podcast
Osa 3/5 Hymyillään, kun tavataan
spinner
Share podcast
Osa 3/5 Hymyillään, kun tavataan
22 min
|
Available Neomezený
|
Published
19.05.2022

Vieraana lähihoitaja Sanna Järvinen Tsempistä, joka on kotiin vietävää sosiaalista kuntoutusta ikääntyneille, joilla on päihde- ja mielenterveysongelmia. Sannan kanssa puhutaan kohtaamisesta ikääntyneen kanssa, jolla on mielenterveys- tai päihdeongelmia. Miten näistä asioista voidaan puhua luontevasti?

Musiikki: Leevi & The Leavings - Amalia.


P1: Puhuja 1

P2: Puhuja 2

 

[musiikkia]

LAULUN SANAT:

Tanssii, hullu Amalia kamalia tansseja tanssii...

MAARIT AJALIN:

Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcast, näkökulmia ikääntyneiden päihde- ja mielenterveyshaasteisiin. Tänään me puhutaan kohtaamisesta ikääntyneen kanssa, jolla on päihde- tai mielenterveyshaasteita. Täällä tänään Maarit Ajalin.

SOFIA PIETARINEN:

Ja Sofia Pietarinen Helsingin kaupungilta.

[musiikkia]

LAULUN SANAT:

Siellä se penkoo kakkulapioita, kapioita kirstusta penkoo. Lakanoissa on kauniisti kirjailtu A. Ja välillä se itkee, sodassa kaatunutta, maatunutta majuria itkee...

MAARIT AJALIN:

Siinä Leevi and the Leavings kertoi meille Amaliasta. Vaikuttaa tosi mielenkiintoselta tyypiltä. Mutta mitä jos mua kuitenkin epäilyttää, että Amalia on hullu ja tarvis ehkä tukee mielenterveyteensä? Tai et jos mä oon oikeasti huolissani siitä, et siel kaapis on vaan se homeinen pullakranssi. Mitä mun, Sofia, oikein pitäis tehä, jos tää tilanne huolestuttaa mua?

SOFIA PIETARINEN:

No, mä tekisin ehdottomasti huoli-ilmoituksen. Sehän kannattaa aina tehdä ihan matalallakin kynnyksellä, jos nousee joku huoli ikääntyneen mielenterveydestä tai päihteidenkäytöstä. Sen tekemistä ehkä pelätään jotenkin liikaa. Käytännössähän se tarkoittaa, että ihan kuntalaisena esimerkiksi sinä soitat sinne seniori-infoon. Tai ikäihminen voi itsekin olla yhteydessä. Ne sitten on Amaliaan yhteydessä ja miettii Amalian kanssa yhdessä, että tarvitsisiko hän jotain tukea tai ehkä jotain seuraa sinne arkeen.

MAARIT AJALIN:

Okei. Elikkä siis mä voin soittaa myös, jos se huoli jotenkin liittyy päihteisiin tai mielenterveyteen. Sit mä ymmärsin, että ne kuitenkin aina kysyy sen Amalian mielipiteen, ja sitten tavallaan lähtee sit sielt hänen tarpeistaan. Että ei kärjistetysti tarvii pelätä, et joutuu johonkin pakkohoitoon, jos on tehty huoli-ilmoitus.

SOFIA PIETARINEN:

Kyllä, juuri näin.

[musiikkia, jingle]

P1:

Käänteentekevää puhetta.

P2:

No, minähän ihan raivostuin sille lääkärille, että pidä sinä jätkä turpas kiinni. Mutta kyllä kai se jonkun verran pysäytti, kun se iski labratulokset eteen ja sanoi, että kato näitä. Laitoinhan mä sitä asiaa sitten eteenpäin, ihan siis itse omatoimisesti laitoin.

Tää ensimmäinen ihminen, kenen kans tätä hommaa alotin, antoi esitteen Kööristä. Mä olin ensin ihan taas vastakarvaan tietysti. No, koska en todellakaan oo mikään suurien laumojen ihminen tai jaksa avautua omistani. Mitä ne muille kuuluu?

Mutta tämä olikin sellainen pienimuotoisempi. En sitten heti alkuunsa kääntyny ovelta pois. Paljon pyöri päässä ajatuksia, että kehtaanko avata suuni. Mitä ne muut musta miettii? Ihan niin kuin muka olisin maailman ainoa vanha juoppo. Niin, no kyllähän mä siitä sain jonkun sellasen asian, kipinän, joka auttoi mua sitten siinä. Mä olin pitkään ottamatta yhtään mitään ja mietin, jos olisin sen ensimmäisen ihmisen kanssa saanu vielä jatkaa. Hänen kanssaan, kun homma toimi.

[musiikkia]

SOFIA PIETARINEN:

Tänään meillä on vieraana lähihoitaja Sanna Järvinen. Sulla on pitkä kokemus kotihoidossa ja nyt työskentelet Tsempissä, joka on kotiin tuotavaa sosiaalista kuntoutusta ikääntyneille.

MAARIT AJALIN:

Tervetuloa, Sanna.

SOFIA PIETARINEN:

Tervetuloa.

SANNA JÄRVINEN:

Kiitos.

SOFIA PIETARINEN:

Sanna, minkälainen on hyvä kohtaaminen ja miten sä kohtaat ikääntyneen henkilön, jolla on päihde- ja mielenterveyshaasteita?

SANNA JÄRVINEN:

No, tavallaan se kohtaaminen pitää perustuu siihen, miten me kohdataan muutenkin kaikki ihmiset. Et me ollaan nyt tässä tilaisuudessa ja tässä tilanteessa, niin me keskitytään tähän hetkeen ja toisiimme. Sä et mieti, että teet sä illalla pinaattikeittoa vai makkarakastiketta, ja mä en funtsi, miten mä lähen täältä jatkaa matkaa, vaan me keskitytään tähän asiaan. Se on varmaan se kohtaamisen perusta.

MAARIT AJALIN:

No, mun mielestä hyväs kohtaamisessa on tosiaan kans tosi tärkeetä se läsnäolo ja se, et miten sä viestit sitä, et sä oot läsnä. Et sä otat katsekontaktia. Just et sä et räplää mitään muuta. Jotenkin et sä viestit myös sillä sun kehonkielellä, et sä oot siinä paikalla. Sun äänensävyllä, et sä oot jotenkin empaattinen ja kiinnostunu siit asiakkaasta. Niin sellaset asiat on must kans olennaisii.

SOFIA PIETARINEN:

Mä pidän jotenkin tärkeänä kohtaamisessa sitä, että vaikka mä olisin siinä ammattilaisen roolissa kohtaamassa sitä ikäihmistä, niin silti mun tehtävä on kohdata hänet ihminen ihmiselle ja olla ihan yhdenvertainen hänen kanssaan. Hirveen tärkeetä on se, että me ei ammattilaisina korosteta sitä meidän roolia, kun hänen kanssaan ollaan tekemisissä. Vaan se, että se ikäihminen kokee, että mä olen häntä varten siinä ja kuuntelen ja otan hänen toiveet huomioon. En tee päätöksiä hänen ylitse.

SANNA JÄRVINEN:

Joo, oli tosi hyvä pointti, et se on tosi tärkeetä, et me ei viedä siihen kohtaamiseen mitään ennakkoasetelmia tai meidän oletuksia jostain hierarkiasta, koska silloin se dialogi ei ole inhimillistä. Ikääntyneet ihmiset odottaa sitä vuorovastaisuutta. He ei toivo pelkkää kuuntelijaa. Eli just niinku Sofia sano. Ollaan ihmisiä ihmiselle, koska se ei oo hyvä lähtökohta millekään kohtaamiselle, jos ihminen kokee, et se tilanne ei ole turvallinen, jos ei hän oo tullut kuulluksi tai jos häntä on jollain tavoin jyrätty. Se ei oo se tarkoitus.

MAARIT AJALIN:

Mitä sä oot Sanna mieltä tosta puheeksi otosta? Kuinka helppoo on ikääntyneen kaa puhuu mielenterveydestä tai päihteistä? Ne on ollu kuitenki ihan hirveä häpeä joskus aikasemmin.

SANNA JÄRVINEN:

No, mun kokemuksen mukaan kaikesta voi ja pitää puhua. Siinä se ei oo se probleema, vaan se et miten kysytään. Mähän voin kysyy ihan mitä vaan keneltä vaan ikäihmiseltä, mutta hän valitsee sen, et miten hän vastaa, vastaako hän ylipäätänsä. Eli tuntosarvet silleen aika herkillä pystyssä, et millainen persoona tämä on. Miten hän kommunikoi? Miten hän sanottaa niitä tunteita, ajatuksia, tapahtumia? Et lähetään silleen siit henkilön omasta vastaanottokyvystä ottaa asioita puheeksi.

MAARIT AJALIN:

Onks sulle käyny koskaan sillai, et joku on suuttunu sulle, ku sä oot kysyny vaikka jostain päihteiden käytöstä?

SANNA JÄRVINEN:

On. On useemman kerran. Se on ihan ok. Se on tunnereaktio.

MAARIT AJALIN:

Miten sä oot sit itte toiminu siin tilantees?

SANNA JÄRVINEN:

No, edelleen se taas riippuu siitä ihmisestä ja persoonasta. Mut tietenkään mä en ikinä ammattilaisena tavallaan reagoi siihen suuttumukseen tai siihen asiakkaan ärtymykseen vastaamalla samalla tavalla. Mä oon paikalla läsnä, kuuntelen. Ehkä kysyn tarkentavia kysymyksiä, jollei se ärsytä häntä liikaa tai lisää.

MAARIT AJALIN:

Vaiks se ensireaktio voi olla tosi ärtynyt, niin aika monesti siel jää joku siemen itää. Se voi olla oikeasti parin vuoden päästä vast, ku siit kasvaa jotain. Et ihminen sitten vaik hakeutuu johonkin päihdepolille tai vastaava.

SOFIA PIETARINEN:

Ristiriitatilanteitahan voi tulla siitä, että ikäihminen ei itse ole tietoinen, et minkä takia on siihen palveluun vaikka ajautunut tai miksi hän on jossakin vastaanotolla tai miksi minä kysyn häneltä vaikka päihteiden käytöstä. Siinä on äärimmäisen tärkeetä, että me kerrotaan , et miksi me näin toimitaan ja mikä tällä on tavallaan tarkotus.

SANNA JÄRVINEN:

Sit mä mietin tossa puheeksi otossa myös sitä, että siihen miten mä pystyn puhuu päihteestä tai mielenterveydestä, niin vaikuttaa myös oikeasti tosi paljon mun oma henkilöhistoria. Ehkä jopa joku mun suvun historia, mun omat asenteet. Mun mielestä kaikkien, jotka on näitten asioitten kaa tekemisissä ammatillisesti, pitäs jotenkin miettiä ja reflektoida myös se oma tilanne. Et jos vaikka ärsyyntyy ihan hirveästi jonkun ikääntyneen alkoholinkäytössä, niin sit pitäis vähän miettiä, et minkä takia. Miks tää on mulle näin hirveen punainen vaate. Mitä mä voin tehdä tän asian eteen, et mä pystyn jotenkin käsittelee tätä neutraalisti? Koska se ei oo oikein, että me heijastetaan meijän omii jotain asenteita tai ongelmia siihen ikääntyneeseen.

[musiikkia, jingle]

P1:

Käänteentekevää puhetta.

P2:

Pikkuhiljaa sitä alkoi jo ihan odottaa sitä torstaita ja jäi sieltä joku siemen aina kytemään ihan selvästi. Kun kävelin kotiin, olin ihan muissa maailmoissa. Mä olin oikeasti ihan varma, että mä jään siinä Hämeentiellä ratikan alle. Aivan ajatuksissa, kun olin. Hyvä oli kyllä, että pääsen Kööri-ryhmään, vaikka alkuun olinkin ihan, että just joo, katotaan. Yksi asia, mikä mua häiritsee, on aina häirinnyt, varsinkin, jos vastassa on henkilö, joka katsoo vaan ja kirjottaa koko ajan jotain ylös. Tulee olo, että mua tarkkaillaan tai silleen arvioidaan. Kirjataan johonki ylös asioita, joista ite en tiedä yhtään mitään.

[musiikkia]

SOFIA PIETARINEN:

Jos työntekijä itse kokee jotenkin ahdistavana tämän aiheen tai puheeksi oton vaikka mielenterveys- ja päihdeasioista, miten te siinä tilanteessa ohjaisitte tai auttaisitte sitä työtoveria, että miten sitä asiaa voitas lähtee purkamaan?

SANNA JÄRVINEN:

Mun mielestä puheeksi otto on sellainen asia, että sen pitäis olla ihan täyttä rutiinia kaikille ammattilaisille. Että vaikka terveysasemalla sen terveydenhoitajan pitäis kysyy järjestelmällisesti joka ikiseltä asiakkaalta päihteistä. Mun mielestä pitäis kysyy myös siit mielialasta ja hei siitä et, miten sun arki oikein sujuu. Tehdä se joka ikisen asiakkaan kohdalla, ei minkään pärstäkertoimen perusteella. Koska niin se vaan on, että ei se alkon käyttö aina naamasta näy, vaikka meillä on jotenkin sellainen ihmeellinen harha, että ei me nyt viittitä tolta kysyy. Toi on niin siistin näköinen rouva tai jotain vastaavaa.

SOFIA PIETARINEN:

Joo ja ehdottomasti meidän pitää ammattilaisina muistaa se, että kysyminen on vaan osa sitä puheeksi ottoa. Meidän pitää olla myös valmiina kuulemaan se vastaus oli se millainen tahansa.

MAARIT JÄRVINEN:

Me ei voida ajatella näit ihmisiä aina sen sairauden kautta, vaan sillai, et okei mä puhun nyt siis Pertin kanssa enkä jonkun alkoholistin kanssa. Se, että kun mä lähen puhuu näistä asioista, et mä en lähde jotenkin ongelmien kautta, vaan mä lähen just niitten voimavarojen kautta. Et hei Pertti on tosi montaa asiaa. Se on isä ja isoisä. Se vaikka maalaa ihan mielettömiä tauluja. Sillä voi olla tosi paljon kaikkia lahjoja ja voimavaroja. Sit lähetään vahvistamaan niitä sen sijaan, et jäädään jankkaamaan vaikka nyt siit jostain viinanjuonnista. Koska jos me saadaan vahvistettua niit hyvii puolii, me saadaan sinne lisää tekemist sinne arkeen. Sit se voi vähän huomaamattaankin se alkoholinkäyttö esimerkiksi vähentyy.

SOFIA PIETARINEN:

On hyvä pitää jokaisen mielessä se, että kohtaat sen ihmisen sellaisena, kun sä haluat, että sut kohdattaisiin riippumatta siitä, että mikä se hänen sairaushistoriansa on tai ylipäätään se elämäntilanne.

[musiikkia, jingle]

P1:

Käänteentekevää puhetta.

P2:

Ja sitten varmaan semmonen elämänkokemus. Se semmonen, tiedät varmaan, olo että kaikkea ei olla opittu kirjoista, vaan että on vähän elämääkin nähty. Se on sitten opettanut. Mutta sitten, kun mä kuulin, että tää ihminen, hän lopettaa tuollaiset, tuli ihan parin viikon sisällä se vaihto sitten. Kyllä mulle tuli olo, et hei haloo. Mua on nyt petetty. Mä olin ihan kuin pikkulapsi suurin piirtein.

[musiikkia]

MAARIT AJALIN:

On tää tämmönen vanha kliseinen sanonta, että ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu sen takia, että meidän pitäis oikeasti kuunnella enemmän. Tää on oikeasti tosi totta. Monesti meille ehkä saattaa tulla jotenkin sellanen reaktio, et meidän pitäisi jotenkin nytte neuvoo kauheesti sitä ihmistä. Tai jotenki tietää, et mitä nyt täs pitää tehä. Mut oikeasti mun kokemuksen mukaan ikääntyneet, ne haluaa vaan, et niitä kuullaan. Siis oikeasti kuunnellaan. Eli meidän ei tarvii tietää ja neuvoo mitään. Et se vaan riittää, et me ollaan läsnä ja kuunnellaan, ja se ihminen saa purkaa sen pahan olon tai sen tilanteen jonkun ollessa siinä läsnä.

SOFIA PIETARINEN:

Minkälaisia kokemuksia teillä on siitä, että kun otatte puheeksi ikäihmisten kanssa päihde- ja mielenterveysasiat, että kokeeko he siitä aiheesta häpeää?

SANNA JÄRVINEN:

Varsinki siel mielenterveyden puolella se on ollu hyvin häpeällistä olla masentunut, olla surullinen, alakuloinen. Ei se oo kuulunut meijän kulttuuriin. Tääl on tsempattu ja menty väkisin eteenpäin. Et tavallaan ihmiset ehkä tiedostaa, meidän ikäihmiset, et mitä siel mielessä tapahtuu, mut he ei ehkä haluu tuottaa sitä ulos nimenomaan sen häpeän pelossa. Niin tässä se turvallisuus nousee esiin. Et tavallaan sille asiakkaalle tehdään jollain keinoin selväksi, et hei mä olen ammattilainen. Mä en mene rikki. Sä voit kertoo mulle ihan mitä vaan.

MAARIT AJALIN:

Joo ja just se, että tää asia ei mee tästä eteenpäin, että tää on kaikki tosi luottamuksellista. Meidän täytyy muistaa myös tavallaan se, että minkälaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa meidän ikääntyneet on oikeasti eläny. Et ei alkoholismi oo ollu mikään sairaus. Se on ollu vaan semmost yleistä ruumiin ja mielen velttoutta. Että ota niskasta ittees kiinni ja lopeta toi juominen on ollu se asenne aika pitkään. Vaik nyt kaikki tietää, että päihderiippuvuus on sairaus, mut se mennyt ajattelu voi olla niin iskostunut siihen ikääntyneeseen, et se on tosi vaikea ikään kuin rikkoo se vanha asenne sieltä. Sama mielenterveysongelmissa, niin ne on ollu ihan hirveä häpeä. Siel on voinut olla jossain peräkammarissa lukittuna suurin piirtein joku hullu sukulaispoika.

SANNA JÄRVINEN:

Se häpeä näistä aiheista voi ilmentyä ärtymyksenä ja myös osittain tulla just niitä ristiriitatilanteita. Mutta sekin on mun mielestä luonnollinen reaktio. Nää on semmosia asioita myös, että miten sä sit ammattilaisena siinä tilanteessa lähet purkamaan. Taas tullaan tavallaan siihen, että on tärkeetä sanottaa, et miks sä kysyt, miksi näistä asioista puhutaan. Jotta ymmärretään, että minä haluan hänelle vain hyvää. Tässä ajatellaan vain sen ikäihmisen omaa parasta. Näillä keskusteluilla mahdollisesti nimenomaan hälvennetään sitä häpeää ja tehdään siitä asiasta näkyvää.

MAARIT AJALIN:

Sehän on kans aika tyypillistä, että se henkinen huono olo näkyy oikeasti ikääntyneillä helposti erilaisina semmosina epämääräisinä fyysisinä oireina. Tämä liittyy ehkä mun mielestä just siihen häpeeseen, et sun on vaikea sanoo, että mun on henkisesti paha olla. Mut sit sun on helppo mennä lääkäriin ja sanoa, et mua ottaa vähä sydämestä tai mul on vatsa koko ajan kipeä.

SOFIA PIETARINEN:

Nimenomaan. Siinä tilanteessa, kun ikäihminen kertoo, että mulla on vatsa kipeä tai ottaa vähän sydämessä, niin tässä on äärimmäisen tärkeetä, että on se sit siel lääkärin vastaanotolla tai missä vaan, niin kysyttäs myös, että miten sä voit. Miten sä voit henkisesti? Mitä sulle kuuluu? Sitä kautta lähtee sit siihen puheeksi ottoon.

MAARIT AJALIN:

Kyllä. Ja nimenomaan se, et se ei oo siis mikään keksitty oire. Et ihan oikeasti sydämestä ottaa tai vatsa on tosi kipeä, mut jos niihin ei löydy mitään fysiologista syytä, niin on tosi tärkeää just lähtee tohon keskusteluun siitä psyykkisestä hyvinvoinnista.

Mitäs sit, mä oon tosi usein kans törmänny siihen, et ikääntyneet jotenkin vähättelee sitä ongelmansa. Et eihän tässä nyt oikein mitään ja kyllä mä pärjään. Niin miten te lähtisitte purkaan tällaista tilannetta?

SANNA JÄRVINEN:

No, sehän on tavallaan se ihmisen oma kokemus, että hän pärjää ja ei oo mitää propleemaa. Totta kai meidän täytyy kunnioittaa sitä, että jokainen ihminen on oman elämänsä paras asiantuntija. Meidän täytyy sit ammattilaisena osata tosi hienovaraisesti tarttuu niihin hetkiin, niihin sanoihin, kun sitä asiaa vois lähteä avaamaan tarkemmin ja pohtimaan, et onks tää oikeasti joku ongelma.

MAARIT AJALIN:

Mä itse tykkään aina enemmän viedä sitä keskustelua siihen suuntaan tavallaan, et saatais jotenkin kaivettua, että miksi sä käytät niit päihteitä. Koska ainahan niissä on jotain hyvää sille. Monesti me ehkä sitten puhutaan kuitenkin aina vaan siitä alkoholista, vaikka ikääntyneet käyttää myös paljon lääkkeitä väärin. Et siitäkin pitäis muistaa kysyy. Ihan sama myös vaikka peliongelmasta. Ne on vähä semmosii unohdettuja asioita täs puheeksi otossa.

Vertaistuki on kyl semmonen, joka sitä häpeetä hälventää tosi paljon. Että siel on niit kohtaamisii niitten ihmisten kaa, jotka on samas tilanteessa ku sä itse oot. Se on kyl semmonen paras lääke siihen häpeeseen.

[musiikkia]

LAULUN SANAT:

Kahvipöydässä sama homeinen pullakranssi, josta homeen pois voi raaputtaa. Särky hellittää tai sen unohtaa, kun tanssii ja muistoihinsa nukahtaa. Kahvipöydässä sama homeinen pullakranssi...

SOFIA PIETARINEN:

Kiitos, kun kuuntelit ja kiitos Sannalle, että pääsit meijän vieraaksi.

SANNA JÄRVINEN:

Kiitos.

SOFIA PIETARINEN:

Seuraavassa jaksossa keskustellaan ikääntyneiden päihdesairaudesta. Vieraana meillä on geriatrian erikoislääkäri Kirsi Kelhä.

[musiikkia]

LAULUN SANAT:

Ja muistoihinsa nukahtaa.