podcast
Jakso 5/5 Toivo
spinner
Share podcast
Jakso 5/5 Toivo
Season 2
, Episode 5
49 min
|
Available Unlimited
|
Published
06.10.2023

Eläkeläinen Anne sekä Sateenkaarisenioreiden puheenjohtaja ja eläkeläinen Risto Hartikainen kertovat kokemuksistaan vertaistuesta ja mikä heille antaa toivoa.

2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU

Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä


Toivo
Äänitteen kesto: 50 min

Litterointimerkinnät
Haastattelija:    Maarit Ajalin
Vastaajat:    Risto Hartikainen
Anne
sa-    sana jää kesken
(sana)    epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)        sana, josta ei ole saatu selvää
(--)    useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :    kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Kuuntelet Käänteentekevää puhetta -podcastin toisen kauden viimeistä jaksoa. Me ollaan pohdittu täällä yhdessä mielen hyvinvointia eläkeläisten näkökulmasta. Tällä kertaa meillä on aiheena toivo, vertaistuki, muutos ja avun hakeminen. Mä oon Maarit Ajalin Helsingin kaupungilta.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Tänään mulla on studiossa vieraina Risto Hartikainen Sateenkaarisenioreista, tervetuloa.

Risto Hatikainen: Kiitoksia.

Maarit Ajalin: Sä oot ollu eläkkeellä kymmenisen vuotta ja samoin meidän toinen vieras Anne. Tervetuloa mukaan.

Anne: Kiitos ihan mukavaa olla täällä.

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta.

[taustamusiikki loppuu]

Maarit Ajalin: Mennään hei suoraan asiaan. Minkälaisia unelmia teillä on näin eläkkeellä? Tai mistä te saatte toivoa tai mistä te ootte saanu muutosvoimaa?

Risto Hatikainen: Mulle toivo on… toivo. Sitä vietetään Toivon päivää 4.6. ja mulle äärettömän tärkeä päivä sen takia, että olen HIV-positiivinen. Ja Positiiviset ry on viettänyt ja lähes 20 vuotta Toivon päivää yhtenä päivänä siitä, että meillä positiivisilla on myöskin toivo annettu nykyisin, koska on tullu uudet lääkkeet. Tai uudet ja uudet, jos on 25 vuotta jo syöny niitä, niin ei enää uusia lääkkeitä. Mutta toimivat lääkkeet, jotka on tehnyt siitä elämästä semmosen, että HIV, joka on aikaisemmin ollut jollain tavalla hyvin merkittävästi vaikuttamassa elämään, niin nyt enää ei vaikuta. Se on sitä toivoa. Ja vertaistuki siihen, se tekee siitä todella tärkeän. Vertaisena voi tavata muita positiivisia ja tarjota niille sitä vertaistukea, ettei kukaan jäisi yksin.

Anne: Jos mä ajattelen niinkun voimana, ni kyl mä ehkä lapsista ja lapsenlapsista, luonnosta, eläimistä. Ja ehkä osittain myös tästä vertaistuesta, mikä on tosi hieno juttu.

Risto Hatikainen: Myöskin Sateenkaariseniorina on äärettömän tärkeä tämä vertaistuki. Koska siis vähemmistöön kuuluminen ei ole mikään hauska asia joillekin ihmisille. Ja se laittaa ihmisiä kaappiin ja mä toivon, että mä pystyn omalla esimerkillään tuomaan alustan sille, että sieltä kaapista on turvallista tulla ulos.

Maarit Ajalin: Mä oon tosi ilonen, että te kumpikin mainitsitte ton vertaistuen.Ttässä nyt pieni mainos Helsingin kaupungin palveluista, et meillähän on nää uudet mielenterveyttä tukevat senioripalvelut, joihin kuuluu myös nää vertaistukiryhmät ja myös sosiaaliset kuntoutukset. Eli meillä on esimerkiksi Kööri, jos halua lopettaa tai vähentää päihteidenkäytön. Peesi, jos läheisellä on päihdeongelma, kaipaa itselleen tukea. Vire, jos on alakuloa tai masennusoireita. Ja Toivo‚ jos on menettänyt läheisensä. Ja nää on kaikki nimenomaa eläkeläisille tarkoitettuja ryhmiä. Ja järjestöpuolellahan on myös esimerkiksi HelsinkiMissionilla on näit Senioripysäkki-keskusteluryhmi.
Et apua on kyllä saatavilla tosi monenlaista. Mutta te ootte kumpiki itse ollu vertaistuessa mukana, niin mistä te saitte tavallaan sen uskalluksen hakee sitä tukea alun perin? Koska mä uskon, et monelle se voi olla tosi pelottava ottaa se ensimmäinen askel ja lähtee mukaan tämmöseen ryhmään puhumaan tosi henkilökohtaisista asioista.

Risto Hatikainen: Mulle itselle on tullut se vertaistuki… ensinnäkin HIV-positiivisuudesta. Sen takia koska se aikoinaan silloin, ku mä oon saanu sen -96, niin silloin ei ollut vielä tietoa siitä, että pystyykö elämään tai onko elossa enää kohta. Kun lääkkeet vasta oli tulossa ja siinä vaiheessa se vertaistukea oli todella tarpeen. Koska siis ainoa tieto siitä oli se, että sulla ei ole elinaikaa enää kauan. Tämä on tehny sit äärettömän tärkeäksi vertaistuen.
Vertaistuki on semmosta, jossa siis vertaisena pystyy keskustelemaan asioista. Jos joku asia pelottaa, niin se on hyvä puhua ulos, eikä jättää sisälle ja sitä kautta sit toinen vertainen voi kertoo, et minä olen selviytynyt tästä siten kun on.
Ja sama juttu sitten Sateenkaariseniorina, niin meille on äärettömän tärkeä kuin ikä tuo meille omia remppoja, joita on ympäriinsä, niin vertaisena pystyy keskustelemaan. Vaikka pelkästään siitä, et monta tablettia syöt päivässä, niin sekin on vertaistukee, et hetkinen mä syön vähemmän ku tuo [naurahduksia].

Anne: Joo. Mä pitkään mietin, että haenko apua jostakin ihan omaan pahaan olooni ja sitten mulla on läheinen, joka juo. Mä päätin, et mä oon niin tärkeä itselleni, et mun täytyy saada jostain apua.
Tsempin mä löysin ensin ja soitin ja sieltä kävi kaksi ihmistä mun luona juttelemassa ja sen jälkeen mä sain Tsempistä yhden rouvan, joka edelleen käy säännöllisesti mun luona vielä hetken aikaa. Ja häneltä kuulin taas Peesistä, jonka takia istun tässä.
Mutta se oli ensin ihan semmonen… Mua hävetti ihan oikeasti hirveesti soittaa ja selittää sinne puhelimeen omia juttujani. Mutta sit kun mä tutustuin tähän ihmiseen, joka mulla on käy, niin aivan ihana käydä elämänkaarta läpi ja nimenomaan sitte taas tässä toisessa ryhmässä Peesissä, kun oli useampia ihmisiä, niin jakaa niitä omia olojaan ja saada kokemus, et okei ei mullakaan niin huonosti asiat [naurahtaa]. Et saattaa olla jollain huonommin, mutta siltikin selvitään.

Maarit Ajalin: Joo ja Tsemppi on tosiaan tää meidän sosiaalinen kuntoutus. Eli siinä saa sitte tämmöset yksilöllistä keskusteluapua ja sun omista tavotteista lähtien sit mietitään, että vaikka mitä mielekästä tekemistä sun elämään löydetään tai mitään muutosta siel vois olla. Eikö niin?

Anne: Joo, kyllä.

Maarit Ajalin: No millasii kokemuksia teillä on ollu siitä itse vertaistuesta? Et ku on saanu jakaa niitä ajatuksia siinä samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa. Mitä te ootte saanu siitä?

Risto Hatikainen: Mä voin aloittaa sen takia, että siitä mä olen saanut aivan valtavasti. Mä oon saanut hirveän lauman todella hyviä ystäviä. Me jaetaan asia yhdessä, koska siis siinä tulee stigma ja häpeä. Suurimmaksi osaksi on ainaki HIV-tartunnan saaneella on se, mikä seuraa mukana, niin niitten voittamiseen tarvitaan toista, jolla on samoja tommosia olotiloja. Et pelkoja siitä, et miten ihmiset suhtautuu. Ollaan sieltä pystytty keskustelemaan myöskin siitä, että miksi meillä on stigma, miksi meillä on häpeä ja ollaan saatu itselle avattua se tilanne, et ainoastaan sen takia, että nyt puhutaan seksitaudista, joka tappaa.

Maarit Ajalin: Mitä kokemuksiin sulla on ollu Anne?

Anne: Siis tämä ryhmä, missä mä olin, niin meitä oli vain neljä ja ohjaajat. Aivan ihania, avoimia ihmisiä, joiden kanssa oli kiva itse jakaa omia kokemuksia ja kuulla heidän kokemuksia ja huomata, et aika lailla samanlaisten asioiden kanssa painitaan.
Ja kyllä, kun sä sanoit Risto siitä häpeästä ja stigmasta, niin ainakin alkoholistin läheisenä, niin myös se, että toinen on alkoholisti, niin kyllähän itellekin tulee semmonen olo, että onko se jotenkin mun syy tai mitä mä voisin tehdä. Mutta tuol ryhmässä tajus, et hei, että koska oli myöskin nämä vetäjät mukana, jotka niin kuin [naurahtaa] aina meitä vähän ohjasti oikeille poluille keskustelemaan asiasta, eikä vaan asian vierestä. Niin jotenkin se helpotti sitä omaa semmosta syyllisyydentunnettakin. Koska sä et voi vaikuttaa toisen elämään. Voit vaikuttaa, mut et voi tehdä ratkaisuja.

Risto Hatikainen: Joo toi pitää täysin paikkaansa, koska en mä itse myöskin… mun kumppani on ollut alkoholisti tai on edelleenkin alkoholisti. Hän ei oo enää mun kumppani, vaan hän ex-kumppani. Niin se on ollut todella… hirvittävä asia itse huomata se, et kuinka ottaa syylliseksi ittensä. Olnko mä näin huono, että toi juoksun takia?
Ja mä olin itse Lammilla käymässä tämmösessä, missä käytiin tämmöstä riippuvaisuussuhdetta ja siellä totesin, et mä oon riippuvainen mun ex-kumppanista. Ja se oli kamala todeta tää, että vaikka kuinka yrittää, me ollaan oltu 20 vuotta jo erossa‚ niin silti mä oon kiinni siinä.

Maarit Ajalin: Kyllähän se päihderiippuvuus on semmonen asia, et se sairastuttaa ne läheiset ja se läheisriippuvuushan on tarkoittaa nimenomaan sitä‚ että sä alat elää sen toisen kautta. Se ikään kuin tämän juovan läheisen mielialat vaikuttaa sun mielialoihin ja sä alot kontrolloimaan, mitä sä teet ja voinko mä lähtee nyt ystävän kans ulos, juoko se sillä aikaa esimerkiksi. Et se on tosi kokonaisvaltainen sairaus myös se läheisriippuvuus.

Anne: Joo. Sä sanoit sen läheisriippuvuus-sanan. Just sitä meinasin sanoo, et sekin oli hyvä, kun me käytiin myös siellä ryhmässä läpi niitä omia. Et miksi olen lähesriippuvainen ja mitä sille vois tehdä. Ja mun täytyy sanoa, et mä huomasin myös sen, et ku mä en elättäjän päihderiippuvaisen kanssa, niin mun tilanne oli tietyllä lailla helpompi. Paitsi sit siltä kantilta taas, et mähän en tiedä, mitä tapahtuu. Onko hän kunnossa vai eikö hän ole kunnossa ja monta mutkaa matkassa.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: No te olette kumpikin ollu nyt semmoses ryhmässä, ku sä oot Sateenkaarisenioreissa myös Peesissä oli ainoastaan eläkkeellä olevia, niin miten te näette, et onko sillä merkitystä sillä, että siinä vertaistukiryhmäs on samanikäistä porukkaa? Että siitä on kyl tutkimuksii, että se hyödyttäis enemmän, mut mikä teijän henkilökohtanen fiilis on?

Risto Hatikainen: Mun henkilökohtainen fiilis on täysin se, että se on todella iso hyöty, et se on samanhenkiset samanikäiset keskustelee samoista asioista. Koska ei oo olemassa yhtä ainoata oikeata tapaa. Niitä asioita voi olla sellaisia, jotka painaa hirveän paljon enemmän… siinä, kun kuulee sen vielä toisten kertomana. Että tolla on sama ongelma ku mullaki. Niin se jollain tavalla, siihen pystyy paneutuu eri tavalla, koska tietää niin, että täällä ei tuu opetustilannetta, et joku opettaa mua elämää eri tavalla, vaan siellä keskustella arjesta. Se arki on sitä vertaistukea.

Maarit Ajalin: Ja kyllähän se on hyvin erilainen, et ootko sä parikymppinen opiskelija vai ootko sä sit on lupa 10 vuotta eläkkeellä. Joo.

Risto Hatikainen: On.

Anne: Mä oon tätä pohtinu muutamaankin kertaan ton ryhmänkin myötä. Et kun ihmiset on niin eri tilanteissa kuitenki, mutta… jossain mielessä vois olla ihan hyvä, et yhdistettäs eri-ikäisiä. Koska vois lähentyis siis ehkä meidän ikääntyvien ja nuorempien maailmat.
Ja muutenkin mun mielestä ihmisiä jaotellaan vähän liikaa eri ominaisuuksien mukaan. Vaikka nyt ikäihmiset, työikäiset, teinit ja lapset.
Jutellessa eri-ikäisten kesken, niin mä luulen, et moni ikäihminen muistaa omaa aiempaa elämäänsä ja sen aikasia haasteita ja ymmärtäis puolin ja toisin ehkä. En tiiä.
Ja sitten lasten ja nuorten must pitäs saada, joko ryhmissä tai muutenkin olla enemmän keskenään tekemisis, ku kaikilla ei oo isovanhempia. Ja samanlaisiin elämänkohtaloita voi olla niinku eri-ikäisillä ihmisillä. Ni eikö nuoremmat vois saada sit voimaa siit, kun ne näkis, että vanhemmat ihmiset on selviytynyt? Kaikesta voi selvitä [naurahtaa].

Maarit Ajalin: Eli me tarvitaan semmost myös sukupolvien välistä keskustelua, mutta kaikelle on tavallaan sitten oma paikkansa ja tilauksensa.

Risto Hatikainen: Kun on päässyt keskustelemaan nuorien kanssa ja sitten vielä vanhempien kanssa ja sit on mun ikästen kanssa ja keski-ikästen työelämässä olevien kanssa, meillä kaikilla on jotain se toisille annettavaa. Vanhempana… nuorilla on se usko ja toivo. Se on niinku ensimmäinen asia, mitä ne voi antaa meille ja meillä on sitä… No en mä voi sanoa‚ että viisautta. Mut sanotaan niin‚ et meidän historia on sellaista, josta on hyvä muistuttaa niit nuoria. Et hei te ootte saanu… nyt tällä hetkellä paljon paremmin asiat kuntoon, kun me itse ollaan saatu. Me ollaan opeteltu kantapään kautta ja te ootte jo omaksunut se asian.
Ja mun mielestä toi on just se sateenkaarevassa yhteisössä on hyvin tärkeää se monisukupolvisuus.

Anne: Toi ei koske toi, että tähän ikään mennessä on ehtinyt kokea ja oppia vaikka mitä pelkästään sateenkaari-ihmisiä, vaan onhan nuorilla annettavaa vanhemmille ihmisille ja meillä vanhemmilla on elämänkokemusta, jota voit myös jakaa monella eri tavalla monessa paikassa. Et kertyy joka ikiselle ihmiselle tätä.

Risto Hatikainen: Ehdottomasti.

Maarit Ajalin: Mut miten me voitais sitte antaa sellasta vertaistukea, sitä toivoa ja kokemust ihan arjessa meijän ystäville ja lähipiirille? Et ei sen aina tarvi olla mikään virallinen vertaistukiryhmä, vaan miten me voitaisi jakaa sitä samaa hyvää henkeä ihan normaalissa arjessa?

Risto Hatikainen: Vertaisena voidaan toimia. Ei… Se vertaistuki oikeastaan se on niinku sanana aivan hirviö. Että tässä niinku tuetaan jostain asiasta, josta joku pitäis päästä eroon ja annetaan tukea. Mun mielestä vertaisena pystyy keskustelemaan asioista, joihin löytyy ratkaisu, varmaan voi löytyy sieltä toiselta vertaiselta. Semmosen joka tuo siihen sen uuden näkökulman, minkä itse on ehkä unohtanut tai hukannut.

Anne: Ihmisenä ihmiselle. Eli musta… jos jollain on huono olo tai paha olla, niin lähimmäisenä riittää varmaan kun kuuntelet ja jos toinen pyytää apua, ni viimeistään sitten voit neuvoa, mut ei pidä loukkaantua, jos se toinen ei noudata niitä saamia ohjeitaan [naurahtaa].
Mutta mä varmaan aika paljon neuvomasta ketään, koska se on kuitenkin mun kokemus. Mut kuunnella ja sit jos on olkapäästä kiinni tai lämmin halaus, sekin auttaa monesti.

Maarit Ajalin: Erinomaisesti tiivistetty. Nimeomaan, et kuunnella ja olla läsnä ja sit vast neuvotaan, jos pyydetään. Et meil on ehkä se meni sisäsyntyinen tarve siihen, et vitsi mä tiedän, miten täs kannattaisi tehä ja sit [naurahtaa] on saatava sanoo, vaikka enemmän se lohduttaa se läsnäolo.

Risto Hatikainen: Nii, mun ammattini puolesta, et silloin kun olen ollut työelämässä, niin mä oon ratsastuksenopettaja. Elikkä opettaja. Niin mä pyrin välttämään sitä, et mä en ala opettaa ihmisii. Se on kaikkein nolointa on se, et yhtäkkiä huomaa itsestään sen piirteen, et taas minä opetan. Ja se ei oo vertaista.

Anne: Tästä tulee yksi hyppy vielä vaikeeseen asiaan, joka hyvin monelle on vaikea, niin kuolema. Siis kun joku kuolee, niin kuinka vaikea monen on olla vaan läsnä hiljaa. Ei tarvii sanoa sille surevalle mitään‚ kun sä oot siinä, että toinen voi jakaa sitä, jos haluaa. Jos ei, ni sit vaan ollaan hiljaa yhdessä. Mut et sä oot myötätuntonen.

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta.

[taustamusiikki loppuu]

Kertoja: Uni ja syvä lepo lataavat kehon ja mielen voimavarat. Unen aikana mieli käsittelee myös sellaisia tunteita, jotka usein päivän askareissa jäävät vaille huomiota.
Ikääntyessä uni muuttuu. Esimerkiksi nukahtamiseen voi kulua enemmän aikaa ja yölliset lyhyet heräämiset lisääntyvät. Uniongelmat ovat yleisiä ja ajoittaisena normaaleja, mutta jos tilanne pitkittyy uniongelmiin kannattaa hakea apua.
Univaje vaikuttaa negatiivisesti mielialaan, tarkkaavaisuuteen, muistiin, oppimiseen ja asioiden hallintaan. Hyvää unta voi auttaa muun muassa menemällä nukkumaan ja heräämällä aina samaan aikaan, välttämällä päihteitä, kofeiinia ja älypuhelimen käyttöä illalla, pitämällä makuuhuoneen viileänä, pimeänä ja puhtaana, sekä olemalla päivällä aktiivinen.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Mikä teillä on ollu semmost, mikä on kannustanu jatkaa eteenpäin, jos elämässä on ollu joku joku vaikea hetki? Tai mikä on auttanu semmosessa tilanteessa? Nyt tietysti tuli nämä kuuntelevat ystävät, mut onko viel jotain muuta?

Anne: Mulla on ainakin lauluharrastus, jonka mä oon vasta sitten muutama vuosi sitten alottanu. Ja siellä tulleet tämmöset ei varsinaiset ystävät, mutta tuttavat. Ja on siellä muutama oikein semmonen sielunkumppaninki [naurahtaa].
Ja niin kuin taisin alussa sanoo niin lapset ja lapsenlapset. Ja mul on lapsenlapsenlapsi myös, joka on semmonen ilopilleri [naurahtaa], pikkutyttö. Se, että rohkeesti puhuu ongelmistaan ja kaikilla on ongelmia ja niistä voi selvitä.
Jos ne pitää tosiaan vaan ite sisällää, ni Sinne kyllä osaa hautautua ja jäädä pähkäilemään ja sit semmonen… mä vähän ehkä puolväkisinkin aina silloin tällöin yritän sitä positiivista ajattelua. Itelleni, en muita opasta siihen. Mutta voin sanoa, että joskus se auttaa.

Maarit Ajalin: Mut kyl musiikki ja kaikki muut taiteet, semmonen kirjoittaminen, itsensä ilmaiseminen, ne on kyl varmasti semmosii keinoja, mitkä ainaki itse koen, että oon saanu apua myös semmoista.

Risto Hatikainen: Nykyäänhän se on ilman muuta se, että… ottaa siihen mukaansa jotain uutta. Mä oon ite ottanu mukaani oman historian kirjoittamisen. Meillä on semmonen ryhmä Helsingin työväenopistossa, kun sateenkaarevan elämänkaaren kirjoittamiskurssi. Me ollaan nyt neljä kautta kirjoitettu omaa historiaamme, mikä meitä vaivaa, mikä meillä on ongelma ja siis se on todella avaavaa, kun joutuu  kaivamaan niitä ikäviä asioita myöskin mukaan. Niin sit löytääkin yhtäkkiä, et ne ikävät asiat on pieni osa. Niitä hyviä asioita on paljon enemmän. Ja se on yks semmonen, joka on mua itteeni auttanu.
Sit mul on tietysti nää oman ammattini puolesta hevoset, ratsastaminen ja sitä kautta on jollain tavalla oma maailmansa, jossa siis eläinten kautta pystyy saamaan myöskin eräällälailla vertaistukea.
Ja sitten tietysti Sateenkaariseniorit, joita tapaan paljon ja sit myöskin Positiiviset. Että se on koko ensimmäinen iso ympyrä, jossa kaikilla on jotain annettavaa toisilleen.

Maarit Ajalin: Mutta mistä saada semmosmoivaa voimaa tai motivaatiota muuttaa niitä vanhoja tapoja? Kun monella varmaan on joku, on se sitte, että pitäis pudottaa painoa tai pitäis vähentää alkoholinkäyttöön tai pitäis soittaa enemmän vanhoille ystäville tai mitä se ikinä on. Pitäis alottaa joku liikuntaharrastus. Et hyvin tietää, et mitä pitäis tehä, mut mun miten ihmeessä sitä saa sitten tsempattua ittensä siihen, että oikeasti sais muutettua niit semmosii vanhoja pinttyneitä tapoja.

Risto Hatikainen: Todella vaikea [naurahtaa] muuttaa itteensä. Mut siis se on oiva tapa kasvaa, koska siis niin kauan kun meillä on elämääni, niin meil on kasvuoikeutta tai kasvumahdollisuutta asioissa.
Mä uskon, että elämän tämmönen… elämää kantava voima on nimenomaan uudistuminen. Ja on ihanaa itse huomata, ainakin omalta kohdaltani sen, että mä pystyn uudistumaan, muuttamaan mun ajatusmaailmaa, koska se kuitenkin… mullakin on omia semmosii ristiriitaisia ajatusmaailmoja, joista mä haluaisin päästä pois ja sitten mun täytyy työstää niitä.
Mut mä en tiedä… Mä oon kokemuskouluttajana Setalla ollut jo vuosia ja se on osaltaan tuonut siihen, kun pääsee monisukupuolisesti tai sukupolvisesti keskustelemaan asioista, niin se on tuonut siihen sitä ajatusmaailman muutosta. Mikä ainakin näin eläkeiässä niin tuntuu niin, että siihen mä tarviin muutosta, koska maailma ei ole vielä valmis. En ole minäkään.

Anne: [naurahtaa] Sä sanoit kyllä niin osuvasti. Mulle tuli tämä sama, että päästiinpä vaikeaan kysymykseen [naurahtaa]. Mutta se on helppo sanoa, vaikea toteuttaa.
Voima ja motivaatio voi olla usein hukassa, mutta jos jonkun pienen asian elämässään saa tehtyä, et itelle tulee tyytyväinen olo, niin sitä pitäis yrittää sitä kannustaa itteensä, et hei mä sain tän jo tehty. Eikä niinku peilin edessä puhua, että idiootti taas mokasit, etkä saanu aikaseks, vaikka olit päättänyt.
Semmonen lause, että sitä saa, mitä tilaa. Niin sitä mä oon välillä miettinyt, et onkohan se oikeasti niin, et täytyy yrittää sitä positiivisuutta ja täytyy olla kiitollinen pienistäki asioista ja uskoo siihen hyvään ja positiiviseen. Niin ehkä ne asiat sitten aina lutviutuu.

Risto Hatikainen: Ja yksi hirveen tärkeä asia, mikä täytyy muistaa myöskin on antaa itelle anteeksi. Se anteeksiantaminen itselleen, niin se on paljon isompi asia kuin se, että antaa anteeksi jollekin toiselle. Mutta kun antaa itselle anteeksi, niin siinä on jo rakentanut sitä hyväksyntää sille, että mä voin epäonnistua, mutta maailma ei kaadu siihen epäonnistumiseen.

Maarit Ajalin: Joo, toi armo itseään kohtaan ja se semmonen itsemyötätunto ja itsensä hyväksyminen on kyl tosi tärkeita. Ja just se, että miettii‚ et puhuisinko mä parhaalle ystävälleni tällä tavalla [naurahtaa] ku mä puhuin oikeasti itselleni ja sitten vaan… suu suppuun ja jotain positiivisempaa tilalle, että jos ei kehtais sillä tavalla sanoo kaverilleen.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Onko teille tullu joku semmonen iso oivallus, jonka te olette saaneet vertaisiltanne? Voisitteko te jakaa jonku semmosen?

Risto Hatikainen: Kyllä mulle ainaki on tullu valtavan iso oivallus siitä, että on itse tajunnut vähemmistöstressin. Ja tälleen vähemmistönä vähemmistön piirissä, niin se on semmonen asia, jossa siis pelkää alkaa keskustelemaan vieraassa ympäristössä, koska ei tiedä, miten ne ottaa vastaan.
Sateenkaari-ihmisillä on se, että ne käyttää palveluita 80 prosenttia vaan hyödyksi sen takia, koska siellä taustalla on tämä pelko. Ja sitten tää kaappi on se turvapaikka, missä halutaan olla. Mä luulen, että… tämmöinen vähemmistöstressi, kun siitä puhuta enemmän, niin ihmiset tajuaa sen niin, että kenenkään ei tarvitse olla siis pelkää sitä mitä puhuu. Mutta kun se tulee omalta sisältä tulee tämä pelko siitä, että miten… muut suhtautuu minuun. Koska siinä on mukana se häpeä, sit siinä on stigma. Niin siinä tulee ja kun se on itse rakentanut itsellensä suojamuurin, niin mun mielestä se kaikkein oivallisin asia, mitä mä oon huomannut, et itse huomaan sen, että nyt mulla on vähemmistöstressi päällä. Nyt lopeta se. Et sun ei kannata.
Et kokeillet, et jos se joku sanoo sit jonkun negatiivisen asian, niin hyväksy se vaan on, että selvä, tää on sun mielipitees. Mut se on se se tulee aina uusissa asioissa tulee mulle hyvin vahvasti mukaan just toi. Että aina aikaa funtsaamaan.
Etenkin tos kokemuskoulutuksen aikana, ku on käynyt puhumassa oppilaitoksissa ja muissa ja aina hyökkää siin, et miten jotku nuori tai nuoremmat ihmiset kokee sen, että kun mä tuun ja kerron HIVistä tai tulen ja kerron homona olemisesta, et miten ne suhtautuu siihen. Et tarviiko niitten tietää, mut kyl mun mielestä niitten tarvii tietää kumminkin.

Maarit Ajalin: Ja ainahan se, miten se toinen suhtautuu, niin se kertoo siitä ihmisestä ja hänen omista peloistaan tai ahdistuksestaan. Ei niinku vaikka sinusta. Et se on musta aina tärkeä muistaa, että he aina heijastaa omaa sisäistä maailmaansa, eikä sillä oo muitten kans mitään tekemistä.

Anne: Mä en oikein osaa sanoa yhtä oivallusta tai sillee. Mun mielestä kokonaisuutena se vertaisryhmä oli hirveen hyvä ja antosa.
Ehkä se oivallus siitä vahvistu, että mä en voi vaikuttaa toisen ihmisen elämään. Ja ja just se, että se on ihan hyväksyttävää, et mä en voi. Eikä mun tarvii. Et siihen anteeksiantoon itselle liittyen, et tämä kans, että ei tarvii olla se… kuha ohjastaisi tätä omaa elämäänsä, ni siinäki ku pärjäis, niin se ois ihan hyvä ja riittävä.

Risto Hatikainen: Me pyritään nyt ens syksynä saamaan myös Helsinkiin aikaan sururyhmään. Sen takia, koska sateenkaari-ihmisen on äärettömän vaikea mennä normaali-sururyhmään just sen erilaisuuden takia. Et mä tiedän, että on olemassa semmoinen puoliso, joka on samaa sukupuolta ja sit on menehtynyt, niin sen jälkeen hän pyrki pääsemään tuonne sururyhmään mukaan, mutta kun siellä oli yleensä niin, et oli eri sukupuolta, jotka oli menettänyt toisen. Niin hän ei voinutkaan mennä sinne. Hän ei voinut puhua siitä omasta puolisostaan sillai, koska tuli tämä just vähemmistöstressi mukaan.
Niin nyt me pyritään saamaan niin, et saatais Helsinkiin yksi. Yhden kerran mukaan ainakin sellai, et ois tää vertaistuellinen sururyhmä myöskin sateenkaari-ihmisille.

Maarit Ajalin: Kyllä. Et meillähän on tämä Toivo-sururyhmä ja siitä just sitte on tarkoitus tehdä tämmönen sateenkaari painos.

Risto Hatikainen: Joo. Nimenomaan sen takia, koska se on niin arka asia edelleen. Se on yllättävää, kuinka siis maailma muuttuu, mut muuttuu niin hemmetin hitaasti.

Anne: Olipa hyvä, että kuulin tässä, että on Toivo-sururyhmä olemassa kenelle vaan. Koska mä en tiedä, mul on läheisiä useitakin kuollut ja en ole koskaan ollut sururyhmässä, joka varmaan ois jossain vaiheessa [nauraa] ollu ihan tarpeeks.

Maarit Ajalin: Kyllä ja Toivo ei oo sillä tavalla perinteinen sururyhmä kuin ehkä jotkut seurakunnan ryhmät, vaan siinä on näkökulmalla nimenomaan semmonen merkityksellisyys. Et miten löytää omasta elämästään taas se merkitys, ku ollu tämmönen äärettömän iso vaikea menetys.
No mitä te sanoisitte suoraa sille meidän kuulijalle, joka nyt miettii sitä, et voi vitsi ku mullaki on tämmöne ongelma, et mitä mä tekisin sen kanssa ja hävettää ja pelottaa. Niin mikä ois semmonen suora ohje hänelle, että miten hän uskaltautuis  eteenpäin asian kanssa?

Risto Hatikainen: Mun mielestä pitää kissa nostaa pöydälle ja ottaa heti keskusteluun. Myöskin kavereitten, ystävien kanssa myöskin tästä, että mulla on tämmönen pelko. Että sanokaa, et se on pelko. Mut on olemassa ja se pitää päästä keskustelemaan.
Mun mielestä se on hirveen tärkeä, että vertainen myöskin osaa olla kuuntelija. Jos ei tarvitse olla, ei tarvitse aina olla joku oikea vastaus johonkin, vaan voi pelkästään kuunnella, koska toinen saattaa puhua semmost omaa ahdistustaan… enemmän ulos just siitä, kun toinen jaksaa vaan kuunnella, eikä tarvii ottaa ees kantaa.

Maarit Ajalin: Ja monesti se on näin ammattilaisen näkökulmasta se, että nimenomaan ku sä kuuntelet pidempää, niin se tulee se asia sitten siellä vaikka tapaamisen loppupuolella tai se tulee jossain sivulauseessa. Ja sun täytyy osaa tarttuu siihen, et eihän ihmiset heti ensimmäisessä lauseessa uskalla avata syvimpiä tuntojaan. Et se vaatii semmoset tosiaan läsnäoloa ja ja kärsivällisyyttä, et jaksaa kuunnella ja antaa sen ajan.

Anne: Mulla tulee semmonen mieleen, että jos ei esimerkiksi kehtaa ihan heti soittaa tänne Helsingin kaupungin palveluihin, joihin usein sanotaan nimi, ni anonyyminä voi soittaa moniinkin auttaviin puhelimiin, joissa sitten voi purkaa sitä omaa pahaa oloa ja sieltä saa usein myös niitä vinkkejä, et mihin voi olla yhteydessä sitten, kun on valmis ottamaan sitä apua enemmän vastaan.
Ja sit on se, että aina pitää muistaa myös se, että kun lähtee hakee apua, niin muut ihmiset, jotka sua auttaa, ne ei tee sun puolesta asioita. Ne voi kyseenalaistaa sun ajatusmalleja ja opastaa, neuvoa jonkun verran, mut ite se täytyy kuitenkin se työ itsensä kanssa tehdä.

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta.

[taustamusiikki loppuu]

Kertoja: Neliöhengitys rentouttaa ja rauhoittaa. Hengitä tässä harjoituksessa palleahengitystä. Kun hengität sisään, anna vatsasi kohota. Kun hengität ulos, anna vatsasi laskea. Rintakehäsi pysyy paikoillaan. Voit kuvitella mielessäsi neliön, jonka sivuja liut. Laske jokaisella sivulla mielessäsi neljään, kuuteen tai kahdeksaan, mikä sopii itsellesi parhaiten.
Esimerkissä laskemme neljään. Hengitä sisään nenän kautta ja laske samalla mielessäsi neljään. Pysäytä hengityksesi. Laske neljään. Hengitä ulos ja laske taas mielessäsi sen aikana neljään. Pysäytä hengitys ja laske taas mielessäsi neljään.
Jotka muutaman minuutin ajan tätä neliötä, jossa hengität sisään, pysäytät hengityksesi, hengität ulos ja taas pysäytät hengityksesi. Oleellista on, että jokainen osa on saman pituinen. Kun tunnet olosi rauhalliseksi, voit lopettaa ja jatkaa tavallista hengittelyä.

[musiikkia]

Anne: Mun mielestä semmonen ajatus siitä, että jokaisen ihmisen pitäisi voida olla tarpeellinen. Oli sitte eläkeläinen tai ikäihminen tai seniorikansalainen tai sateenkaarikansalainen, niin ihminen ihmisenä. Ja sit tosiaan se avun hakeminenkin, että vaikka sä oot vanha, ni sul on ihan täys oikeus saada apua ja elää ihmisarvoista elämää.

Maarit Ajalin: Nii, et onko meil tai teillä, ehkä mä en vielä laske itseäni kääntyneeksi [naurua]. Niin tätä onks jotenki semmonen olo, et nyt kun mä en oo enää tuottava työikäinen, et mulla ei muka jotenki ois oikeutta sit saada samoja palveluita tai et mut ois laitettu jotenki hyllylle?

Anne: On.

Risto Hatikainen: On. Mä oon aivan samaa mieltä, et on. Koska siinä tulee just… tämmönen tarpeettomuuden tunne on varmaan se päällimmäisenä, kun on eläkkeellä. Et mul ei enää ollut tarvetta olla. Mä en pysty pätemään. Työpaikka on semmonen, missä voi päteä. Mut sit eläkkeellä on hirveen vaikea päteä, et hei mä oon nyt eläkkeellä, niin muistakaa, et mä oon eläkkeellä. Niin se siinä pätemisen tarve tulee.
Mut kyllähän se meillä esim. sateenkaarisenioreilla, niin me pyritään nyt alottamaan semmonen vertaispuhelintoiminta. Koska siis nyt siinä on ongelmana se, että yksinäisyys sateenkaari-ihmisillä on vielä isompi asia kuin… sanotaan heteronormatiivisesti elävillä. Koska meillä ei ole lähisukua sellaista, vaikka ois omia lapsia tai jotain. Meillä on, saattaa olla vaan on entinen kumppani, joka on kuollut tai poistunut. Ja sitten ei olekaan ketään muuta. Ja sit siinä hyvin äkkiä jäädään yksin viettämään sitä aikaa ilman, että siinä on ne kaverisuhteetkin hävinny. Just sen takia ikä tuo siihen ongelmia, kun ihmiset eivät elä samaan aikaan, vaan siinä aina joku poistuu, joku tulee ja sit löytää se.
Niin sen takia me päätettiin tässä viime vuoden syksyllä, et meidän on pakko saada vertaistukipuhelin auki ja nyt me ollaan koulutettu meidän päivystäjät sinne ja nyt me haetaan vaan apua siihen, että me saadaan avattua se vertaispuhelun sillai, että ihmiset pystys soittaa sinne. Jutella asioista vertaisena. Me ei haluta terapiapuhelinta. Me halutaan vaan vertaispuhelin ja tämä on nyt meidän tavoitteena on löytää se.

Maarit Ajalin: Liikuntahan on äärimmäisen tärkeetä mielen hyvinvoinnille, samoin se miten me syödään ja miten me nukutaan. Mut nää perusasiat tuntuu monesti ehkä sillai jotenki vaa uskomattoman tylsiltä tai jotenki, et ei niihin jaksa kiinnittää huomio. Niin mitä kommentoisitte tähän, et miten saatais tämmöset myös perusasiat arvoonsa? Ja myös se, että oikeasti miten paljon ne siihen mieleen myös vaikuttaa, niin tietoisuuteen?

Risto Hatikainen: Rohkeutta mukaan kokemaan uusia asioit. Mä voin kertoo Sateenkaarisenioreista sen verran, että meillä on liveryhmiä ja sit meil on etäryhmiä. Ja me ollaan saatu Helsingissä mukaan Sirkus Magenta liikuttelee meitä vanhuksia siellä ja mä sanon niin, että livenä se toimii loistavasti, mutta vielä paremmin se toimii etänä. Sen takia, et me ollaan kotona ja tehdään niit sirkusasioita ja parasta, mitä siitä ollu nii‚ et me myöskin eletään mukana siin sirkustoiminnas. Et se on niinku kotona on huonosti liikkuvia jo, et ne ei pääse mihkään, niin tätä kautta, ku se on etänä toimitaan näyttöpäätteellä, niin ollaan saatu sitä ihmiset liikkumaan enemmän ja tää on loistava asia tää. Et ei jähmetytä paikallee.

Maarit Ajalin: Eli meijän pitäis, niinku meidänki kaupungin palveluntarjoana vaan tuoda paljon erilaisia vaihtoehtoja lähemmäs sinne kotiin.

Risto Hatikainen: Vaihtoehtoja, joo.

Anne: Kotiin, joo, ja sitte niin et Helsingin kaikilla alueilla ois tasapuolisesti lähellä saatavilla ikäihmisillekin liikuntaa. Koska nyt tuntuu, et osa alueista on semmosia, et siel on monta tarjontaa, mut jos sä lähet kotoaan bussilla johonki, et sä pääset jumppaamaan tai liikkumaan, ni [naurahtaa] sä et jaksa enää tulla takas sielt hyvässä lykyssä. Mut et kaikki ois niinku lähellä saatavilla.

Risto Hatikainen: Toi on justiin. Mä tänään kävin tuolla yhdessä palvelu… paikassa ja siellä sitten portaita käveli ylöspäin. Mun mielestä se oli ihana asia, et siellä  portaissa siin välissä oli semmosia pieniä tauluja, jossa sanottiin, että hyvä olet nyt taas kuntoilemassa. Siis tämmösiä pieniä asioita. Yhtäkkiä huomasin, et hei, tämä on todella hyvä. Se on myöskin eläkkeellä olemisen yksi etu on se, et pystyy liikkumaan ja jos ei sitä liikun, niin sitten siitä tulee ne ongelmat. Ja just tää, että siel on itää pieni lappu siel portaiden puolessa välissä, että hyvä, että vielä muutama askel ja sä oot jo päässyt perille. Niin kaikkee tällästä kannustavaa.
Niin se sen huomasin, et se on tosi hyvä, että enpäs tullut ajatelleeks. Hissi on vieressä, mut silti kävelin portaat. Et kuinka paljon helpompi asia se on sitten pitää itsensä liikkeessä.

Anne: Mul on ollu kauan, jo ennen näitä meijän ryhmiäkin, niin tapana aamulla, kun mä herään, ni mä ensimmäiset kiitän siitä, et ihanaa mä sain nukutuksi aika hyvin, mä sain herätä tähän aamuun. Ja sit mulla on tämmönen tietty aamujumppa, minkä mä teen sängyssä, koska mä en pääsis… kaikki naksuis, ku mä lähen liikkeelle sieltä muuten [naurahtelua].

Risto Hatikainen: Niin se on tämä ikääntymisen yksi ongelma, että huomaa itsestään kuinka tulee raihnaiseksi. Se on kaikkein kamalinta todeta niin, et apua, et mä en ookaan enää tää kakskymppinen.

Anne: Niinpä.

Maarit Ajalin: Vaikka varmaa ehkä siel pääkopan sisässä onkin.

Risto Hatikainen: Niin fyysisesti vois olla kaksikymppinen, mut tää mieli pitäis olla tämä. Siis niin paljon kokenu ei varmaan kakskymppinen oo koskaan, mut mä oisin viisas kakskymppinen.

Anne: Juu ja kun mä kattelen mun kolmea lapsenlapsi tyttöjä, jotka on siis päälle kaksikymppisiä kaikki, ni emmä kyl haluais [naurahtaa]. Jos ihan rehelline oon.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Mut hei minkälaisia unelmia teillä on vielä näin eläkeikäisenä?

Risto Hatikainen: Kaikkein tärkein unelma mulla on, et pysyisin sillai kunnossa, että päänuppi toimisi, keho toimisi edes jollain tavalla ja muisti toimisi. Siis kaikki nää asiat, joilla siis elämä pysyy pinnalla, niin olis niinku toiminnassa. Mut siihen täytyy vaan tehdä töitä, ettei anna periksi.

Anne: Joo. Tohon ei nyt hirveesti oo kyllä lisättävää [naurahtaa], mutta mä voisin lisätä sen, et mä toivoisin näkeväni mahollisimman pitkään näitten pienokaisten ja etenkin sen kaikkein nuorimmaisen pienen kasvua.
Mul on äiti elossa myöskin, että… tavallaan ois mahdollista hänenkin kans viettää pitkään vielä aikaa. Ja se oma, et säilyis se oma tietynlainen elämän ilo ja semmonen into kaikkeen uuteen, niinku tämäki joka oli kauhun paikka minulle, mutta täällähän minä istun [naurua].

Maarit Ajalin: Ja mahtavasti meni oikeasti. Mä tiesin, että Anne sä oot erinomainen vieras tääl. Ja Riston myös.
Tarviiks unelmien oikeestaa olla semmosen jotenki suureellisiin? Vai mä jotenkin ajattelin, et se on hienoa‚ et on semmosii niinku arkisia unelmia, mihin voi oikeasti päästä kiinnikki. Mut toisaalt voihan se olla… Onko se hyvä, et ois joku semmonen pääsisinpä vielä maailman ympäri [naurahtaa]?

Risto Hatikainen: Kyllä. Varmaan se. Nuorempana mulla oli unelmana on se, et mä pääsen kera eläessä ratsastan niin koulutetulla hevosella, jolla on kilpailtu olympiakisoissa ja mä olen päässyt kerran ratsastamaan semmosella eläimellä. Niin mä sanon niin, et se oli unelma, mutta en mä nyt enää unelmoi siitä, et pääsis sinne selkään. Vaan nyt ehkä siitä‚ että pystyis liikkumaan. Siis arjessa pystyis toimimaan. Et ei tulisi semmoset väkinäistä… luopumista. Se luopuminen oikein se kaikkein kamalin asia, mistä joutus luopumaan elämästä.

Anne:  Ja sit se, että kyllä unelmaks ehkä voi laskee tosiaan senkin, että pysyis sellaisessa kunnossa, ettei oo kenenkään muun hoivattavana, eikä kukaan joudu kantamaan huolta siitä, että miten mä pärjään. Et sit mieluummin pitäis olla pilleri, millä saan henki pois itseltä siinä vaiheessa.

Maarit Ajalin: Mut sä sanoit Risto ton luopumisen‚ niin sehän kuitenkin kuuluu ikääntymiseen, että meidän -

Risto Hatikainen: Tarviiko kuuluu?

Maarit Ajalin: - on pakko luopua joistain asioista [naurahtaa].

Risto Hatikainen: Ei pidä.

Maarit Ajalin: Niin miten sen asian kanssa voi elää? Miten siihen voi sopeutuu?

Risto Hatikainen: No sopeutua voi, mutta siis luopua ei tarvi. Mun mielestä siinä on hyvin tärkeä asiat, et ei luovuta, vaan sopeutuu. Että jos ei… niinku ite oon huomanneet, et enää en juokse 100 metrii. En varmasti. Mulla on keuhkoahtauma ja niin se, että mä oon luopunu juoksemisesta, mutta silti meidän oon luovuttanut. Kyl mä muutama askeleen juoksen vielä.

Maarit Ajalin: Ja just, että en juokse 100 metriä, mutta vaikka kävelen 100 metriin tai sit juoksen sen 10 metriä. Että tosiaan niinku sopeutuu. Joo.

Risto Hatikainen: Kyllä.

Anne: Joo, mul on moottoripyörä joka on seissyt pari vuotta halissa [naurahtaa] ja mä aina ajattelen, et kyllä mä vielä ajan sillä. Mut se voi olla, että mun täytyy siinä ehkä luovuttaa, vaikka se ois niin kivaa, mutta käsivoimia. Pitäs mennä kuntosalille.

Risto Hatikainen: Nii jalkavoimia myöskin, koska täytyy myöskin pitää pystyssä.

Anne: Kyllä [naurua].

Maarit Ajalin: No miltä se luopuminen tuntuu sitte, jos siitä oikeasti jossain vaiheessa täytyy luopuu siit moottoripyörästä?

Anne: Se on varmaan sama on se moottoripyörä tai mikä tahansa asia. Mut kyl se… se on haikeeta. Et sun täytyy niinku antaa itelles lupa, et sä et vaan enää pysty kaikkeen. Et sä pysty kiipeämään tikkailla katolle ja putoamatta sieltä mahdollisesti. Tosin yritän sitäkin vielä välillä [naurahtaa].
Mutta haikeeta ja surullistakin on se, että joutuu luopumaan tietyistä asioista. Mut sit se on toisaalta järkeenkäypää ja kun itse on nähnyt näitä vanhempia ihmisiä, itseään vanhempia, niin näkee, et ne silti voi elää ihan hyvää elämää, vaikka ovat joutuneet eri syistä luopumaan monista asioista.

Maarit Ajalin: Yks semmone ero, minkä mä ite huomaan ihmisestä, joilla on hyvä  mielen hyvinvointia ja varsinkin ikääntyneillä on se, että onko pystynyt säilyttämään semmosen uteliaisuuden tulevaisuutta kohtaan ja sen toivon. Että uskaltaa viel unelmoida ja suunnitella asioita, vaikka ois se sitte yheksänkymppiä lasissa, niin mä näen, et se on tosi merkityksellinen asia.

Anne: Joo, ja sit se, että muistaa pysähtyä niitten pienten asioiden äärelle kans. Et kun luonnossa kukkii kukka, ni olla yhtä utelias, kun ihan pienenä lapsena, kun katot pieniä muksoja, niin niillehän hiekkamurukin kaunis. Niin semmosen ku pystyy säilyttää ihan elämänsä loppuun saakka. Just semmosen uteliaisuuden. Elämän nälän.

[taustamusiikkia]

Maarit Ajalin: Kiitos hei tosi paljon teille kummallekki, et olitte tänään mukana. t
Tämä oli tosiaan Käänteentekevää puhetta -podcastin toisen kauden viimeinen jakso ja kiitos myös tietysti kaikille meijän kuuntelijoille, jotka ootte olleet mukana tällä matkalla. Mä toivotan teille kaikille ihania eläkepäiviä ja hyvää mieltä.
Muistakaa kuunnella myös Käänteentekevää puhetta -podcastin ensimmäinen tuotantokausi. Se on tosin suunnattu enemmän sote-alan ammattilaisille ja opiskelijoille, mutta siinä on ihan varmasti paljon asiaa kaikille kiinnostuneille. Siinä me puhutaan myös näistä samoista teemoista, mut vähän eri vinkkelistä.
Ja mä toivon, että jos tästä podcast-sarjasta jäi teille mieleen vain yksi asia, niin se on se, että jokaisella meistä on mielenterveys, josta tulee pitää huolta ja että mielenterveyden haasteessa, oli se sitten masennusta tai päihteiden käyttöön, niin niissä ei oikeasti mitään hävettävää. Näistä asioista pitäis voida puhua yhtä vapaasti kuin vaikka diabeteksesta tai verenpaineesta.

[musiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta.