Tässä kuunnelmassa Jari ja Tomas kertovat elämästään riippuvuuden kanssa. Kokemusasiantuntijoina he avaavat vertaisuuden ja myös työyhteisön tuen merkityksistä toipumiselle.

Tallenne on nauhoitettu tammikuussa 2022.

Tallenne on ainoastaan kaupungin työntekijöiden kuunneltavissa.

Podcastin tekstivastine:

Henkilöstön päihde- ja riippuvuusohjelman Helvin podcastin tekstitykset
Haastateltavat Jari ja Tomas ja haastattelija Kanerva

Minun nimi on Kanerva Rikanniemi ja tänään olemme olemme kokoontuneet keskustelemaan päihteidenkäytöstä elämässä ja työelämästä ja ja miten ihmisyys kietoutuu näiden teemojen ympärille.

Moi, minä olen Tomas Luoto, päihdealan kokemusasiantuntija.

Moi, olen Jari Koljonen ja vertaisohjaajana toimin ja toipuva alkoholisti.

KANERVA: Kiitos, ihan tosi hienoa että olette lähteneet mukaan tähän meidän projektiin. Minulla olisi muuten hyviä kysymyksiä teille ja ja voitaisiin niiden kautta lähteä liikenteeseen. Olisi hieno kuulla, että millainen teidän elämäntilanne tai tilanne on ollut silloin kun tämmöinen riippuvuuskäyttäytyminen on alkanut vaikuttamaan merkittävästi teidän elämään?

JARI: Minä aloitin itse käyttää päihteitä vasta aikuisiällä ja oma elämäntilanne oli ulkoisin puolin aika tavallinen että minulla oli perhe, lapsi, omistusasunto ja työpaikka. Kaikki puitteet näytti muuten ihan hyvältä, mutta minä koin että mä olin valtavan stressaantunut ja elin semmoista hyvin kuluttavaa elämää, että tein paljon töitä hyvin vähän aikaa harrastuksille. Hyvin vähän aikaa mihinkään palauttavaan ja ja se oli nyt jälkeenpäin ajatellen, että on aika stressaavaa aikaa.

TOMAS: Joo, itsellä sitten hyvä vähän eri tavalla että mä olin itse asiassa peruskoulun päättänyt justiin kun mä aloitin aloitin käyttämään päihteitä. Mä tein ilta- ja aamutöitä ja ja kävin silloin oli semmoinen kun kauppaopisto, semmoista kävin siinä ohessa ja oikeastaan mä löysin niistä semmoisen selviytymismekanismin teini-iän tunne-elämän myllerrykseen ja siihen että miten tulla toimeen itsensä kanssa tässä maailmassa. Sitten pikkuhiljaa se siitä paheni ja identiteetin rakentaminen kyllä lähti sitten ihan eri teille oikeastaan siinä.

KANERVA: Te vähän kerroittekin jo että millaisia tarpeita päihteiden käyttö silloin palveli, mutta haluaisitteko te kertoa siitä vielä vähän lisää?

JARI: Joo, tosiaan elämäntilanne oli puitteiltaan ok, mutta sisäisesti oli kovin myrskyisää. Stressiä, ahdistusta, pelkotiloja, riittämättömyyden tunteita. Tavallaan yritti kamppailla ikään kuin sitä elämää vastaan ja ja rentoutuminen oli aika vaikeaa. Nukuin huonosti ja kovasti yritin suorittaa elämää ja kun sitten tuntui siltä että jäin kakkoseksi elämän pelissä, vaikka kaikki oli oikeasti ulkoisesti hyvin. Mä löysin päihteet lääkkeeksi tunnetiloihin ja tajusin, että nämä jeesaa sekä stressiin, mä pystyin paremmin aluksi suoriutumaan työtehtävistä, mä sain rentoutumista tavallaan rauhaa siihen. Ja tuntui että sitten stressitaso laski, niin sitten pystyy paremmin suoriutumaan työtehtävistä. ja sitten se mahdollisti myös rentoutumisen siinä alkuvaiheessa. Esimerkiksi uniongelmat ratkesi myös sillä, että pystyy nukkumaan. Mä ikään kuin lääkitsin päihteillä kaikkea mikä liittyi elämään.

KANERVA: Mitä sä ajattelet siitä riittämättömyyden tunteesta, että mikä sen aiheutti?

JARI: Se on semmoinen mitä tässä on paljon nyt sitten toipumisessa käsitellyt ja siellä on ollut pohjalla semmoinen vanhemmilta periytyvä malli, että pitää itse pärjätä, yksin pärjätä ja ja itse olen oman elämäni seppä. Kun luja tahto vie läpi harmaan kiven ja ota itseäni niskasta kiinni ja ryhdy hommiin, kun vaan teet paljon töitä niin pärjäät. Ja mä yritin sillä kaavalla sitten elämää ja se ei tuntunut niin hyvältä mut mä en osannut muutakaan, että se oli se malli minkä mä olin oppinut sieltä ja sitten sillä mallilla mä lähdin tätä elämää suorittamaan. Se ei toiminut, itsellä ei ollut kykyjä käsitellä elämää ilman päihteitä silloin.

KANERVA: Sä Tomas nyt vähän nyökyttelit ja hymähtelit kunnellessasi, kerro mitä sä ajattelet nyt?

TOMAS: Joo, hymyilyttää suuresti, koska kuulostaa ihan siltä kuin Jari puhuisi mun tarinasta. Mä muistan jo tarhaikäisestä lähtien, varsinkin alakoulussa kun olin, niin muistan hyvin sen vaiheen kun mun keskittyminen alkoi siirtymään siihen tai niihin asioihin, että mitä mun tarttis tehdä, millainen mun pitäisi olla, että mä kelpaisin tälle maailmalle, että tämä sopisin tänne. Todellisuudessa kukaan ei ollut koskaan mulle sanonut, ettenkö mä kelpaisi sellaisena kuin mä oon. Mä muistan äitini usein sanoneen, että jos sä vaan haluaisit, sä voisit olla mitä tahansa. Ja eihän sitä hän sitä millään pahalla tarkottanut, mutta mä pahoin pelkään että mä oon joskus aikoinaan tulkinnut sen sillä lailla, että että jos mua kiinnostaisi tarpeeksi mä pärjäisin oikeasti, mä olisin oikeasti parempi kuin mitä mä nyt oon. Tavallaan että sitä alkoi vaatimaan itse itseltään kohtuuttomia asioita. Sitten mulla oli tosi vahvana läsnä myös semmoinen pelko siitä, että mä paljastuisin tosi keskeneräisenä ja herkkänä pikkupoikana, että jos jotain olen oppinut, myös sen että ei saa näyttää tunteita, ei saa näyttäytyä heikkona ja herkkänä. Varsinkin aina kun minua itketti, niin mä menin piiloon, kukaan ei saanut nähdä että mä oikeasti reagoin niin vahvasti asioihin.

KANERVA: Miten päihteiden käyttö sitten liittyy noihin fiiliksiin?

TOMAS: Monellakin tavalla, että sehän tietenkin sääteli tunne-elämää sillä lailla, ettei kokenut niitä tunteita ihan samalla tavalla. mutta sitten se myöskin avaa semmoisen tietynlaisen väylän uusiin sosiaalisiin piireihin missä sitä ei kokenutkaan että olisi vaadittu hirveästi mitään. Tai että oli enemmän semmoinen rauhallinen ja rentoutunut olo muiden kanssa, kenellä oli tämä yhteinen harrastus ikäänkuin minun kanssani. Sai kokea semmoista yhteyttä ihmisiin ja vaikka keinotekoista tavallaan olikin, niin silloin se tuntui todella aidolta ja siltä, että tämä on todellisuutta.

KANERVA: Thomas, sinulla on ollut työelämä ja opinnot siinä vaiheessa kun päihdekäyttäytyminen on alkanut tulla keskeisempään rooliin elämässäsi, ja Jari sinulla on ollut ihan työura ja ruuhkavuodet käynnissä, niin kertokaa mihin se sitten alkoi heijastumaan sitten se teidän päihteiden käyttö?
JARI: Mä laskin että siinä meni noin kaksi vuotta meni silleen että päihteet toimi semmoisena aika tärkeänä lääkkeenä tunnetiloihin, mistä Tomas puhui juuri. Juuri riittämättömyyteen ja erillisyyden tunteisiin ja tällaisiin, niillä pystyi säätelemään niitä tunnetiloja. Ja vasta kahden vuoden päästä alkoi tulemaan sitten negatiivisia seurauksia ja sitten se alkoi kääntyä itsensä vastaan. Siinä missä se oli ennen mahdollistanut sen, että pystyi suoriutumaan työtehtävistä, se aika päivästä, jonka pystyi enää tekemään töitä, lyheni koko ajan. Ja sitten ne ei enää auttaneet rentoutumiseen, että niitä piti nauttia enemmän ja enemmän, ja sitten kun mulla itsellä oli alkoholi pääpäihde, niin sitä alkoholia käytti enemmän, niin se taas se johti siihen, että työkyky laski aika merkittävästi. Sitten se alkoi näkyä vähitellen joka paikassa. Se alkoi näkyä tietysti perheessä ja se alkoi näkyä työyhteisössäkin. Mä olin yrittäjänä silloin, mä olin yksinyrittäjänä, ei ollut semmoista varsinaista työyhteisöä välittömässä ympäristössä, mutta minulla oli sitten hyvin tiiviitä henkilökohtaisia asiakassuhteita, mitkä ovat ikään kuin jatkettua työyhteisöä siinä mielessä. Niin siellä se alkoi sitten näkyä poissaoloina, sovittujen tapaamisten peruuttamisena, työtehtävien laiminlyömisenä. Ikään kuin se elämänhallinta katosi aika pitkälti siinä parissa vuodessa, se muuttui sitten aika kaoottiseksi oma elämä kaikilla mittareilla. Se heijastui tietysti vapaa-aikaan ja perhe-elämään ja kaikkeen.

KANERVA: Miten sinut kohdattiin, jos niitä tapaamisia jäi väliin?

JARI: Mulla oli se, että mä kielsin sen ongelman viimeiseen asti ja ja pyrin salaamaan sen, että ei sitä vaan vaan saatu selville. Ja se, että mulla ei ollut sitä välitöntä työyhteisöä, mahdollisti sen. Sitä pystyi ikään kuin eristäytymään ja salaamaan sitä, mutta väistämättä se sitten näkyi semmoisena että asiakkaat ei enää luottanut ja sitten alkoi huolestua siitä asiasta. Sitten tulee sitä että varsinkin asiakassuhteet niin ne lähti, eli irtisanoivat sopimukset. Mä en nähnyt sitä ongelmaa silloin vielä, että et jotenkin mä vain ajattelin, että tämä nyt kuuluu tähän asiaan ja en halunnut luopua silloin päihteiden käytöstä, vaikka varoittavia merkkiä oli valtavasti ja ympäristö sen tajusi jo.

KANERVA: Millaisia keinoja sinulla oli tasapainolla tavallaan vähän ehkä ristitulessa että sä et halua luopua niistä asiakkuuksista ja sitten ne kuitenkin katkeaa?

JARI: Siinä tuli semmoinen sykli siihen, että sitten tavallaan se, että niitä asiakkaita alkoi lähteä ja ihmiset ympärillä, tämä laaja työyhteisö alkoi sitten huomata sitä, lisäsi tavallaan sitä häpeän määrää, mitä mä olin niillä päihteillä yrittänyt päästä karkuun. Ja se tarkoitti sitä, että piti yrittää entistä enemmän sen sijaan, että olisi pitänyt hellittää, vähän tarkastella sitä omaa tilannetta, niin mä nostin kierroksia. Eli sitten alettiin haalimaan entistä enemmän asiakkaita, sitten yritettiin vielä vähän enemmän, vähän kovemmin ja ajettiin sellaiseen stressikierteeseen, missä päihteidenkäyttö muuttui välttämättömäksi selviytymiskeinoksi. Siihen asti se oli ollut ikään kuin lääke ja nyt se oli sitten välttämättömyys ja se taas sitten pahensi sitä tilannetta sellaiseksi , että siitä ei enää sitten omin avuin pystynytkään irtautumaan.

KANERVA: Palataan siihen vähän myöhemmin. Miten Thomas sun opinnot ja sitten duunit?

TOMAS: Siinähän oli kuitenkin tosi nuori vielä, että mä olin vasta täysi-ikäistymässä ja tulin toki täysi-ikäiseksi, mutta sanotaan näin, että mulla se alkoi tosi pian vaikuttamaan oikeastaan kaikkeen. Koulussa alkoi just tulemaan näitä lieveilmiöitä, että joko ei olla paikalla tai sitten kun minä olen paikalla, mä en oikeasti ollut läsnä. Aloin vieraantumaan muista, ja samoin harrastus, mä pelasin käsipalloa, silloin joukkueurheilua harrastin, niin vähemmän ja vähemmän se kiinnosti, ja vähemmän olin paikalla. Sitä ryhtyi välinpitämättömäksi oikeastaan niiden asioiden suhteen, mikä ennen oli ollut tärkeää. Töissä meillä oli sitten aika isokin työyhteisö, ja mä muistan sen hyvin sen, miten multa aika matalalla kynnyksellä kysyttiin, että onko kaikki hyvin, ja tosi paljon yritettiin puuttua siihen, että että sä olet ollut vähän kummallinen tai että olet yllättävän hiljainen tai yllättävän puhelias, asioita alkoi muuttua. Mä muistan edelleenkin, miten kiusalliselta se tuntui ja miten mä tein kaikkeni, että kukaan ei oikeasti tiedä mitä tapahtuu. Muhun luotettiin yllättävän pitkään niiden työtehtävien kanssa, mutta sitten mä kehitin itselleni systeemin, että ensin mä lopetin koulun, sitten mä lopetin työt, jotta kukaan ei ehtinyt antaa minulle potkuja tai irtisanoa minua. Sehän olisi ollut tosi paha mun valmiiksi huonolle itsetunnolle, se mä en itse olisi hallinnassa tai kontrollissa siinä asiassa. Se antoi mulle semmosen illuusion semmoisesta hallinnasta se, että minä itse voin päättää, että olenko täällä vai enkö ole. Vaikka sehän on jälkikäteen tarkasteltuna ihan ilmiselvä asia, että jos olisin jatkanut, niin työsuhde olisi päättynyt ja koulunkäynti olisi jollain tavalla loppunut. Perheessä oikeastaan ja ystäväpiirissä sama juttu, että se meni aika nopeasti siihen, että ne, jotka ei tukenut minua tässä mun uudessa harrastuksessa, siis päihteiden käytössä, kenellä ei ollut siihen yhteinen tekijä minun kanssani, niin pikkuhiljaa ne jäi pois, yksi ystävä kerrallaan jäi pois, yksi kaveri ja yleensä tuli myös yksi uusi tilalle. Semmoinen kenestä mä jotenkin hyödyn vähän enemmän tai kenellä oli jotain mitä mä tarvitsin, tai joku joka jakoi samat mielipiteet kuin minä, että siinä sitten alettiin muodostamaan semmoista itsenäistä elämää näillä palikoilla. Sen jälkeen oikeastaan mun työelämäkokemukset ollut aika lyhyitä pätkiä, koska siinä on aina pystynyt jonkin aikaa skarppaamaan ja käyttäytymään asiallisesti ja hoitamaan työtehtävänsä, mutta sitten jossain vaiheessa kun sitten elämän tärkein juttu ne päihteet kuitenkin määrää että mitä mä teen, niin mitä sitten sinä päivänä kun sä et voikaan mennä töihin kun sulla on niin huono olo tai jotain sä et keksi enää mitään selityksiä koska ne kaikki on jo käytetty, niin silloin on se vaan väistämättä johtaa siihen se loppuu se tekeminen.

KANERVA: Oliko ne aina sellaisia tilanteita, että sä ikään kuin itse vetäydyt niistä työsuhteista?

TOMAS: Joo, itse asiassa joka kerta on joo. Oon aloittanut opinnot myös 2– 3 kertaa uudestaan ja mä oon ne kaikki päättänyt itse, jotta mä en joutuisi häpeämään enempää.

KANERVA: Mitä te ajattelette noissa vaiheissa elämää itsestänne ja elämästä ylipäätään?

JARI: Se oli kaoottista, tavallaan se hallinta. Jos elämänhallinnasta haluaa puhua, niin se oli menetetty jo aikaa sitten. Ikävintä siinä oli se, että siinä vaiheessa kun itse huolestui siitä päihteiden käytöstä, siinä vaiheessa se raja oli ylitetty jo, että siihen olisi pystynyt omin voimin tekemään yhtään mitään. Se koko se elämä, nyt kun sitä tarkastelee jälkikäteen, oli semmoinen tulipalojen sammuttelua kriisistä toiseen elämistä ja selviytymistä. Tavallaan semmoinen elämänilo puuttuu kokonaan. Se oli aika synkkää aikaa, se oli todella semmoista toivotonta, näköalatonta elämää.

TOMAS: Samoja kokemuksia on, että se näköalattomuus ehkä näkyi sillä tavalla, että oli vaikea nauttia yhtään mistään tekemisestä, koska aina pelkäsi vaan tulevaa, mitä huomenna tapahtuu, miten mun tässä käy ja tavallaan kaikki mikä oli mennyttä, niin sitäkin murehti vähän, koska sieltä ei ollut mennyt putkeen mikä on kyennyt jollain tavalla ottamaan vastuuta omasta itsestä ylipäätään. Päivä päivältä ja vuosi vuodelta se peiliin katsominen aamuisin meni vaikeammaksi. Ja minulle se on ollut, sanotaan että päihderiippuvuuden suurin ydin on se, että jos mä en pysty katsomaan itseäni peiliin, niin mä en pysty myöskään ole selvin päin. Mutta silloin oli kuitenkin niin syvällä siinä ja kielsi sen sairauden itseltään niin taitavasti jotenkin, ettei kyennyt näkemään sitä yhteyttä siihen, että mikä se mun oma vastuu tässä on, ja mitähän tässä kannattaisi tehdä. Kyllähän mä yritin lopettaa käyttämisen säännöllisin väliajoin, mutta se mun käsitys mun huumeongelmasta oli se, että jos huumeet otetaan pois, niin kaiken pitäisi järjestyä automaattisesti. Mä en voinut käsittää, että miten sillä voi olla mitään tekemistä minkään muun kanssa. Mulla oli semmoinen mielikuva siitä, että mä oon ollut jo tavallinen ihminen, mä olen elänyt tavallista elämää, vaikka mä olin viimeksi ollut selvinpäin 15 –vuotiaana, niin ne uskomukset ja semmoiset ajatukset siitä, miten asiat on ja miten niiden pitäisi olla, ne oli jotenkin syvällä siellä selkärangassa, että niiden pohjalta mistään ei vaan tullut mitään.

JARI: Mulla oli vuonna 2013 tämä ensimmäinen pysähdys, jolloin mä jouduin katkaisuhoitoon ekan kerran ja se oli semmoinen hetki, että mä ekan kerran tavallaan tunnustin sen ongelman asiantuntijoille ja tein oikeita ratkaisuja kyllä ja ja pysyin päihteettä lähes vuoden, mutta sitten kuitenkaan nähnyt - tehnyt sitä duunia, minkä se olisi vaatinut tavallaan kasvaa siihen päihteettömyyteen. Ja sitten sen vuoden jälkeen, aloitin käyttää uudelleen ja se jatku täysin samasta pisteestä, mihin se oli jäänyt silloin 2013, eli se tavallaan toi sen aika karulla tavalla esille, että se – tarttee – et mä olisin tarvinnut siihen huomattavan paljon enemmän apua, mitä älysin silloin pyytää. Ajattelin, että omilla voimilla ja omilla ratkaisuilla saan sen jotenkin selätettyä sen ongelman.

KANERVA: Niin, vähän sama ajatus kuin mikä sulla on ollut sillä ennenkin päihteiden käyttöä taustalla, että itse pitää selvitä. Kerro, mitä tukea sä olisit sitten kaivannut?

JARI: No, se olisi tavallaan se olisi jo auttanut, että minua hoitava lääkäri silloin sanoi että, et se vähän taputti minua selkään siinä, silloin mä lähdin sieltä katkaisuhoidosta – ja sanoi, että kyllä sinä pärjäät ja kaikki on hyvin ja tuota, nyt vaan teet näitä tiettyjä toimenpiteitä eli vähennä töitä ja muuta. Ehkä siinä olisi - minä en osannut ottaa sitä niin vakavasti, kuin olisi pitänyt suhtautua siihen päihdeongelmaan. Mä ajattelin, että tavallaan se, että mä en käytä niitä päihteitä niin se riittää. Kun sen pohjalla on kuitenkin ne ahdistukset, pelot, riittämättömyys, häpeää - nämä tämmöiset tunteet niiden käsittely yksin, kun se ei ollut onnistunut aikaisemminkaan elämässä, niin miten se sitten onnistuisi yksin jatkossakaan. Sitä mä en käsittänyt. Eli siinä olisi ollut vertaistuki olisi ollut ihan ensiarvoisen tärkeää, että olisi olisi saanut jutella jonkun kanssa, joka on itse kokenut samaa, vaikka vaikka Tomas tuossa vieressä. Tavallaan sitten ymmärtää, että hei mä en ole tämän kanssa yksin. tässä on nämä tietyt pelisäännöt, jotka toteutuu vähän eri muodossa jokaisella. Ja sitten vielä se toivo siitä, että tästä voi toipua, niin se olisi ollut ensiarvoisen tärkeätä.

TOMAS: Jotenkin jäin miettimään sitä, että mitä olisi tarvinnut. Se on varmaan aina se vaikein kysymys, mitä usein kysytään; sitä, että miten olisi voinut puuttua esimerkiksi teini-iässä, entäs aikuisena, miten olisi voinut vanhemmat sanoa, olisiko sisko voinut sanoa – ne on kyllä koittanut ihan kaikkea. On ollut lastensuojelut ja on ollut poliisit ja kaikki. Kaikesta olen osannut puhua itseni pois. Välillä äidin avustuksella ja välillä ei. Enemmän puuttumista toki, mutta, jos mä ajattelen itseäni, mä oon aina ollut semmoinen, että mä oon viimeiseen asti vastustanut kaikkea apua. Koska se, että minä pyytäisin apua niin tarkoittaisi automaattisesti kahta asiaa. Se ensimmäinen on se, että mä paljastuisin sinä suurena epäonnistumisena, minä minä itseäni pidin ja sehän tavallaan sille pikkupojalle, jolla oli suuri hätä niin se olisi se pahin asia, mitä voisi tapahtua. Että muu maailma saisi nähdä, että jaa että toi on tommonen mammanpoika herkkä ja heikko. Se oli yksi asia ja se toinen oli se, että jos mä olisin myöntänyt ongelmani pyytänyt siihen apua, niin se olisi automaattisesti tarkoittanut sitä, että on myös minun tehtävä ottaa vastuuta siitä, että mä teen asialle jotain. No sitten tietenkin myöhemminhän se tuli sitten ilmi, että joo omalla vastuulla se on, mutta et itse ja yksin sitä ei pidä eikä voi tehdä. Tavallaan se, että mä en ollut koskaan tavannut entistä käyttäjää. Ne oli kaikki joko kuolleita tai sitten ne oli vankilassa huhujen mukaan tai sitten vaan katosi johonkin. Ja tämä oli se mielenkiintoinen tämä kolmas porukka, elikkä ne, jotka katosi johonkin niin yleensä ne on ne, jotka oli lopettanut, mutta ne ei koskaan tullut takaisin sinne missä me oltiin käyttämässä huumeita, sanomaan, et “moi hei, et tule sinäkin, et mä oon lopettanut”. Siis ei käynyt kertaakaan tällä lailla, ennen kuin vasta sitten vuoden 2017 lopussa, mä asunnottomana löysin itseni hoitolaitoksesta kaikkeni menettäneenä ikään kuin, silloin tuli vastaan joku, joka oli itse päässyt sieltä pois ja se oli käänteentekevä kokemus – myös minulla.

KANERVA: Kertokaa siitä käänteestä, mitä asioita alkoi tulemaan teidän elämään sitten siinä vaiheessa kun jotain on alkanut muuttumaan ja te olette tavallaan kääntänyt elämän kurssia kohti sitä, missä te olette nyt?

JARI: Mä ekan kerran aloin hakea oikeasti apua vuonna 2017 päihdeongelmaan ja aloin ottaa oikeita askeleita oikeaan suuntaan. Mut mä en halunnut luopua niistä vanhoista, siitä itse pärjäämisen tavasta mikä mitä mä olin elänyt siihen asti ja mä en halunnut luopua siitä vanhasta; Mä en halunnu tehdä siellä oikeasti semmoisia muutoksia, kun olisi pitänyt tehdä. Vaikka sitten alkoikin tulemaan näitä raittiita jaksoja niin sitten tuli myös niitä retkahduksia ja sitten alkoi semmoinen tuskallinen kolmen ja puolen vuoden prosessi, missä sitten se tilanne paheni jatkuvasti. Mä ajauduin vääjäämättä sitten lopulta siihen pisteeseen, että mulla oli sitten lopulta luovuttava kaikesta ja mä en itse asiassa pystynyt siihenkään itse. Eli siinä käytännössä se päihteiden käyttö paheni niin paljon, että minäkin jouduin sitten asunnottomaksi ja perhe hajosi toiseen kertaan, että toinen asumusero tuli siinä sitten. Sitten tavallaan se, mitä mä olen yrittänyt viimeiseen asti säilyttää, eli se työpaikka, perhe ja tuota asunto ja tällaiset, niin mä jouduin menettämään ne. Vasta sitten, kun mä olin siellä viimeksi - toivottavasti viimeisen kerran - siellä katkaisuhoidossa, niin siellä tuli semmoinen käännekohta, että mä joudun oikeasti miettimään. Mulla ei ollut enää niitä selityksiä, et ei ollut enää sitä tavallaan niitä syitä raitistua, esimerkiksi just perhe ja työ, vaan minun piti löytää se syy raitistua niin omalta omasta sisimmästäni. Ja se ei todellakaan ollut helppoa siinä valtavan häpeän ja syyllisyyden määrässä, missä mä siellä silloin olin. Siihen onneksi siellä sattuu olemaan semmoinen hoitaja, joka sitten sairaanhoitaja, joka tuli sitten juttelemaan ja hän osasi sanoa ne oikeat sanat siinä. Ja sitten mulla oli siinä vaiheessa jo kokemusta tästä vertaistukiryhmistä ja tästä avusta. Tavallaan tiesin sen, että mistä sitä apua sitten saa. Niin siellä sitten muutaman tuskallisen, henkisesti hirveimmän päivän, mitä mulla on elämässä koskaan ollut, niin sen sitten tiimoilta mä sitten lopulta päätin, että mä annan tälle elämälle vielä mahdollisuuden. Ja lähdin sitten hakemaan apua ja aloin ottaa sitä vastaan. Siinä, siitä lähti se loppuelämän mittainen niin kuin tavallaan harjoittelu raittiiseen elämään.

TOMAS: Joo, no, siis tuota, käännekohta on, oli, mitä mä vähän tossa aikaisemmin jo sanoin siitä, että mä olin ajautunut asunnottomaksi. Ihan oikeastaan, näin rehellisesti sanottuna, ihan tahallaan tein senkin ja itse asiassa vitsailin silloin kun ainoalle ystävälle silloin aikoinaan, että ainakin mun tarvitsee tehdä asioille jotain nyt, että kohta ei ole kotiakaan, et mitenkähän tässä selviää. Ja sitä mä sitten naureskelin, niinkuin olevinaan. Asustelin tämän samaisen ystävän veneellä itse asiassa Munkkiniemessä sen koko kesän. Siinä iltaisin mä sitten pohdiskelin siinä, että alkaa olla elämän ehtoopuolella; mä olin 32 muistaakseni, että elämä alkaa olemaan ehtoopuolella, että tässä on kaikki ollut jo niin huonosti kymmenisen vuotta jo, että ei tämä nyt ihan näin pitänyt mennä. Mä mietin näitä samoja juttuja joskus täysi-ikäiseksi tultuanikin, mut mä en vaan uskaltanut tehdä asialle mitään. Koska, vähän mitä aikaisemmin valotin, että pelotti niin kauheasti se paljastuminen, et mitä kun muut näkee. Kaikkihan oli siis nähnyt jo. Mä en vaan itse sitä tajunnut. No nyt sitten oli jo kauan ollut ilmiselvää, että muu maailma on jo nähnyt, että minulla ei mene hyvin. Mulla ei ole enää mitään menetettävää, että eihän mulla edes kotia mihin mennä yöksi. Ja se tavallaan jotenkin avasi sen, minulla ei myöskään ollut mitään niitä ulkoisia puitteita, joiden kanssa tavallaan kamppailla, että mitä ei halua menettää. Että enää ei ollut edes äidin oikeata puhelinnumeroa, koska hän ei halunnut antaa sitä minulle. Ja omaan tyttäreen ei ollut mitään yhteyttä, eikä mitään. Että ainoa, mitä oli, oli ne vähät päihteet ja ne ainoat kaverit, ketkä huoli mun seuraa, oli semmoisia, jotka - no ne käyttäytyi sillä tavalla päivästä toiseen, että ei ei niiden seuraa kestänyt kun sen pari tuntia kerrallaan ja sen takia asusteli mieluummin veneellä suoraan sanottuna. Siinä oli sopivan haavoittuvassa tilassa kun sinne hoitolaitokseen sitten pääsi. Sinnekin mä menin ihan itsekkäistä syistä. Mä menin sinne, koska mä olin kuullut, että asunnon voi Helsingin kaupungilta saada vain, jos on on tuota päihteetön. Silloinkin mä menin sinne sillä ajatuksella, että ehkä mä saisin tämän käyttämisen jotenkin vielä hallintaan ja mä olin melkein kuitenkin - no mä olin yli viistoista vuotta käyttänyt jo melkein päivittäin niitä päihteitä ja kuitenkin mulla oli semmoinen ajatus siitä, että eiköhän tämä tästä jollain tavalla. Tämä kertoo paljon siitä mielenvikaisuudesta, mikä siihen liittyy. Sitten tosiaan tuli vastaan tuli yks hyvä ohjaaja, joka juuri osasi sanoa oikeita asioita ja yksi vertaisohjaaja, joka oli itse sitten tosiaan lopettanut käyttämisen myös. Kun mulla ekaa kertaa väläyteltiin, että mitä, ootko sä koskaan ajatellut, että sun kannattas lopettaa ihan kokonaan. Mä muistan vastanneeni, että en. En ole kertaakaan harkinnut. Siitä se tavallaan sitten lähti, että mitä jos harkittaisiinkin tätä näin, että saattaisi elämä muuttuu paljon helpommaksi. Mä en pystynyt enää vaan panemaan hanttiin, niin sanotusti, että mulla ei ollut mitään voimia laittaa vastaan, niin mä vaan suostuin okei. Että ei tää tuu toimimaan, mutta kokeillaan kuitenkin. Vähän kapinallisena niinku aina. Sitten alettiin kokeilemaan ja siinä oli semmoisia - mä muistan oliko psykologi siellä laitoksessa - ja mä menin hänen vastaanotolle kerran viikossa sen takia, että se oli ilmaista ja mä ajattelin, että tämä on hyvä asia. Tämmöistä ajattelua silloin oli, että mistä mä hyödyn. No mä menin hänen vastaanotolleen ja silloin me ekalla käynnillä mietittiin, että mitähän tässä voisi tavoitteet olla, että mä olen siellä 4–8 viikkoa. Olin siis kahdeksan, mutta että sitä ei tiedetty silloin. Silloin minä väläytin hänelle, että ois yksi semmoinen juttu, mikä mua mietityttää on, että miksiköhän mä käytän päihteitä. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että se mun päihteiden käyttö on jotenkin niin hullua, että siihen ei voi olla mitään järkevää syytä. Sitten me lähdettiin sitä selvittämään sitä, että mua ahdisti koko ajan. Aamuisin, kun heräsi, niin oksetti ihan se ahdistus. Mä en tiedä mistä se tulee. Siinä meni kaksi viikkoa, nimittäin psykologin kanssa saatiin jotenkin keskusteltua auki se, että mulla on - mun elämän perusasiat oli niin retuperällä, että se minua ahdisti, mutta mä en suostunut uskomaan sitä, ennen kuin me alettiin saamaan kuntoon niitä. Ekaksi saatiin toimeentulo kuntoon, sitten me saatiin mun asumiskuviot kuntoon ennen kuin mä edes lähdin sieltä laitoksesta. Yhtäkkiä mä huomasin, että hemmetti vieköön, että minulla on parempi olo. Ihan oikeasti tää toimii, että nämä tyypit ei vaan puhu niitä näitä, vaan et ne ihan tietää, mistä ne puhuu. Semmoiset ihan pienet onnistumiset oli tarpeeksi mulle, että mulla heräsi semmoinen toivo ja se usko siihen, että mitä jos mä teenkin tosi paljon näitä pieniä muutoksia, niin ehkä tästä tulee yks hyvä iso kokonaisuus. Vielä niistä pienistä onnistumisista haluan sanoa sen, että kun joku ehdottaa sinulle, että nyt pitäisi olla loppuelämä selvin päin, niin se kuulostaa niin isolta paketilta, ettei sitä voi mitenkään hahmottaa. Eihän kukaan meistä voi tietää, että mitä loppuelämä edes tarkoittaa, että sehän voi olla viikko tai sitten se voi olla viisikymmentä vuotta vielä. Mutta mä onnistuin sen paloittelemaan jotenkin semmoiseksi pikku viipaleiksi, että jos tänään ja huomenna koittaisi käyttäytyä ihmisiksi, niin katsotaan sitten. Mä itse asiassa oon vähän vieläkin samoilla linjoilla, että tänään teen semmoisia asioita, jotka helpottaa mun olemista huomennakin. Se on semmoinen. Mitään muuta en ole kenellekään luvannut.

KANERVA: Hei te kumpikin nostitte esiin vertaisuuden osana sitä, että on jotenkin havahtunut siihen omaan tilanteeseensa ja että sillä on ollut merkitys. te olette molemmat päätynyt toimimaan itse sellaisissa työtehtävissä, joissa te olette vertaisia muille, niin kertokaa siitä työroolista vähän. Millaista se on?

JARI: No mä itse, kun tälle tälle toipumisen tielle pääsin ja raitistuin, niin eka henkilö oli nimenomaan tämmöinen vertaisohjaaja. Samassa paikassa, missä itse asiassa nykyään itsekin toimii. Hän oli semmoinen kaveri, että oli ollut tosi rankka tausta ja sitten oli saanut tavallaan sitten raittiista elämästä kiinni ja se elämänilo ja semmoinen toivo, mikä hänestä huokui, ja pelkästään persoonastaan, niin se teki aika ison vaikutuksen, kun itse oli niin niin rikki ja niin hajalla ja niin häpeän ja syyllisyyden riivaamana, että se jotenkin antoi semmoista valoa. Se sitten taas käynnisti sen, että mä ajattelin, että tuota hommaa, koska mä oon saanut itse siitä, sain siitä vertaisuudesta niin paljon, vertaistuesta, niin tuota hommaa mä haluan tehdä kanssa itse. Mä oon nyt ollut tässä vuosi ja kahdeksan kuukautta päihteettä, niin mä tein semmoisen päätöksen, että mä ensin keskityn itseeni, ja siihen itseni hoitamiseen; ja kävin laitoskuntoutuksen ensin, asuin puolitoista vuotta myös päihteettömissä asumisyhteisöissä, missä sai harjoitella niitä arkielämän päihteettömyyden taitoja ja semmoista yhteisöllisyyttä ja tämmöisiä. Ikään kuin me kaikki kuulutaan johonkin yhteiseen perheisiin ja töihin niin työyhteisöihin, niin sellaista tavallaan, semmoista yhteisötaitoja, mitkä oli itse puuttunut, kun oli ollut hyvin semmoinen omavoimainen ja yksinäinen, ja yksinäinen susi ja muuta. Sai harjoitella rauhassa näitä taitoja. Sitten me vielä, tuota mä reilun puolen vuoden kohdalla tein sitten päätöksen hakeutua semmoisen avokuntoutuksen, missä sitten käsiteltiin niitä päihteiden käytön syitä niinkuin oikein todella syvällisesti. Sen jälkeen sieltä tuli se, että kun mä olin aikaisemmin - ja tämä liittyy juuri siihen päihteidenkäyttöön - mä olen aikasemmin vihannut itseäni. Se häpeä, se muu se päihteidenkäyttömaailmaa ja muu sellainen, oli aiheuttanut niin isot vahingot, että mä vihasin suoraan sanottuna itseäni. Ja siinä toipumisen myötä mä aloin vähitellen sietämään itseäni. Se oli se ensimmäinen vaihe. Sitten jossain vaiheessa se muuttui siihen, kun toipuminen eteni, että mä oonkin ok tyyppi. Viimeisen avokuntoutuksen myötä, sitten mä opinkin pitämään itsestäni. Sitten, kun mä opin pitämään itsestäni, mä ajattelin että nyt mä olen valmis siihen, että mä pystyn ehkä antamaan tästä jotain muille. Koska sen mä oon havainnut käytännössä, nää muut on, onkin tässä sanonut edelläkulkijat silloin, että vaan sitten kun rakastaa itseensä niin voi oppia rakastaa muita ja se oli omalla kohdalla ihan totta. Mä huomasin käytännössä, että siinä kohtaa mä tajusin, että nyt mä oon valmis antamaan jotain myös muille. Että se toipuminen on edennyt siihen pisteeseen. Se on ollut ihan fantastinen. Mä olen todella hyvin viihtynyt siinä työssä tällä hetkellä. Tavallaan se, kun näkee ympärillä sitä, pystyy antamaan jotain siitä toivosta, minkä itse olen saanut niin eteenpäin, niin tuota aika hienoa.

TOMAS: Mulla on itseasiassa samat pääpiirteet siinä, että miten mä päädyin ja mitä ekaksi tapahtui. Että ensin opettelin olemaan itseni kanssa ja sain asiat kuntoon. Enkä ollut missään nimessä suunnitellut, että alkaisin oman kokemukseni pohjalta tekemään yhtään mitään. Mä aina ajattelin jotenkin, no tietenkin tämmöinen alemmuuskompleksi kun on, niin sitä ajatteli, ettei kenellekään ole mitään hyötyä näistä mun höpötyksiä. Että se nyt on ihan varma. Mutta että mä pääsin aika pitkälle. Mäkin olin pidemmässä semmoisessa yhteisökuntoutuksessa. Siellä sitten oli tarkoitus miettiä, että mitä mä elämälläni teen. Mulla ei rehellisesti sanottuna ollut mitään tietoa, että mitä mä tekisin. Sit minulle väläyteltiin, että ois tommosta kokemusasiantuntijakoulutusta, et sä voisit olla hyvä siinä. Mä olin pikkuhiljaa alkanut oppia luottaa siihen, että muut ihmiset tiesi, mikä minulle on hyväksi. Tää on yks iso oivallus. Sitten mä ajattelin, että ei siinä nyt hirveästi ole menetettävää, jos mä kolmeksi kuukaudeksi menen johonkin kouluun, niin eihän se nyt ei voi kovin huonosti käydä. Sitten mä huomasin, että vaikka mä oon tosi kova jännittää, niin mä oon aika hyvä esiintymään ja puhumaan ihmisille. Mä huomasin, että ihmiset viihtyi mun kanssa samalla kun mä heidän kanssa. Jotenkin opin, että tässäkään ei ole niistä päihteistä kyse, vaan tässä on ihmisenä olemisesta kyse. On ihmisenä niille muille ihmisille. Se kohtaaminen varsinkin päihdeongelmaisen tai siitä toipuvan kohtaaminen, niin siitä tuli semmoinen sydämen asia. Työpaikkojen saaminen ei ole muodostunut missään vaiheessa ongelmaksi. Melkein päinvastoin, että ensin tuli tehtyä paljon luentoja. Oon ollut yliopistolla, eri ammattikorkeakouluissa luennoimassa ja toisen asteen oppilaitoksissa. Pidin kahdella päihdepoliklinikalla matalan kynnyksen vastaanottoa melkein puolitoista vuotta. Siitä sitten muutaman mutkan kautta ajauduin nuorisotyöhön, missä oon nyt sitten ihan kokopäiväisesti. Että se ei varsinaisesti edes ole kokemusasiantuntijan työtä, mutta sinne mä sovin. Edelleenkin luotan siihen, että muut on oikeassa. Mutta kyllä se on se kohtaaminen ja se myötätunto on se mun salainen ase.

KANERVA: Millaista oli palata työelämään? Kertokaa vielä siitä. Te olette kumpikin ollut jonkun aikaa pois kokonaan, niin millaisin ajatuksin te lähditte sitten uudestaan rakentaa työuraa?

JARI: Joo no ensinnäkin mun oli hylättävä toistaiseksi se vanha ammatti. Mä olin tosiaan kirjanpitäjänä aikaisemmin ja mä tajusin sen jossain vaiheessa, että tästä on päästävä irti. Mä ehkä jouduin kyseenalaistamaan ne vanhat toimintamallit niin paljon, että koin, että musta ei siihen hommaan enää ole. Tavallaan se on ollut mahtavaa, että on ollut se aika, toipumisrauha. Tavallaan saanut rauhassa miettiä, mitä sitä oikeasti haluaa tehdä. Mitkä ne Jarin arvot on ja mitä mä haluan elämältä. Mä oon sen toivonsa käyttänyt siihen pysähtymiseen ja itsensä tarkasteluun. Sitten kun tuohon työelämään päätti palata, niin vitsi oli mageeta, että oli se työyhteisö ympärillä. Mun sen päihteidenkäytön ja muun seurauksena se oli ollut niin yksinäistä puurtamista vuosikymmenet. Mulla tuli tosi hyvä fiilis siitä, kun mut otettiin hyvin vastaan. Ja kun ei tarvinnut mennä minkään salaisuuksien kanssa sinne töihin, että henkilökunta tiesi sen taustan. Mä pystyn olemaan siellä oma itseni. Se oli tosi vapauttavaa, koska mulla on kokemus, että minun ei ole tarvinnut vetää mitään työroolia päällä sinänsä, vaan mä pystyn menemään sinne omana itsenäni. Ja sitten se, että siellä on se työyhteisö ja on se kahvihuone, missä pystyy juttelemaan ihmisten kanssa. Juttelemaan niistä näistä, tai sitten jostain syvällisistä asioista. Sekin on ollut tosi avartavaa ja vapauttavaa. Itse on saanut työnantajalta valtavasti tukea siihen, kun tässä kuitenkin tulee aina välillä niitä haastavia päiviä, niin kun niistä vaan puhuu siellä työpaikalla, niin niihinkin saa apua. Hirveän semmoinen kannustava työyhteisö ollut, että on edesauttanut sitä omaa viihtymistä ja paluuta siihen. Ja sit yks mikä oli kanssa päätös, että mä teen sen paluun tarpeeksi hitaasti. Mä teen tällä hetkellä kaksi päivää viikossa töitä ja hitaasti nostan sen sinne kolmeen. Mä yritän nyt tehdä nykyään ne muutokset, että olisi hitaita ja harkittuja, kun ennen ne oli semmoisia impulsiivisia ja rajuja, nopeita ja näyttäviä liikkeitä ja ne ei toiminut. Sitä ei tavallaan pysynyt nuo tunteet mukana ja sitten tuli stressiä ja ahdistusta ja pelkoja. Eli niitä syitä, mihin aikaisemmin joutui sitten juomaan. Niin nykyään haluan voida hyvin.

TOMAS: Joo tossa tuli monta hyvää pointtia. Musta tuntuu välillä, että mä oon saattanut vähän rysäyttää menemään. Kun menekkiä niin sanotusti on ollut, että on haluttu töihin, niin on mennyt juuri siinä hilkulla, että mennäänkö nyt vähän liian kovaa. Mutta onneksi tietoisuus omasta rajallisuudesta ja sen hyväksyminen ja myöntäminen on ollut sen verran hyvin läsnä, että ei ole syntynyt mitään hätää. Kun on kerran oppinut avun pyytämisen, niin työyhteisöissä on ollut mielettömän hieno olla nimenomaan just oma itsensä. Tavallaan kaikki, mitä mulla ennenkin oli, kun päihteiden käyttö alkoi, kaikki epävarmuus ja se olo siitä, että et vitsi oonkohan mä tarpeeksi hyvä, niin kaikki se on olemassa vielä. Mutta ne nostaa päätään harvemmin ja silloin kun ne nostaa päätään, niin yleensä se on melko helppoo tiedostaa ja todeta vaan, että hei tämä ei ole todellista ja tää tulee sieltä jostain. Että ei mulla oikeasti ole mitään hätää. Kun on semmoinen mahtava tiimi missä tekee töitä, niin voi aina heti puhua asiasta jollekin. Ja sitten ne muut tekee ihan samaa, on niillä sitten päihdeongelma takana tai ei. Tuntee olevansa kotona ikään kuin. Saa rauhassa mokata, sitäkin tulee tehtyä ja saa haastaa itseään. Vaikka mä koenkin, että oma semmoinen ammatillinen kehitys ja tää ihmisenä kehitys ylipäätään, että vaikka se on 20 vuotta myöhässä olevinaan, niin mä mä koen kuitenkin, että se ei ole niin. Vaan jokainen aloittaa jostain. Toiset vaihtaa ehkä ammattia. Mun yks kollega on juuri vaihtanut muutama vuosi sitten ammattia, hän on myös ollut kirjanpitäjä joskus, ja nyt hän tekee samaa työtä kuin minä. Että tavallaan ollaan ihan samaa. Täähän mulle on se tärkein, että mä koen, että mulla on yhteys ihmisiin ympärilläni. Kun työyhteisö on semmoinen, että se avoimuus on sitä luokkaa, että okei ei nyt ehkä ihan kaikkia salaisuuksia ihmiset toisilleen kerron, jos ollaan realistisia, mutta se avoimuus on sitä luokkaa, että sinulla on se fiilis, että sun ei tarvitse pitää mitään suojamuuria yllä tai roolia. Mä luulen, että silloin se hyvinvointi tulee ikään kuin automaattisesti mukana. Tietenkin osa töistä menee ihan täysin oma kokemus edellä, mutta aina se ei mene niin ja sittenhän meillä on tosi hyvät työnohjauksessa ja kaikki tällaiset myöskin.

JARI: Hyvä pointti toi yhteys ihmisiin. Toissa päivänä tuli semmoinen kohtaaminen toisen työntekijän kanssa, kun hän kertoi omasta kriisistään työidentiteettinsä kanssa. Eli hän tuli niiden omien ongelmiensa kanssa ihmisenä esiin, jolloin meille tuli tosi magee keskustelu siellä kahvihuoneessa, että sielläkin on riittämättömyyttä ja häpeää. Ihan niitä samoja juttuja, minkä kanssa itsekin on paininut. Tavallaan se yhteys muihin ihmisiin, niin se on ollut kyllä itsellekin magee huomata, että kaikki me panimme noiden samojen juttujen kanssa. Meillä vaan on ehkä ollut pikkuisen väärät toimintamallit niiden käsittelemiseksi.

TOMAS: Niin selviytymismekanismit on ollut ehkä vähän dramaattisia, sanotaanko näin. Mutta et just toi. Jossain vaiheessa minulta kysyttiin, että milloin mä olen viimeksi kokenut yksinäisyyttä. Mä en muista. Siitä on yli neljä vuotta aikaa, kun mä olen kokenut itseni yksinäiseksi ja ennen sitä mä olin 15 vuotta yksinäinen. Mä uskon vahvasti, että se on nimenomaan tämä yhteys se taikasana. Just vähän aikaa sitten olin 10 päivää itsekseni kotona ja oli aivan ihanaa. On kiva olla ihmisen kanssa kenestä pitää ja ei tarvitse kokea yksinäisyyttä. Ystävät tuo ruokaa ja kaikkea tällaista. Ei tunnu siltä, että katkeis yhteys ulkomaailmaan ja tähän planeettaan niin sanotusti, vaikka olisi siellä omassa yksiössään kotona. Että jotain on tapahtunut. Pienimuotoinen tai vähän ehkä isompikin ihme.
KANERVA: En malta olla kysymättä teiltä vielä. Koska usein semmoinen puheeksi ottaminen tai yhteyden luominen sellaisissa tilanteissa, jossa on työyhteisössä vaikka epäilys jonkinlaisesta päihteiden käytöstä tai riippuvuudesta, niin niiden siltojen rakentaminen voidaan kokea tosi vaikeaksi ja se kynnys voi olla tosi iso. Mitä te ajattelette, että millaisin keinoin voisi kuitenkin luoda yhteyttä tai pitää huolta toinen toisistamme töissä?

JARI: Se on että tuotais semmoista ihmisyyttä sinne. Jos miettii tuota omaa yrittäjämaailmaa, niin siellä jokainen on se oma haarniska päällä. Aina menee ihan hyvin tai loistavasti, vaikka oikeasti ei menisikään. Se pakottaa siihen, että itselläkin pitää mennä sitten hyvin, vaikkei oikeasti menisikään. Ei tavallaan halua puhua omista ongelmistaan kenellekään. Kokee ettei sitä saa. Niin semmoinen lempeä kuulumisten kyseleminen ja oikeasti kuuntelu. Että kysytään, miten sulla menee ja sitten pysähdytään siihen hetkeen ja siihen tilanteeseen. Ja ei välttämättä aina vastata, että ihan hyvin. Toki se joskus on ihan ok vastata, että ihan hyvin. Mutta jos oikeasti pysähdytään, kuunnellaan ja olisi niitä ihmisten välisiä kohtaamisia työpaikalla. Oltaisiin läsnä siinä hetkessä ja pystyttäisiin hetkeksi luopumaan niistä haarniskoista, voitaisiin jättää ne sinne naulakkoon ja olla ihmisinä muiden kanssa ja sitä kautta tulisi se yhteys. Oli päihdeongelmaa tai ei siinä työyhteisössä lois semmoisen avoimuuden ja rehellisyyden ilmapiirin, jossa semmoiset päihdeongelmat tulisi helpommin esiin, niihin pystyttäisiin ehkä paremmin suhtautumaan. Se ei olisi niin kamalaa, se ei olisi semmoinen kauhea salaisuus. Koska jos jotain tulisi julki, niin se päihdeongelmainen huomaisi, että ei mua hylätäkään, että nämä ihmiset ei katoa mihinkään mun ympäriltä, ja ne on ne on tässä läsnä. Semmoinen välittäminen, mikä sitten näkyy siinä koko työyhteisössä, niin vois kokonaisvaltaisesti se työyhteisöä eheyttää. Koska nämä päihdeongelmat tuppaa olemaan yleensä semmoisia, että aina sanotaan, että päihdeongelma on koko perheen ongelma. Päihdeongelma on myös koko työyhteisön ongelma. Sieltä tulee semmoisia totuttuja toimintamalleja, että jotkut läheiset ystävät auttaa siinä, mahdollistaa sen päihteiden käytön jopa mahdollisesti salailemalla ja tekemällä sen kaverin duunia. Se on huono, et siinä helposti koko työyhteisö sairastuu jollain tavalla niihin käytösmalleihin. Ensinnäkin totta kai päihdeongelman julkituominen, vaikka sen tuskallista onkin häpeän takia. Se on oikeasti pitkällä tähtäimellä ainoa oikea ratkaisu. Ja sitten siihen se tuki. Se ystävän käsi ja se kuunteleva korva siihen viereen ja istutaan alas ja jutellaan, että mitä tässä tehdään ja ei mitään hätää. Sitten mietitään, että miten tässä nyt mentäisiin, mitä tässä tehdään, mennäänkö kuntoutukseen. Ja vaikka sitten sanotaan, että sun työpaikka täällä odottaa, että nyt annat itsellesi aikaa. Sen jälkeen, kun jos on päihdeongelmainen, joka lähtee kuntoutumaan, niin annetaan se toipumisrauha. Siinä toipumisessa menee todella paljon aikaa. Mulla itsellä se sykli oikeastaan oli sitä, että kun mä sitten retkahtelin ja olin pari viikkoa esimerkiksi vaikka poissa töistä ja palasin takaisin, niin ongelma siinä oli se, että kahden viikon aikana työt oli kertynyt aivan megalomaaniseksi. Sitten mä lähdin puskemaan niitä, nyt pitää, nyt pitää. Häpeä ajo siihen, että nyt pitää saada suoritettua näin nopeasti ja paikattua tää ja sit mä ajoin itseni loppuun sillä. Se paluu pitäisi olla hyvin semmoinen lempeä ja rauhallinen ja mahdollisimman hidas. Semmoinen lempeä. Että lempeyttä lisää työpaikoille.

TOMAS: Joo ehdottomasti lempeyttä. Mä ajattelen, että työyhteisöjen dialogi, jos se toimisi, että kuunnellaan oikeasti ja kunnioitetaan. Ja vielä yksi tärkeänä, että puhutaan suoraan ja asioiden oikeilla nimillä. Niin luo kyllä semmoisen ilmapiirin, joka mun mielestä myös ennaltaehkäisee päihdeongelmia. Mun opettaja aikoinaan kauppiksessa sanoi, että sinulla pitää saada kuntoon asiat joko kotona tai koulussa, mutta jompikumpi pitää ensin laittaa kuntoon, että sä pystyt sitä toista alkaa rakentamaan. Asioihin puuttuminen avoimesti suoraan, niin se on mun mielestä sitä oikeaa välittämistä. Ja tietenkin se, että jos otetaan asioita esille eikä olla valmiita kävelemään siinä rinnalla ja oikeasti auttamaan ja etsimään yhdessä sitä apua, niin sehän on sitten toisen hylkäämistä vaan ja semmoiseen en voi kannustaa. Suoraa puhetta, mutta myös sitä välittämistä edelleen. Se kuuluisa myötätunto, niin sillä pääsee yllättävän pitkään. Suosittelen kokeilemaan. Toimii myös itseä kohtaan.

KANERVA: Mitä sitten, jos tuolla kuuntelijana on joku sellainen ihminen, joka tässä kuunnellessaan tulee pohtineeksi sitä omaa tilannettaan riippuvuuden tai vaikka päihteiden kanssa, niin onko teillä joku semmoinen ajatus tai sanoma, jonka te haluaisitte nyt jakaa hänelle?

JARI: Joo, että et todellakaan ole ongelman kanssa yksin. Kannattaa tulla puhumaan siitä tai mennä puhumaan sellaiselle henkilölle kehen luottaa. Avata se keskustelu ja katsoa mitä se sitten menee eteenpäin. Näistä näistä ongelmista voi selvitä ja apua on valtavasti saatavilla. Se toivo ja usko löytyy, että yksin ei tarvitse niitä haasteita kohdata. Vaikka siinä kohtaa, kun se tilanne on akuutti, saattaa tuntua pahalta. Mutta se, että sen asian ja ongelman kanssa tulee esille. Kirpasee, mutta se helpotuksen määrä, kun ei tarvitse enää kantaa sitä salaisuutta sisällä. Se on aika vapauttava. Ja siitä kohtaa lähtee se toipuminen. Siitä kohtaa tulee tämmöinen usko ja toivo elämääni mukaan ja hyviä asioita alkaa tapahtua vääjäämättä.

TOMAS: Mä sanoisin, että anna itsellesi mahdollisuus. Juttele jollekin, joka tietää, mistä sä puhut ja joka saattaisi ymmärtää, että mitä sä käyt läpi ja joka itse on käynyt läpi niitä asioita ja löytänyt ehkä jotain ratkaisuja. Jotain pieniä asioita, millä voisi helpottaa sitä tuskaa. Kun ei todellakaan ole yksin. Löytyy tosi paljon eri keinoja, miten voi omaa elämänlaatuaan parantaa.

KANERVA: Tässä kohtaa mä haluaisin kiittää teitä kumpaakin siitä, että te olette tuoneet itsenne tähän kohtaan elämään mitä nyt elätte ja olette vielä jakaneet tämän kaiken kokemanne ja ajatuksenne meidän kanssa tänään. Kiitos siitä!

JARI: Kiitos. Tämä on ollut todella itsellekin semmoista vapauttavaa ja jotenkin ollut ihanaa olla tässä mukana.

TOMAS: Kiitos.

Staden och förvaltning

Videor

496 videor