokemuksilla on merkitystä, että ne jättää meihin erilaisia jälkiä.

Maarit Ajalin: Nimenomaan esimerkiks on tutkittu, et ihan ensimmäiset kuukaudet, ku sä oot vauvana, niin ne vaikuttaa ihan hirveesti siihen loppuelämän tavallaa ihmissuhteisiin ja nehän on asioita, joita me ei niin kuin muisteta.

Marjatta Grahn: Joo. Ja sitten se, että tuo myös tämmönen toivon näkökulman tähän, että kun ne aktivoituu ne vaikeat ja lähtee miettimään, et mitäs tämä on, ja kun pitää huolen, et on tilaisuus puhua jonkun kanssa, ilmaista omia ajatuksia. Usein me löydetää omat ajatukset vasta silloin kun puhutaan niitä jollekin. Niin siinä on aina mahdollisuus työstää sitä traumaa eteenpäin ja saada ikään kuin voimaannuttavaa kokemusta. Että se ei polje paikallaan, vaan se se tulee vähitellen voimavaraks sitten, niinku vaikeatkin kokemukset.

Mai Peltoniemi: Tosi ihanasti sanottu ja mä ajattelen, että taas niinkun jotenkin se… haluan lisätä siihen trauma, mitä se tarkottaa, siihen käsitteeseen tai traumatisoitumiseen, että se nimenomaan on jotain, mikä on ollut meille ylivoimaista ja jonka kanssa me ollaan jääty yksin. Ja että ei voi sanoa tavalla, et joku tapahtuma sinänsä on trauma, vaan että se että jos me ollaan saatu jakaa se saatu taas turvallisuutta, niin ei me välttämättä olla traumatisoiduttu. Ja sama koskee niinku tavallaan tätä ikää tai hetkeä, mitä nyt eletään. Että edelleen se, että ei jäisi yksin. Et se on myös sitä, että miten sitä mennyttäkin voi hoitaa.

Maarit Ajalin: Yksi sellainen asia, mikä sitä traumaa mun mielestä lisää on semmonen niin kuin puhumattomuus ja se kuuluu mun mielestä tosi vahvasti… ehkä just tähän ikäluokan kokemuksiin tai kulttuuriin. Tunnistatteko te, mistä mä puhun?

Marjatta Grahn: Joo. Siis hyvinkin, jos mä ajattelen, kun oon ollu laps 40-luvulla ja sodan jälkeen, miten on ollu isot ponnistelut Suomessa, jälleenrakennusta ja sodan traumat. Niin se oli… murheet kannettiin vaieten sillon ja se oli työkeskeistä ja selviytymiskeskeistä. Että se se puhumattomuus on sillä lailla ollu raskasta, et kun lapsi on semmosessa mukana ja ja hän ei ymmärrä tausta-asioita, niin voi helposti ottaa jotain syyllisyyttä, et olenko minä hankala, kun en nyt saa sitä huomiota, mitä tarvitsisin tai mulle ei puhuta. Että tää on ehkä semmosta siirtymää, että semmonen… yritys selviytyä… vaieten ja se tietysti pahentaa asioita, kun se helpotus olis juuri sen avautumisen kautta. Et se täytyy sitten myöhemmin opetella.

Mai Peltoniemi: Joo. Tässä on tätä suomalaista sisua, että mä ajattelen, että se on hyvässä, että on selvitty, mutta sitten se, että mikä sukupolvi tai milloin me voitais lopettaa se selviytyminen, ku ei ookaan enää hätää ja päästä sellasii turvan kokemuksiin tai yhteyteen taas muiden kanssa. Että yksin selviäminen on kuitenkin mielen hyvinvoinnille tosi kuluttavaa.

Maarit Ajalin: Ja mulle tuli siis omasta suvustani mieleen, että mä sain vasta niinku parikymmentä vuotta sen jälkeen kun mummo kuoli, niin kuulla jotain siis todella traumaattisia asioita, mitä hänelle oli nuorena tapahtunu. Ja niistä on vaan niinkun vaiettu ja sit sattumalta sitten, kun mun setä kuoli, niin hänen vaimonsa jotenkin siinä yhteydessä sit avas mulle tiettyjä asioita. Ja ne vaikutukset on näkyny, mutta sitte siitä syystä on niinku vaiettu vuosikymmenet. Et se on varmaan aika tyypillistä monissa suvuissa.

Mai Peltoniemi: On ajateltu varmaan, että tieto lisää tuskaa, mutta se ehkä meneekin toisin päin. Että mitä paremmin pystytään jäsentämään, että mitä täällä tapahtuu ja miksi, niin sen paremmin mieli pysyy sitten mukana myöskin.
Ja sitä on muuten myös tutkittu, että meidän sotatraumat, että ne näkyy niinku neljänteen sukupolveen asti. Itse mä olen kolmatta sukupolvea niinkun sodan jälkeen ja eihän sitä enää sillä tavalla niinkun osaa suoraan sanoa‚ että tämä on nyt sitä traumaa, mutta ehkä just se puhumattomuus. Että terveisiä Pohjanmaalta, että siellä ei ihan hirveesti oo ehkä niistä tunteista ja siitä mitä tapahtuu, niin oo osattu puhua. Että olen itse opetellut sitten vähän niinku jälkikäteen, että mites se voi jakaa kaikkea olla, kuinka avoin voisikaan olla.

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta.

[taustamusiikki loppuu]

Kertojaääni: Tunteiden tunnistamista, hyväksymistä ja niiden kanssa toimimista kutsutaan tunnetaidoiksi. Eletyt vuodet kartuttavat tunteiden säätelyä ja kykyä pärjätä muutoksissa. Kun ei lähde ikävien tunteiden vietäväksi, ne menevät aikanaan ohi. Kielteisten tunteiden kanssa toimeen tuleminen ja myönteisten tunteiden vahvistaminen lisäävät hyvinvointia. Joskus vanhat, jo kertaalleen unohdetut tai syrjään painetut ikävät asiat ja tuntemukset voivat nousta pintaan ja alkaa vaivata uudelleen. Eläkeiässä voi olla liikaakin aikaa miettiä menneitä tapahtumia ja niiden herättämiä tunteita. Toisaalta niiden käsitteleminen uudesta näkökulmasta voi olla hyödyllistäkin. Voit pohtia, miten olet selvinnyt vaikeista tilanteista, mitä olet oppinut niistä ja mistä saanut voimaa.

Maarit Ajalin: Jos me ei puhuta semmosisti oikeasti vakavista psyykkisistä postraumaattisista oireista, niin miten esimerkiksi semmoset lapsuuden traumat, et jos ei oo saanu sitä jotenki arvostusta tai kiintymystä tai huomiota tarpeeks, niin millä lailla ne voi sit oireilla niinku aikuisuudessa ja aikuisuuden ihmissuhteissa?

Marjatta Grahn: Se voi olla esimerkiksi huonoa itsetuntoa ja vetäytymistä ja ikään kuin semmonen noidankehä, että kokee itsensä huonoksi ja vetäytyy, jolloin ei saa ikään kuin niitä yhteenkuuluvuuden tunteita ja nimenomaan sitä vuorovaikutuksissa sitä oman persoonansa niinku… mitä mä sanoisin tutustumista omiin lahjoihin ja omiin kykyihin. Et se voi olla semmonen… jollain lailla ikään kun… Niinku opettaja sanoi kerran, että minulle, että sä ajat käsijarru päällä koko ajan. Ja must se oli aika kuvaavaa, et on on semmonen pidättyväinen ja varovainen, korostuneen varovainen ja silloin häivyttää sitä omaa persoonallista laatuaan.

Mai Peltoniemi: Joo, ja sitte mä ajattelen, et ne voi niinkun ehkä… mulla tulee ensimmäisenä mieleen kans niinkun ahdistuneisuus, masentuneisuus, merkityksettömyyden kokemukset tai sellaiset, mikä ehkä on sellasia asioita, että ihmiset alkaa miettiä, et mikähän minussa nyt on vikana kun en ole onnellinen tai en voi hyvin. Ja tavallaan ne voikin olla niitä jälkiä, jotka johtaa sinne hyvin varhaisinkin asioihin ja niihin, mitä on tapahtunut tai mitä ei oo riittävästi tapahtunu. Et vähän sellasta salapoliisityötä, mutta jotenkin se ajatus ois se, et meis ei oo kenessäkään mitään vikaa, vaan että meille on tapahtunu erilaisia asioita tai ei oo tapahtunu riittävästi asioita. Ja sitä kautta voi tulla lisää ymmärrystä ja ehkä rohkeutta sitte toimia uudellakin tavalla.

Maarit Ajalin: Sit sellanen sana, mikä kans tosi usein liittyy traumoihin, niin on tämä triggeri tai et mä trikkeröidyn jostain. Niin mitä se oikein tarkoittaa?

Marjatta Grahn: Nii joo, se mun mielestä tarkottaa niinku aktivoitumista. Nyt mä kerron esimerkin niinkun omasta elämästä, että nyt kun on isovanhempi ja seuraa lapsenlapsia, heidän edesottamuksia ja ponnisteluja ja kipujakin, niin yllättäen joku tämmöinen havainto saattaa nostaa ihan valtavan ahdistuksen. Semmosen ikään kuin oman ahdistuksena, että mä ihan voimaton, mä en jaksa mitään ja sit se just se kysymys on, et mistä se nyt tuli, mistä se tuli. Ja sitten kun sitä pohtii ja voi jollekin ystävälle puhua, että tämmönen tapahtu, ni sit löytää, et ehkä täs nyt aktivoitu joku mun on varhainen vaihe lapsena. Mä oon ollu jossakin samanlaisessa tilanteessa ja se on jääny piiloon. Niinku tos puhuttii aikaisemmin, et just et ne jää tiedostamattomiksi. Mutta mä katson sitä läheisen lapsenlapsen kohdalla, ni se aktivoi mussa tän oman kokemuksen. Se tulee yllättäen semmosena voimakkaana ihmeellisenä lamaantumisena.
Et täs on must on tosi tärkeää, että ikään kuin siihen ei jää. Et ei jää tuleen makaamaan, niinku sanotaan, vaan et nyt mul on joku iso paino ja mun täytyy nyt saada tähän apua. Että enkä aina tarkota, et sen pitää olla asiantuntija. Hyvä jos voi käyttää. Mutta se et on luotettavia ihmissuhteita, missä voi sanoa, kertoo sen ja siinä joku rupeaa kertomaan, ni se asettuu ikään kuin mittasuhteisiin ja löytää taas ikään kuin sen isoäidin tehtävän ja roolin, et miten me ehkä autan sitä pientä lasta siinä tilanteessa, missä hän on.
Mut mun mielestä tämmöistä tapahtuu ja nää on tämmösii yllättäviä lamaannuksen tai pelon tai ahdistuksen tilanteita..

Maarit Ajalin: Ja just parisuhteet esimerkiksi tai muut tosi läheiset ihmissuhteet, niin nehän on niitä paikkoja, missä sitten trikkeröitymistä monesti tapahtuu. Että voi olla joku näennäisesti pieni asia, joka sitten niinku laukasee vaikka jonku hirveen. Toinen vaikka nopeesti jotenki lähtee pois jostain tilanteesta ja siit tulee vaikka joku hirveä hylkäämisen tunne, mikä ei oo yhtään mittakaavassa siihen tilanteeseen. Niin silloinhan voi just miettii, että onko tää joku vanha tunne.
Mut miten niitä omia trauma triggereit sitten niinku oikein oppii tunnistamaan? Että se ei oo ehkä kauheen helppoa.

Mai Peltoniemi: Tässä [naurahtaa] just ajattelin, että se on tosi vaikeaa tai jotenki… ehkä kun nimenomaan ei välttämättä oikeestaan ees tiedä, että mitähän ne omat traumat on, että ne trikkerit voi olla semmosia, että kun huomaa, että jotenki, et tunteet on suuria tai et se ympäristö jotenki havaitsee, että mun reagointi ei oo ihan mittasuhteessa. Niin mä ajattelen, et se on ehkä se hyvä niin kun avain siihen, että tässä on ehkä nyt jotain omaa. Että mikä menee mussa ihon ihon alle niinkun eri tavalla. Ja ehkä se, että pystyisikö tarkistaa sit sitä todellisuutta, että mitähän sä oikeasti nyt tarkoitit ja sanoit ja mä oonki ehtinyt kuulla ja tulkita sen jotenki jonkun vanhan todellisuuden mukaan. Et tästähän tulee hirveän paljon niin sanotusti ihmissuhdesoppaa, että mä kuulinkin tavallaan jonkun traumakokemuksen kautta, tulkitsen tätä nykyaikaa tai mun puolisoa tai jotain. Sitten voidaan olla niinku [naurahtaa] pulassa siinä, että asioitten on vaikeempi ratketa, kun ne ei tavallaan ookkaa tässä hetkessä tapahtuvia niin kuin ne… Et jonkinlainen solmu ja sit sellasta. Just se jakaminen, että puhuis ystävälle sitten vaikka tai jollekin, että hei mulle tapahtuu näin, mitähän tämä on.

Marjatta Grahn: Joo joo, noin. Just toi kun kysyt, et miten tunnistaa, niin must se on niinku sanoit Maija just, et se on joku semmonen ylimittanen tilanne tai reagointi johonkin. Ja mulla on jotenki semmonen kokemus itseni kanssa, että kun mä jostakin ahdistun tai tuohdun tai joku asia on jollain tapaa ylivoimainen yks kaks, niin et jos ei se parin yön jälkeen ikään ku asetu omaan rauhaansa, ni silloin mun täytyy tehdä jotakin hommaa sen kanssa. Että koska elämä teettää kaikenlaista ja kaikenlaista tulee vastaan, mutta et jos se jää päälle, niin silloin on hyvä tunnistaa, et hei, tässä täytyy joku tuuppaus saada nyt jostakin. Niinkun juuri toi puhuminen.

Maarit Ajalin: Ja joskushan on myös niin, että se trauma on vaan niinku semmosella tunteen… Se on jotenki lukittuna sinne kehoon semmosena tunteena, mitä ei ehkä edes osaa sanottaa. Niin nyt sitte uusimman tutkimuksen mukaanhan sitä on hyvä jotenki myös fyysisesti ikään kuin saada ulos kehostaan silloin ku se haluaa tulla. Et onko se sit itkua tai naurua tai huutoa tai mitä se on. Mutta mitä sä Mai sanoisit just täst kehollisuudesta tästä trauman yhteydessä?

Mai Peltoniemi: No joo ehkä just se kysymys, että jos se trauma tarkoittaa haavaa, niin missä se meissä on, kun me ei sitä nähdä. Että etenki et keho on kuitenkin sen tallettanu johonkin ja mä ajattelen, et se trauma on meijän hermostossa tai jotenkin siinä, miten me hengitetään tai miten me ollaan. Ja se on mun mielestä tosi helpottava uutinen kans, että kaikkia traumoja ei nyt tarvii kaikkien kuulijoitten miettiä, et mitä kaikkea on jäänyt puhumatta ja käsittelemättä ja muuta. Että traumat, niistä voi myös toipua sillä, että alkaa pitää itsestä hyvää huolta ja tästä kehosta hyvää huolta, että missä me asutaan. Että se… liikkuminen tai joku, mistä tulee hyvä mieli, niin se on myös semmosta, mikä vahvistaa yhteyttä omaan kehoon, jos trauma joskus onkin joku semmonen, mikä on rikkonu sitä yhteyttä, että ei oikein tunne itseään tai ei välitä itsestään tai muuta, niin se alkaa toimijatkin toisella tavalla, niin se on sitte niinku toipumista.

Maarit Ajalin: Ja ihan hengitysharjoituksethan niinku tutkitusti auttaa vaikka ahdistukseen ja se on semmonen avain kans siihen keho-yhteyteen. Et opettelee hengittää rauhallisesti ja pallean kautta.

Marjatta Grahn: Joo. Must toi on tosi tärkeä toi yhteys kehoon. Kehon kuuleminen. Et kuule sitä jotenkin, että mitä tuntemuksia on tai mitä tarvitsis, onko se liikuntaa tai lepoa ja et sallii sen itselleen, mitä tarvitsee. Et semmonen niinku ystävällinen suhde omaan kehoon. Että koska keho on hyvin rehellinen, et se se nostaa esiin sitte erilaisina tuntemuksina tai kipuina tai näin. Niin se on tärkeä lähde itseymmärrykselle.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: No monesti ehkä ikääntyneet kuulee vähän sellasta, et no ku täs on nyt näin monta vuosikymmentä menty tällai, että mitä tässä ny enää mitään käsittelemä ja samalla vauhdilla kai tässä voi mennä loppuun astikin [naurahtaa]. Niin voiko oikeasti niitä traumoja alkaa käsittelemään vielä eläkeikäsenä, et ei kai se on vielä liian myöhästä?

Marjatta Grahn: Ei missään tapauksessa. Sitä voi niinku ihan niin kauan, kun on on semmosta terveyttä, et jaksa ajatella ja puhua, niin loppuun asti on on mahdollista kasvaa näissä asioissa.
Mä ajattelen, et tämä… kiinnitin jotenki tohon, et tää ajatus, et ei nyt tässä enää eläkeläisenään. Niin paitsi et eläkeläisillä meillä on niin tärkeä tehtävää niinku tuoda ne omat potentiaalit, mitä sen… jos on pitkään ikään päästy, niin on paljosta selvitty ja paljon osattu, niin ne on niinku niin arvokasta potentiaalia, et niitten kanssa on mukana nuorten elämässä, keski-ikästen elämässä ja et se on semmosta kannattelua, jolla voi tukea jäljessä tulevia. Et eläkeläisillä on ison tehtävä tässä jakaa omaa potentiaalia. Että must se on niin väärin käsitys, et se on jotain vapaa-aikaa ja jotain vaan itsensä pelkästään itselle, vaan se on niinku elämässä mukana oloa.
Ja mä ajattelen ihan näin, et kun niin paljon puhutaan nuorten uupumisesta ja keski-ikäisten uupumisesta, työikäisten uupumisesta, niin missä on vanhat niinku kannattelemassa omalla tavallaan, läsnäolollaan. Ei enää johtamassa, eikä sillä lailla niinkun vastuullisena. Mut vastuullisena siinä, että antaa sen kokemuksensa ja ajatuksensa, näkemyksensä mukaan. Ettei mene hyllylle ikään ku elämästä.

Maarit Ajalin: Niin, että tää nykyaika on niin eriytynyttä. Ku enne oli kyläyhteisöt ja perheyhteisöt, missä oli paljon eri ikäsiä ihmisii koko ajan tekemisissä siel arjessa toistensa kanssa. Niin mä ainaki kaipaisin enemmän semmost niinku luonnollista eri ikäpolvien suhdetta.

Marjatta Grahn: Must toi on se iso kysymys, et meillä on iso aukko tässä. Et meidän pitäisi jotenkin osata päivittää tähän aikaa jotenki semmonen ikiaikainen vanhempien ihmisten tehtävä nuorten kanssa, yhdessä nuorten kanssa. Et se pitäisi päivittää. Se on päässyt jotenkin katoamaan meiltä. Tämä on iso tehtävä.

Mai Peltoniemi: Niin onki. Ihanasti sanottu.
Mä mietin kans sitte, ku sä kysyit, että voiko eläkkeellä nyt vielä käsitellä ja mitä voi ja Marjatta sano sitä, että meillähän ois tässä iso tehtävä, et tämä yhteiskunta todella kaipais jotain tukea ja olemassaolo ja viisautta. Ni sit mä ajattelen, et se eläkkeelle jääminenkin tässä… tavallaan sen trauman näkökulmasta. Et se voi olla semmonen kohta, missä elämä muuttuu tyhjäksi. Ja se voi nimenomaan olla se kohta, et ihmiset alkaa miettiä, et mikä täs nyt on tärkeetä ja kuka mä nyt oon, ku mä en oo enää töissä ja mikä on tämä. Ja se on myöskin se sellainen tyhjä tila, mihin voi tulla niitä vanhoja traumoja tavallaan. Nousta nimenomaan käsittelyyn. Niin silloin on tosi hyvä idea ottaa niitä sit vastaan ja jotenkin se, että ois löydettävissä myös niitä rooleja ja reittejä olla merkityksellinen, vaikka ei olisi töissä. Ettei se ois niin kapeeta tämä meijän yhteiskunnan roolitus.

Marjatta Grahn: Joo. Joo just näin. Just must täs on jotakin niin kuin meiltä kadonnu. Joku ymmärrys‚ et meil meillä ei oo semmosia tossa just, ku siirrytää eläkkeelle, niin meillä ei oo semmosia siirtymäriittejä. Ikään kuin että okei, mä voi paljosta luopua ja vapaudun paljasto, mut mikä on se seuraava tehtävä ja miten mä sen haluan juuri. Koska mun mielestä se eläkkeellä olo on niinku mahdollista, et nyt mä oon vapaa valitsemaan sen toimintamuodon, mikä mulle parhaiten sopii, minkä kanssa mä haluun olla mukana. Ja se tuo sen merkityksellisyyden ja juuri ne yhteydet eri ikäsii. Koska jos ei sitä oo, ni sitä tulee niinku tyhjäks kuoreksi ja unohtaa omankin kokemuksensa, jos ei sitä kukaan kysy, kukaan ei oo kiinnostunu.
Mut ei voi ei voi odottaa, et nuoret lähtee vanhojen luokse, vaan meijän vanhojen pitää olla mukana esillä ja niin, että näitä yhteyksiä voi syntyä. Et siinä mä koen, et meillä on iso vastuu.

Maarit Ajalin: No mitäs sit ylipäätänsä tommonen omien tunteidensa tunnistaminen ja niistä puhuminen ja niiden hyväksyminen. Varsinkin jos on jotain vähän vaikeempia tai kielteisiä tunteita. Niin voiko sitä opetella kans vielä tässä iässä, kun te eläkeläisenä?

Marjatta Grahn: Tunteitten tunnistamista?

Maarit Ajalin: Puhumista, käsittelyä.

Marjatta Grahn: Joo. Nimenomaan et mun mielessä lähtee siitä, että kiinnostuneena seuraa sitä, et mikä itseään niinkun inspiroi, mikä innostaa, vahvistaa ja et se on jotain tärkeetä. Siihen mul on osaamista tai taipumista ja sitte taas, et mikä ei sovi, mikä vie voimat, mikä hajottaa mielen, mikä on tuhoisaa sille omalle elinvoimalle. Niin musta tämmönen seuraaminen ja ikään kuin tutkiminen itsensä kanssa, että mikä minua vahvistaa, mikä minua heikentää ja siitä löytää ikään ku sitä toimintaohjetta.

Maarit Ajalin: Sit et vielä uskaltaa myös sanoittaa niitä muille ihmisille, että tämä tuntuu must nyt pahalta ja tämä tuntuu minusta hyvältä. Ettei pidä kaikkea siellä sisällä.

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta.

[taustamusiikki loppuu]

Kertojaääni: Kirjoita aamuisin ennen muita toimia noin 10 minuuttia tajunnanvirtaa. Kirjoita aina käsin. Kirjota kaikki mahdollinen, myös vähäpätöisiltä tuntuvat asiat, tunteet ja ajatukset. Älä kiinnitä huomiota käsialaan, kirjoitusvirheisiin tai kielioppiin. Älä nostaa kynäpaperista. Jos et tiedä, mitä kirjoittaisit kirjoita: ”en tiedä mitä kirjoittaisin”, kunnes seuraava ajatus nousee mieleesi.
Kirjoittaminen poistaa mielesi esteitä. Kun jatkat tapaa, tekstiin alkaa ilmestyä tärkeitä asioita. Jos aamu ei ole sinulle otollinen aika, kirjoita johonkin muuhun aikaan vuorokaudesta, mutta säännöllisesti.

Mai Peltoniemi: Tossa tosi oleellista olis tai on se, että vois olla nimenomaan yhdessä muiden kanssa. Sitä että ihminen jos on yksin, niin ei pysty oppia tunteitten tunnistamista tai niitten sanottamistä tai muuta. Et sen voi oppia vaan toisten kanssa. Täytyy altistua muille ihmisille ja jotenkin se rohkeus mennä mukaan tai olla kertomassa, mitä ajattelee ja mitä miettii ja jotenkin löytää niitä yhteyksiä, niin mä ajattelen, et se on sitä niinku tosi tärkeetä. Ja koska sellainen niinkun trauman ilmiö voi tosiaan olla myös se, että vetäytyy ja ei pidä itseään tärkeänä ja muuta. Ja sit se ois taas toipumista, että lähtee vaan ja ottaa riskin, koska ei oo… ei se oikeasti ookaan vaarallista.

Marjatta Grahn: Joo, ja just täs nyt, mitä sä sanot, ni must nää vertaiskeskusteluryhmät on ihan A ja O. Et niitä pitäs olla paljon enemmän, että koska on ensiksi helpompaa ikään kuin samanikäisten kanssa löytää sitä itselle ajankohtaista kysymystä ja pulmaa ja mahdollisuutta. Et vertaiskeskusteluja pitäis, siis ammatillisesti ohjattuja. Se on tärkeet, niissä on niinku ammatillisesti ohjaus. Mut et se on semmonen foorumi‚ mis pääsee liikkeelle ja tunnistaa heti niit samoja kysymyksiä ja näin. Ja saa rohkeutta. Meil on just kokemus, kun meillä on tää eläkeläisille tarkoitettu ryhmä, niin siinä juuri tämä vertaiskeskustelu niinku rohkasee löytämästä tehtävää ja sitä uutta identiteettiä arvokkaana vanhempana ihmisenä. Et löytää sen sen itsearvostuksen sen tehtävän kautta, että mul on tärkeä tehtävä ja sitten mä saan rohkeuden, että tulen ajatusteni kanssa esiin. Mut et joo, et tätä vaan korostaisin. Sä sanoit‚ et siihen tarvitaan näit vertaisryhmiä.

Maarit Ajalin: Joo ja Helsingin kaupunkihan on nyt panostanu näihin ikääntyneitten palveluihin. Meillä on nää mielenterveyttä tukevat senioripalvelut, mis on nimenomaan nää vertaistukiryhmät ja sit meillä on myös sosiaaliset kuntoutukset Tsemppi ja Puhti. Ja siihen liittyy trauma sillä tavalla, et ei hoideta siellä traumoja, mut meijän henkilöstö on traumakoulutettua nimenomaan. Et meille on turvallista tulla, et me osataan kohdata ihmisiin, joilla on erilaiset historiaa.
Ja jos ei joku tiiä, mikä on sosiaalinen kuntoutus, niin ehkä se on lyhyesti sitä, että me katsotaan yhdessä asiakkaan kanssa hänen elämäntilannettaan sinä kokonaisuutena. Kaikki talous ja terveys ja ihmissuhteet. Ei vaan jotenki sitä pientä kärkeä, sitä masennusta tai päihteiden käyttöön, mikä on ollu ehkä se, miks on lähteny hakeutuun avun piiriin.
Mutta tosiaan ku sanoin, että meillä on turvallista tulla, niin turvallisuus on mun mielestä myös semmonen tosi tärkeä asia, joka pitää käsitellä, kun puhutaan traumoista. Niin mitä sä Mai haluisit sanoo turvallisuudesta suhteessa traumoihin?

Mai Peltoniemi: Turvallisuus oikeestaan on niinkun trauman vastakohta tai lääkettä kaikelle, minkälaisia voimia johonkin niinkun… traumaa voi liittyä. Et mä ajattelen, et me pystytään tunnistamaan turvattomuus ja turvallisuus. Ja mä ajattelen ,et turvattomuudesta käsin, niin… Mä ajattelen, et me ollaan silloin aika yhteydettömiä ja yksin ja voi tulla kaikenlaista… No ehkä mitä ajatellaa oireina tai miten koittaa selviytyä tai… Ehkä ahdistuksessa tai mitä ne sit niinku onkaan.
Niin se turvallisuus ja nimenomaan toisiin ihmisiinkin liittyvä turvallisuus ja yhteyden kokemus, niin se on sitä, mikä mahdollistaa taas liittymistä tähän ihmisten laumaa ja se on se, mikä tekee meidän mielenterveydelle vaan tosi hyvää. Turvallisia niinkun ihmisiä ja suhteita ja yhteyttä. Joo, ehkä se on sellainen tosi tosi tärkeä.
Ja tätä tavallaan tätä yhteiskunnan tilaa, missä ollaan näin yksilökeskeisiä, niin sitä voi ajatella niin kuin trauman oireena. Se on ylisukupolvista traumaa. Se on kulttuurista. Se on se sota. Se on jotain, mitä on tapahtunut ja nyt me niin kun me työikäiset uuvutaan ja ikääntyneemmät kokee merkityksettömyyttä ja…

Maarit Ajalin: Yksinäisyyttä.

Mai Peltoniemi: Niin. Ja joteki, et nää ei oo yksilön ongelmia, vaan nää on myös yhteiskunnan ongelmia ja meijän täytys tätä saada korjattua.

Maarit Ajalin: No mikä on semmonen, mitä jokainen meistä sitte vois tehdä, että meidän ois parempi jotenki olla?

Mai Peltoniemi: Jokainen vois kysyä läheisiltä ihmisiltä, et hei mitä sulle kuuluu, mitä sä ajattelet, miten sä voit. Ettei olisi se pelkkä se sellanen suomalainen, et hei mitä kuuluu ja sitte toinen on hyvää ja sitten jatketaankin matkaa. Vaan et ois kiinnostunu toisesta. Ketä ikinä ne onkaan, niin tavallaan sillä tavalla voi antaa jotain hyvää, jolloin se hyvä tulee myös takaisin siinä vuorovaikutuksessa. Et jotain tällästä.

Maarit Ajalin: Must on myös tosi tärkeetä kuunnella. Et sä et jos joku kertoo vaikka jostain ongelmastaan tai jostain ahdistavista ajatuksista tai jostain, et ei lähetä heti neuvomaan, että kuule minä tekisin näin tai minä luin juuri näin. Vaan oltais vaan niinku läsnä ja kuunneltais se tunne siellä ja se auttaa usein paljon enemmän, kun se hyvää tarkoittava neuvominen.

Marjatta Grahn: Nimenomaan ja juuri toi, että kun saa sen kuuntelijan, kuulijan itselleen, niin silloin löytää ne omat ajatukset. Että se oma minä työskentelee siellä juuri sen kuulijan tuella. Et se on just noin niinku sanoit, et aina ei tarvi edes mitään tehdä, vaan et riittää, että antaa sen tilan toisen puhua.

Mai Peltoniemi: Mä ajattelen kanssa, että traumat siirry niinku seuraaville sukupolville ja jos niitä on aikaa sitten vanhempana vasta miettiä ja muuta, niin silloin pystyy korjata sitä vielä seuraavaakin sukupolveen, kun rohkeesti alkaiski… tehdä jotain muuta ku vetäytyä. Et osallistua, olla.

[musiikkia]

Marjatta Grahn: Must se eläkkeelle siirtyminen, jos sitä ei oo jotenkin suunnitellu etukäteen, mitä seuraavaks tekee niin, et se on joka tapauksessa semmonen iso pysähtyminen ja semmonen uudelleen orientoituminen. Et kuka mä olen ilman työ-roolia ja mitä on se, mitä mä haluan tehdä jatkossa ja näin. Et se on semmonen suuri siirtymä, johon liittyy masennusta, luopumista ja sitä tyhjää tilaa ja sitten sen uuden löytymistä. Että en sitä ehkä niinku traumaksi kutsu, vaan se on tämmönen luonnollinen. Niinku mä aattelin tämmösiä vaiheita on esimerkiksi perheessä niinku sen tyhjän pesän vaihe, kun lapset lähtee maailmalle. Niin silloin vanhemmat on niinku uuden tilanteen edessä, että vanhat rutiinit loppuu ja luodaan uudestaan sitä elämää. Et nää on tärkeitä kohtia sillä lailla kiinnittää, et voi katseen kääntää itseen, että miten mä voin ja mitä mä tarvitsen ja et on siihen mahdollisuus. Mut se on semmonen luonnollinen siirtymäkohta, joka vaatii oman työnsä.
Mutta et totta kai traumat aktivoituu, koska sit nää arkirutiinit loppuu, niin ne tulee tilaajaa ja silloin ehkä herkistyy näille vanhoille paineille enemmän ja sillä lailla saa ehkä tuntumaa siihen.

Maarit Ajalin: Nii et monesti ehkä eläkkeelle jäädessä sitten, et jos on täyttäny sen kalenteriinsa ihan täyteen aikasemmin, ni siin yhtäkkiä avautuuki sitte tosiaan sellasta vapaata tilaa, joka voi… Jos on tavalla aikaa havainnoida itteensä ja sitten voi nousta semmosii tunteita, et ehkä mä en nyt niinku voikkaan niin kauheen hyvin, mut sitte jotenkin tunnistaa, että mistä se johtuu. Sit voi olla vaikka… jotain epämääräisiä fyysisiä kipuja tai voi olla vaikka ruokahaluttomuutta tai voi olla unettomuutta tai voi olla jotain tosi semmosii fyysisiä oireitakin. Niin siellähän voi myös sit olla siis semmosii käsittelemättömiä asioita, jotka on noussut sit just siinä kehollisena tuntemuksena pintaan.

Marjatta Grahn: Juuri noin ja sitte se yks asia, mikä siinä siinä on haastavaa eläkkeelle jäädessä, koska se on sitten keski-iän jättämistä ja kun meidän kulttuurissa vanhuuden kuva on niin ikävä ja semmonen pelottava. Ja pelottaa se ikääntyminen, että se voi olla semmonen iso… miten mä saisin, kynnys. Että miten löytää sen, et siin onkin vielä jotain arvokasta tulossa ja uudenlaista, mitä ei oo voinu vielä saada tuntumaakaan. Mut et meil on niin vähän ikään kuin kulttuurissa hyviä esikuvia kiinnostavista vanhoista ihmisistä, jotka on mukana ja antaa sitä näkyä.
Mul tulee mieleen tämmönen, kun Maija Könönen Itä-Suomen yliopistosta sano just, et se julkinen kuvasto, mikä meillä on vanhoista ihmisistä, niin se on kahdenlainen. Et on ikään kuin uudestaan nuorekkaat hyvinvoivat, urheilevat ja itseään hoitavat, ja sitten aivan niinkun surkastuneet, yksin jääneet, sivuun jääneet. Et meillä ei oo semmosta rauhallisesti vanhenevaa ja… vahvasti mukana olevaa kuvaa vanhemmista ihmisistä. Et ei ole semmosta houkuttelevaa sillä lailla, et ei sitä vapaa-ajan viettoakaan, niin se ei anna tyydytystä kuitenkaan pitkän päälle. Mä oon sanonut‚ et pari vuotta voi levätä ihan hyvin eläkkeelle jäätyä, mut sit on tärkeää löytää se tehtävä, jota arvostaa ja jossa voi olla mukana yhteiskunnassa.
Et joo. Että tämä vanhuuden kuva on meillä niin niin jotenkin… ei-houkutteleva.

Mai Peltoniemi: Joo, mä ajattelen, että se kohta, että ihminen jää pois siitä suorittamisesta ja selviytymisestä, mikä on se työelämä ehkä ollut ja on menny ehkä liiankin kovaa tai vähän täyttänyt elämää sillä työllä, niin mä ajattelen, et sitä voi ajatella niin, että jos on vaikka panostanut tosi paljon työelämään, niin sekin voi olla vähän sellanen… tai se on niinku identiteettikysymys, mut se voi olla myös sellainen jonkun trauman oire. Että näin mä oon selviytyny, ku mä oon tehny tosi paljon töitä. Ja sit ku ne työt otetaan pois, ni ihminen voi olla tosi eksynyt, että miten mä nyt selviän ja sit se utelias kysymys on se, että selviät mistä?
Et tavallaan, että voisko olla niinku tässä päivässä ja kiinnittyä tämän päivän asioihin, mut jos on ollu vaan niinku vähän semmoset pakojuoksua, ni sitte on ehkä syytä pysähtyä miettimään myös niitä menneitä kysymyksiä, että mitä mä pakenen ja voisinko mä olla tässä hetkessä ja mikä olis se mun turvan tunne tästä elämänvaiheesta. Et miten se vois löytyä.
Et jotenkin tälläsiä ajatuksia. Että tavallaan se työelämän loppuminen, niin se voi olla jollekin se semmonen murskaava kokemus ja jollekki teki ihan joku muu, vapauttava kokemus. Mutta et ihminen sais kokee merkitykselliseksi itsensä myös sen kautta, että mä oon olemassa, eikä pelkästään että ne oisi suorituksia tai tekemisiä. Ni mä ajattelen, et täs on kans sellaista kysymystä, että mikä… et se niinku auttaa, että kiinnittyy tähän päivään ja löytää seuraavaa tehtävään, mutta et ei ehkä samanlaisella suorittamisella enää kun se työelämä. Et joku tämmönen ero.
Ja sit mä ajattelen, et myös niinku trauman oireena voi olla hetkellisesti sellainen, et jos joku… no trikkeröityy tai tulee esiin semmonen vanha kokemus tai muu, niin se voi vaikuttaa meiän kognitiiviseen kykyyn, se vaikuttaa muistiin. Yhtäkkiä ei muistakkaan mitään ja tavallaan‚ et se ei välttämättä oo muistisairautta, vaan se voi ollakin trauma oire, et mieli vaan ei pysy mukana tässä hetkessä, missä elää. Et ne voi olla tämmösiä… vähän mystisiäkin, että mikähän mulla nyt on hätänä juttuja.

Maarit Ajalin: Ja se myös, että se hätä tai stressin tunne, sehän myös tarttuu. Et jos sä oot paljo semmosessa ympäristössä, missä toisella on niitä traumaoireita tai stressioireita tai mitä tahansa, niin mä ainaki ittestäni huomaan, et mä oon niin herkkä, että mulla on ollu nyt esimerkiks semmonen kokemus, et mä oon ihan tosi stressaantunu. Ja sit mä tajusin yhtäkkiä, et tää ei oo mun stressi, vaan tää onki sen toisen ihmisen stressi. Ja sit se jotenki helpotti mua ku mä tajusin, et tää ei oo itse asiassa ollenkaan mun tunne, et mä oon vaan imeny nyt tän ulkopuolelta.

[muusikkia]

Maarit Ajalin: Mut sitte mietin, kun puhuttiin, et on yksilökeskeistä nyt tämä kulttuuri, mut täähän on myös todella niinku ulkonäkökeskeistä. Et miltä se sitten tuntuu, kun ehkä ei oo fyysinen keho ei oo enää niin suorituskykyinen tai, en mä tiedä, kiinteä tai sileä tai mitä ikinä tämä aikakausi ja somemaailma haluaa. Niin miten se, miltä se tuntuu?

Marjatta Grahn: Joo, se on… muistan ihan, et se oli keski-iässä pelästys, ku näki niitä, näki vanhenevat kasvonsa. Ni se oli todella pelästys. Mutta ette se, et silloin kans kannattaa pysähtyä, et hei, että tämähän on elämän kulku. Tämähän luonnollinen meno. Et miten mä niinku vastustan luonnollista elämänkulkua ja sitä kautta mä ainakin oon niinku oppinut pitämään ikään kuin, vaikka ensiks pelästyn vanhuuden merkeistä, ensiks pelästyn, mut sitte kun vähän tutustun ja annan aikaa‚ niin olen oppinut arvostamaan sitä.
Ja täytyy muistaa, et esimerkiks alkuperäiskansoissa, nii ikäihmiset on ne, joita katsotaan ylöspäin ja arvostetaan, jotka ennustaa kauneutta. Meil on vaan päinvastoin [naurahtaa]. Mut et tää on hyvä niinku nähdä, että tämä voi olla erilaista niinkun, että kulttuuri muovaa näitä asioita eri lailla. Et joo, että se on vaatinut oman työskentelynsä, mut et olen ihan varma, että se et kun siihen tulee ikään kuin sen kokemuksen, elämänkokemuksen, vuosien arvostus, niin siihen vanhenemiseen… niinku ulkomuoto tulee myöskin se arvostus ja kiitollisuus. Et vielä mukana, vielä mukana.

Mai Peltoniemi: Mä ajattelen, et tää meijän haaste tai mitä on tapahtunut tässä yhteiskunnassa meillä, kun on paljon tietoa ja tiedettä ja tämmöstä osaamista, mitä me nuoret osataan googlettaa netistä ketterästi ja mitä nuorempi, niin sen ketterämmin. Et tavallaan et sitä tietoa on niin valtava määrä ja että ollaan jotenki hukattu se, että tieto ja viisaus on aika eri asioita. Et ehkä aikaisemmin se viisaus on tullut vanhoilta ihmisiltä ja nyt me korvataan se tiedolla ja tyhmennytään tässä samalla sitte, koska jotain menetetään.

Maarit Ajalin: Ja se on se kokemus must, mikä me menetetään. Et sitä ei kyl niinku jotenki saa googlaamalla, vaan se pitää siirtää sillai kädestä käteen.

Mai Peltoniemi: Ja yhteys!

Maarit Ajalin: Nimenomaan.

Mai Peltoniemi: Menetetään myös yhteys, niinku tavallaan siihen omaankin tarinaan ja edellisiin sukupolviin. Et ollaan irrallisissa kapseleissa. Ja tietenkin ikääntyneet menettää myös sit sitä roolia ja sijaa ja on sit yksinäistä.

Maarit Ajalin: Ainakin mua itteeni kiinnostaa siis tosi paljon niinku mun suvun tarinat ja ylipäätänsä, mitä on tapahtunu ja musta on tosi kivaa, että mä oon pystyny esim. mun äitin kanssa keskustelee niistä asioista, että mä toivon, että se ois semmonen yleistyvä trendi. Et en mä tiiä, että ehkä vanhemmat‚ eläkeikäiset itse voisi jopa alkaa avaamaan tiettyjä asioita. Et se voi olla ehkä nuoremmillekin vaikea kysyä asioista. Voi ehkä tulla semmonen olo‚ että avaaks jotain vanhoja haavoja tai kaiveleeksi jotenki menneitä.

Marjatta Grahn: Must on toi tosi tärkeä näkökohta toi just niinku meidän vanhempien ihmisten vastuu. Niin olla aloitteellisia, tuoda niit keskusteluja ja sitten eikä myöskään pelästy siitä, että jos ensiks tuntuu, että se tuo jännitteitä tai ei haluta. Ettei ei pelästy, et on kuitenkin tarjolla ja sit halusin jotenkin nostaa tän, et joskus nää perheen sisäiset niinkään kun vanhempi–lapsi suhteet on ehkä vielä niin keskeneräisiä tai jännittyneitä, et se ei niissä onnistu. Mut et silloin on tärkeää, että nuoremmat ihmiset voi muitten vanhojen ihmisten kanssa käydä niitä asioita keskustella ja saada sitä yhteyttä.
Ettei ei ole niinkun pelkästään sen perheen sisäisen kommunikaation varassa, vaan nähdään, et on ympärillä vanhempia ihmisiä, joitten kanssa pääsee yhteyksiin. Että nää kasvun suhteet on kuitenkin myös aina jännitteisiä, ihan normaalisti. Että nuoret tarvitsee tilaa ja tuntuu, et sitä ei niinku omilta vanhemmilta saa, niin siihen tulee sitte semmosta selän kääntämistä ja näin. Mutta että aina löytyy muita vanhempia ihmisiä.

Maarit Ajalin: Ja mun omat isovanhemmat on siis kaikki kuolleet kummaltakin puolelta, mutta mä oon tässä tehnyt jo yli kymmenisen vuotta siis töitä ikääntyneitten kanssa ja se on ollu mulle semmonen tosi iso jotenkin voimavara. Ne kaikki ihmiset, jota mä oon oppinut tuntemaan ja heidän tarinaansa ja se on mun ihan semmonen niinkun… ykkös etu [naurahtaa] tavallaa mun työssä, et miten paljon mä oon saanut kuulla erilaisiin elämäntarinoita ja tavalla oppii näilt ihmisilt. Ja mä monesti ajattelenki, et he on oikeasti mun niinku ystäviä, eikä mitään asiakkaita. Heistä on tullu tosi tärkeitä ja vaikkei olla nähtykkään moneen vuoteen‚ jos nähää jossain kadulla, niin se on aina tosi semmone ilonen hetki.

Mai Peltoniemi: Et ehkä se ei ookkaan mikään pelkkä sellanen totuus, et nuoret haluaa olla keskenään ja siirtää kaikki vanhat sivuun, että antakaa nyt kun me hoidetaan nää kaikki hommat. Että kyllä tääl on myös kaipaus sille, että on yhteyttä ja ystävyyttä niinkun monen sukupolven välillä.
Ja ehkä toi oli hyvä ajatus just toi, et niitten ei tarvitse olla omia perhesuhteita, koska niissä on aina se ylisukupolvinen trauma, joka sieltä jollakin tavalla on voinut vaikuttaa tai valua tai muuta. Et se vaatii vielä enemmän rohkeutta ottaa ehkä niitä jotenkin puheeks. Mutta ehkä siinäkin on se… et se vois olla riskin arvoista, että miten oiski sitte ehkä tilaa syventää niitä keskusteluja, kun ne lapsetkin on aikuisia ja ettei siirrä itseään johonkin sivuun, vaan sen takia, että olen vanha ja varmaankin vaivaksi tai ei ne nyt ehdi, kun nuoret on niin kiireisiä ja niillä on ne kaikki hienot jutut. Ei meil oo niin hienoa aina, jos mä oon vielä nuoreksi luettava [naurahtaa].

[taustamusiikkia]

Maarit Ajalin: Kiitos tuhannesti Marjatta ja Mai mielenkiintosesta keskustelusta.

Marjatta Grahn: Kiitoksia.

Mai Peltoniemi: Kiitos, oli tosi mukavaa kyllä.

Maarit Ajalin: Ja seuraavassa jaksossa me puhutaan sitten arvostuksesta. Miten oppia arvostamaan itseään, vaikka esimerkiks no trauman vuoksi arvottomuuden tunne ois jotenkin määrittäny sitä aiempaa elämää? Silloin meillä on vieraana päihde ja mielenterveystyön sairaanhoitaja ja opettaja Ilona Terhemaa ja sitten eläkeläisedustajana on Eero. Kuulemisiin ensi jaksoon.

Miesääni: Käänteentekevää puhetta.

Social- och hälsovård

Videor

223 videor