Jaksossa pohdimme vanhemmuuden vaikeita tunteita, puhumme siitä, miten elää vaikeiden tunteiden kanssa ja miten sietää sitä, että ne ovat osa vanhemmuutta. Annamme myös muutamia hyväksi havaittuja vinkkejä vanhemman omien tunteiden säätelyyn.

Tallenteen tekstivastine:

Haastattelija 1 [00:00:16]: Hei, tervetuloa kuuntelemaan Perhepuhetta podcastia. Tänään vastaamassa kuulijoiden kysymyksiin olen minä, sosiaalityöntekijä Marja Whalstet ja psykologi Roosa Hotasaari. Tänään jaksossa Roosan kanssa pohdimme vanhemmuuden vaikeita tunteita, puhumme siitä, miten elää niiden tunteiden kanssa. Miten sietää sitä, että ne ovat meissä. Toisin sanoen miten säädellä niitä tunteita. Tervetuloa mukaan. Roosa, mikä sinua on hävettänyt viime aikoina?

Puhuja 1 [00:00:50]: Ensinnäkin tekee mieli sanoa, että eihän näitä häpeän aiheita koskaan halua sanoa, koska niiden kanssa haluaa piiloutua syvimpään kiven koloon eikä jakaa kenellekään. Koska sellainenhan häpeä on tunteena. Eikö olekkin. Sen kanssa halua piiloutua. Mutta koska olet rakas ystäväni, luotan sinuun, niin voin kertoa sinulle ja meidän kuulijoille tässä samalla, että oikeastaan jos olen ihan rehellinen. Niin minua hävettää vähän tämä koko podcastin pitäminen. Koska minua, tämä on hiukan ennakollinen häpeä ehkä, koska jännitän että sanon jotain typerää ja ihmiset pitävät minua tyhmänä. Niin se minua hävettää.

Haastattelija 1 [00:01:37]: Kiitos että jaoit.

Puhuja 1 [00:01:38]: Entäs sinua?

Haastattelija 1 [00:01:38]: Jaan tämän tällaisen jännitykseen liittyvän häpeän, osaanko oikeasti tätä. Mutta uskon, että kyllä tästä jotain tulee. Tänäänhän Roosa me puhumme vanhemmuuden vaikeista tunteista. Ja meillä on kuulijakysymys joka menee näin.

Haastattelija 2 [00:01:59]: Minua hävettää kun raivoan lapsilleni harva se päivä, joskus sanon todella rumasti. Miten voisin muuttaa toimintaani?

Puhuja 1 [00:02:07]: Aivan ihana kysymys, kiitos siitä kuulijalle. Ihan ensimmäiseksi tänään kuten sanoit, puhumme vaikeista tunteista. Niin eikö vaan, me määrittelemme nyt ihan alkuun vaikea tunne.

Haastattelija 1 [00:02:17]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:02:19]: Mikä se meille tänään on. Vaikea tunne on tunne joka herättää vastustusta meissä ihmisissä yleisesti, eikö vain, tässä meidän määrittelyssä. Eli mikä, mistä on vaikea puhua, mistä on vaikea kirjoittaa, mikä on jollain tavalla jos ei ihan tabu niin jotenkin sellainen, joka herättää vastustusta.

Haastattelija 1 [00:02:45]: Kuten sanoit, kun puhuit omasta häpeästäsi, että haluaisi lähteä pois sen tunteensa kanssa, hiljentyä, kääntyä pois, mennä piiloon.

Puhuja 1 [00:02:50]: Kyllä, tukahduttaa sen tunteen tai tukahduttaa koko itsensä pois siitä hetkestä ja tilanteesta. Ja nehän on tietenkin erilaisia eri ihmisille ne vaikeat tunteet. Tämä kuulijakysymys pureutuu raivoon ja häpeään. Eli kun hän sanoo, että hävettää ja sitten tämä raivoaminen. Mutta niitä on muitakin niitä vaikeita yleisesti koettuja vaikeita tunteita. Mitä kaikki niitä on?

Haastattelija 1 [00:03:23]: Kateus, ai että, syyllisyys, eikö vain. Epävarmuus, mustasukkaisuus, katumus, apua, varsinkin vanhemmuudessa katumus. Yksinäisyys, olisiko vielä arvottomuus.

Puhuja 1 [00:03:41]: Ainakin ne, on varmasti paljon muitakin.

Haastattelija 1 [00:03:42]: Paljon muitakin.

Puhuja 1 [00:03:43]: Toivottavasti tämä herättää kuulijan pohtimaan niitä, mitkä ovat itselle vaikeita tunteita. Koska niitähän, aina ei voi tietää, mikä toiselle on vaikea tunne. Mutta vielä palatakseni tähän kysymykseen, niin ajattelen, että todella inhimillinen, tavallinen, toistuva tilanne. Paljon perheneuvolassa näitä tilanteita puretaan ja mietitään, miten voisi toimia toisin.

Haastattelija 1 [00:04:11]: Kyllä, mietin ihan samaa. Ja pitäisikö meidän tänään kun tämä kuulija puhuu häpeästä ja raivosta niin keskityttäisiinkö me tänään niihin?

Puhuja 1 [00:04:19]: Kyllä, keskitytään me niihin. Eli raivoon ja häpeään ja sellaisella ajatuksella, että kun tänään käymme läpi tunteiden säätelyä. Niin samalla vaikka keskitymme raivoon ja häpeään, niin säätelykeinot ovat tietyllä tavalla samoja. Aika lailla kaikissa vaikeissa tunteissa.

Haastattelija 1 [00:04:43]: Todella hyvä kiteytys, juuri näin, pitäisikö tuo sanoa vielä uudestaan. Ihan sama mikä tunne niin se miten elämme sen tunteen kanssa, siedetään sen läsnäolo, niin tietyllä tavalla ne ovat niitä samoja keinoja.

Puhuja 1 [00:04:54]: Ja ehdotan että määrittelemme nyt mitä tarkoitamme tunteiden säätelyllä, vaikka menemme siihen vasta myöhemmin, niihin keinoihin. Tunteiden säätelyllä me tänään tarkoitamme sitä, että kun joku tunne tulee, niin tunnistamme sen, sallimme sen. Pyrimme ymmärtämään sitä ja siedämme sen olemassaoloa ja eloa meissä. Eli tunteiden säätelyllä me emme tarkoita sitä, että se pitäisi tukahduttaa kokonaan pois tai kontrolloida. Mutta kyllä sitä, sen tunteen sallimista, ymmärtämistä, sietämistä ja käytöksen säätelyä. Kuinka me sen tunteen vallassa käyttäydymme.

Haastattelija 1 [00:05:40]: Todellakin. Voisiko tähän ottaa sen talo metaforan tähän säätelyn kaveriksi? Eli säätely on sitä, että jos meidän mieli on talo, niin pitäisi pitää etuovi ja takaovi aina auki. Antaa ilon ja surun ja häpeän, katumuksen tulla ja mennä. Ja mitä tapahtuu jos laitamme aina etuovi kiinni kun tulee raivo tai häpeä tai joku muu vaikea tunne, niin mitä se tunne tekee? No, se vandalisoi sen talon, ulkopuolelta. Ja sen vuoksi juuri näin, että kuinka opittaisiin keinoja antaa niiden tulla ja mennä. Ja ihana tuo, miten sinä heti jo tässä vaiheessa nostit tuon, että käytös on eri asia kuin se, mitä tunnemme.

Puhuja 1 [00:06:22]: Juuri se, että sehän on houkuttelevaa ajatella, että kun on vaikea tunne. Niin miksi ei vain piiloteta sitä tai tukahduteta sitä tai peitetä sitä. Niin juuri siksi, että ajattelemme että se sitten kyllä tulee ja vandalisoi.

Haastattelija 1 [00:06:44]: Ja eikö vaan, että ajattelemme näin, että jokaisella tunteella on meille joku viesti. Eli esimerkiksi jos vaikka mietimme syyllisyyttä, niin onhan syyllisyydelläkin todella tärkeä viesti meille vanhempina. Syyllisyyshän on se tunne joka saa meidät kääntymään ja tarkastelemaan meidän omaa toimintaamme. Miettimään olisinko voinut tehdä jotain eri tavalla. Tai kateus, niin kateushan on tunne joka kertoo meille, että toivomme jotain myös itsellemme. Tällaisia viestejä, myös vaikeilla tunteilla on. Nyt olemme tässä mutusteltu vaikeita tunteita ylätasolla. Niin pitäisikö lähteä luomaan tällaista arjen makuista tilannetta missä voisimme lähteä ratkomaan tätä, miten sietää niitä, miten elää niiden kanssa. Miltä se näyttää lapsiperhearjessa, ne vaikeat tunteet.

Puhuja 1 [00:07:36]: Kyllä, ja maalataan nyt ensin kuva aika inhimillisestä aamusta jossa ei ole välttämättä niin paljon säätelyä. Jos ajattelemme, siellä on nyt äiti ja siellä on yksi lapsi. Ja äiti on nukkunut huonosti, hänellä on palaveri tulossa, tässä kello on seitsemän kolmekymmentä ja palaveri alkaa kahdeksan kolmekymmentä. Seitsemän neljäkymmentä viisi täytyy lähteä kohti päiväkotia jotta ehtii tärkeään palaveriin. Huonosti nukuttu yö taustalla, ei ole saanut kahvia, ei ole saanut aamupalaa, lapsikaan ei ole saanut aamupalaa koska täytyy ehtiä päiväkotiin aamupalalle. Ja sitten tulee se hetki kun lapsi pistää vastaan. En laita kurahaalaria päälle, en suostu laittamaan kurahaalaria päälle. Ja tulee jumi. Ja mitä siinä herää.

Haastattelija 1 [00:08:26]: Ärtymystä, turhautumista. Tekisi mieli sanoa joku kirosana, mutta nyt en sano. Siinä  herää, raivo, kyllä saan kiinni kun kuvailet tuota tilannetta, se kiireen tuntu, se kireys minkä koen tällä hetkellä koko kehossani siitä ajatuksesta, että ulos pitäisi päästä, mutta miksi sinä siinä vitkuttelet.

Puhuja 1 [00:08:51]: Miksi sinä teet elämästäni vaikeaa. Eikö olla sovittu että aamuisin täytyy pukea päälle kun äiti sanoo. Nämä ovat ehkä sitä sisäistä puhetta ja mitä ehkä kehossa tapahtuu on juuri tuo mitä sanoit. On kireyttä, voidaan kuvitella ehkä hampaat puristuvat yhteen, nyrkit menevät suppuun. Ja mitä kaikkea muuta.

Haastattelija 1 [00:09:20]: Ja kuulijahan tässä mukavasti tarjoili sitä, että raivoan, joskus jopa sanon rumasti ja huudan. Niin onko se sitten, mitä tapahtuu seuraavaksi. Nyt on jo nyrkit puristuneet ja koko keho on jo jäykistynyt niin nyt huudan. Miksi olet aina tuollainen minulle. Minähän olen sanonut, että kaikki sinun kaverisi, kaikki muut lapset menevät kiltisti päiväkotiin mutta sinä et mene. Nyt, miksi sinun täytyy, miksi sinä aina, miksi et ikinä. Eikö nämä ole juuri näitä lauseita. Ja eikö vain, kun olen huutanut, niin mitä lapsessa tapahtuu. Näen, että hän pienenee, hiljenee, pysähtyy, jotenkin murenee. Tunnistatko tällaista?

Puhuja 1 [00:10:02]: Niin, juuri pienenee, menee vähän kasaan. Ja ehkä itkee. Mutta sanotaan, että tämä on nyt inhimillinen aamu.

Haastattelija 1 [00:10:12]: Tämä on.

Puhuja 1 [00:10:12]: Edelleen, ja äidin raivo on niin hurja vielä tässä vaiheessa, että hän ei pysty pysähtymään siihen sen lapsen pienuuden musertumisenkaan äänelle.

Haastattelija 1 [00:10:24]: Eikö vain, että tähän liittyy nyt, jos arvailemme tätä tilannetta eteenpäin. Niin tämä äiti huomaa sen, että lapsi on pienentynyt. Äiti tajuaa sen, että nyt olen huutanut. Ja ehkä herää se toinen tunne, häpeä. Ja tietyllä tavalla tässä voisi olla mahdollisuus sille, että muuttaisi nyt omaa  käytöstään. Mutta koska nyt olemme siellä aamussa ja meillä on kiire. Niin emme ehdi, nyt ei äiti ehdi miettiä mitä olenkaan tässä tehnyt. Vaan tätä jatkuu, tämä jatkuu tämä tilanne nyt tällaisena inhimillisenä, niin sanotusti tunteet ovat nyt vielä ratissa.

Puhuja 1 [00:11:01]: Tunteet ovat ratissa. Ei ole mahdollista ottaa sitä pientä moottoritien ramppia joka veisi jonnekin muualle.

Haastattelija 1 [00:11:11]: Juuri näin, poistumistie ei nyt ollut, nyt ei ollut ratti kohti ramppia.

Puhuja 1 [00:11:17]: Nyt ei ollut poistumistie käytössä.

Haastattelija 1 [00:11:20]: Mutta palataan vielä, me lopussa kun puhumme säätelystä, niin menemme tähän moottoritie metaforaan takaisin.

Puhuja 1 [00:11:26]: Kyllä. Sitten sinne päiväkotiin on lähdettävä, töihin on mentävä ja sinne vain mennään ja tilanne päätyy niin, että lapsi menee päiväkotiin hiukan surkeana ja äiti menee töihin hirveän surkeana. Aivan todella surkeana ja kerää itsensä palaveriin ja päivä menee näin. Niin otetaanko nyt pieni hetki sille, millaista ensiapua tässä voi tehdä, tunteiden säätelyn ensiapua. Jos tämä nyt on aamu mennyt näin, ja joskushan ne menevät näin. Niin kuinka voi korjata sen katkoksen mikä syntyy siitä kun äiti on raivonnut. Ja lapsi on pahoittanut mielensä siitä.

Haastattelija 1 [00:12:13]: Niin miten korjata katkos. Ajatteletko nyt sitä hetkeä kun he seuraavan kerran tapaavat?

Puhuja 1 [00:12:18]: Ajattelen sitä hetkeä kun he seuraavan kerran tapaavat. Tätä samaa iltaa kun päivä on päätöksessä.

Haastattelija 1 [00:12:24]: Ehkä ajattelen jopa seuraavaa kohtaamista. Eli saan kiinni tuosta ajatuksesta juuri näin, mennään töihin jatketaan päivää. Mutta se kalvaa, häpeä siitä, että käyttäydyin huonosti. Ja kun kohdataan seuraavan kerran lapsen kanssa, niin onhan siinä jo todella hyvä mahdollisuus. On se siinä päiväkodin pihalla tai päiväkodin ovella tai ehkä joku toinen on hakenut lapsen ja tapaan hänet äitinä kotona. Eli kun tullaan kotiin tai kohdataan se lapsi, niin eikä siinäkin voisi jo yrittää jättää sitä tunnetta sivumalle. Keskittyä siihen, että nyt olemme taas tässä, kysyä kuinka sinun päiväsi on mennyt ja olet ollut mielessäni ja onpa ihana taas nähdä. Ja sitten halataan. Eikö se ole tietynlainen ensiapu.

Puhuja 1 [00:13:13]: On, se on ihan minusta todella hyvä ja riittävä ensiapu. Tehdäänkö tästä pieni rooliharjoitus.

Haastattelija 1 [00:13:19]: Tehdään, mutta kummasta tehdään. Mietin, tehdäänkö me, annetaanko myös jotain sanoja sille, että jos haluaa palata siihen aamuun. Vai tehdäänkö rooliharjoitus vain tästä kun nähdään, tarvitseeko palata aamuun, tarvitseeko sanoa, että äiti käyttäytyi huonosti aamulla ja minua harmittaa se, että huusin sinulle. Mitä ajattelet?

Puhuja 1 [00:13:36]: Ajattelen että se varmaan riippuu lapsesta. Kyllä varmaan jotkut tarvitsee sen palaamisen ja jotkut ei. Mutta jos siihen haluaa palata, niin miten siihen voisi palata.

Haastattelija 1 [00:13:47]: Ajattelen, että siihen voisi palata näin, että tiedätkö, että jäin todella paljon miettimään meidän aamun lähtöä. Huomaan että jäin surulliseksi siitä että huusin sinulle. Ei äiti saisi sinulle noin huutaa, olen tosi pahoillani siitä.

Puhuja 1 [00:14:05]: Ei se haittaa.

Haastattelija 1 [00:14:07]: Niin, saisinko halata sinua?

Puhuja 1 [00:14:08]: Kyllä.

Haastattelija 1 [00:14:12]: Olet ihana lapsi.

Puhuja 1 [00:14:13]: Sinä olet ihana äiti. Kyllä se tuntui kivalta nyt jos ajattelin olevani tämä lapsi, tunnustelin olevani lapsi.

Haastattelija 1 [00:14:25]: Ja se tuntui todella vaikealta sanoa, olen pahoillani. Ai että ne maistuvat joltain vanhentuneelta puurolta välillä suussa ainakin oikeassa vanhemmuudessani.

Puhuja 1 [00:14:35]: Haluatko kertoa miksi?

Haastattelija 1 [00:14:36]: No niinpä, onko se se, että täytyy jotenkin myöntää se, että on käyttäytynyt huonosti. Koska eikö vaan, ei tarvitse sanoa anteeksi siitä, että olin huonolla tuulella tai että olin kireä. Kaikki me olemme kireitä ja huonotuulisia, ei sitä tarvitse pyytää anteeksi. Mutta jos se huonotuulisuus ja kireys on tuottanut huonoa käytöstä, niin kyllä ajattelen, että siitä pitää pyytää anteeksi. Mutta se on vaikeaa, koska olen tehnyt virheen. Minä olen äiti, kaikkivoipias, minä teen vain oikein. En oikeasti tee.

Puhuja 1 [00:15:05]: Ihan mielettömät odotukset.

Haastattelija 1 [00:15:05]: Ihan jäätävät.

Puhuja 1 [00:15:08]: Ja mitä se mallintaa sille lapselle kun pyytää anteeksi katkosta tai huonoa käytöstä.

Haastattelija 1 [00:15:14]: Niin, mitä se mallintaa Roosa, mitä ajattelet?

Puhuja 1 [00:15:16]: Ajattelen, että se mallintaa sitä, että olemme erehtyväisiä, ei tarvitse olla kaikkivoipias äiti. Eikä, ja saa tulla katkoksia ja lapsi saa, voi joskus, me käyttäydymme huonosti ja niitä korjaillaan. Ja yhteys palautuu.

Haastattelija 1 [00:15:30]: Juuri näin, ihanaa, ei tarvitse olla täydellinen.

Puhuja 1 [00:15:35]: Tämä on kai meidän yksi pääsanoma tässä. Katkoksia tulee ja niitä korjaillaan.

Haastattelija 1 [00:15:41]: Sehän on meidän pääsanoma tässä, kyllä. Juuri näin. Mutta puhuit hiukan odotuksista, mietin sitä, olisiko tässä vaiheessa hyvä mennä ajassa taaksepäin ja lähteä uudelleen miettimään sitä aamua?

Puhuja 1 [00:15:53]: Kyllä.

Haastattelija 1 [00:15:54]: Ja mitäs, mitäs.

Puhuja 1 [00:15:59]: Nyt mennään meidän tämän jakson vinkkiosioon. Eli lähdetään miettimään kuinka tämä aamutilanne voisi mennä toisin. Jos siinä olisi hiukan enemmän säätelyä.

Haastattelija 1 [00:16:12]: Niin, kuulijahan pyytää, miten voisin muuttaa toimintaani. Niin nyt vastaamme siihen. Miten sitä toimintaa voi muuttaa.

Puhuja 1 [00:16:20]: Eli nyt lähdetään jäätävälle jossittelu kierrokselle ja tarkastellaan tätä samaa tiistai aamua siitä näkökulmasta että missä kohdalla olisi voinut olla moottoritien ramppi jonnekin muualle, joka ei olisi ehkä vienyt sitä samaa reittiä, että olisi raivostunut niin paljon. Ja lähdetään etsimää säätelyä, missä ei tulisi katkosta tällä kertaa.

Haastattelija 1 [00:16:45]: Kyllä, niin ajattelin.

Puhuja 1 [00:16:48]: Tai ainakin se katkos olisi pienempi.

Haastattelija 1 [00:16:50]: Niin, ajattelin näin, että jos mietitään vielä sitä vanhempaa. Se on kurjaa olla koko päivä siellä töissä ja kokea huonommuutta siitä, että nyt taas käyttäydyin näin. Pyritään nyt antamaan niitä keinoja miten jotenkin siitä aamusta voisi saada kivemman.

Puhuja 1 [00:17:06]: Ykkösvinkki on ennakointi.

Haastattelija 1 [00:17:10]: Mitä sillä tarkoitat?

Puhuja 1 [00:17:11]: Tarkoitan tässä tapauksessa sillä sitä, että jos olisin tämän kertomuksen äiti, niin tarvitsen aamupalan ja aamukahvin ennen kun pystyn lähtemään mihinkään. Minun pitäisi herätä vähän aikaisemmin jotta voin syödä ja juoda, jotta minulla on voimavaroja jaksaa se aamu. Koska tiedän, että se on raskas. Siinä on monta siirtymää ja sitä lasta täytyy tukea ja täytyy säädellä omia tunteita. Niin se on yksi asia.

Haastattelija 1 [00:17:42]: Puhutko, kuulenko oikein, että ihan biologinen tarve, eli nälkä. Kun se on hoidettu pois alta niin luultavasti meidän on helpompi säädellä meidän tunteita?

Puhuja 1 [00:17:52]: Kyllä, juuri näin. Tarkoitan juuri sitä mitä sanoit, miettiä niitä omia tarpeita. Kun tiedän, että minulla on tiukka palaveri tulossa, tiedän, että aamut ovat aika härdelliä. Niin mitä pitää tehdä edellisenä iltana jo jotta aamu olisi hiukan helpompi.

Haastattelija 1 [00:18:09]: Tykkään paljon tuosta, mitä sanoit. Ja voisiko sen yleistää näin, että se auttaa meitä vanhempina kun myös muistamme kysyä, mitä itse tarvitsen siinä aamussa. Sinä puhut siitä, että tarvitse aamupalan. Ja minua jotenkin säästää aamusta se, että minä vaikka pakkaan työlaukkuni valmiiksi.

Puhuja 1 [00:18:30]: Ja tuo, että se voi kuulostaa vaativalta, että pitäisi herätä vielä aikaisemmin että saa syötyä aamupalan, tai pitää vielä jaksaa illalla miettiä työlaukkua. Mutta se pointti on se, että vanhempana kysyisi itseltään että mitä tarvitsen, jotta jaksan sen aamun.

Haastattelija 1 [00:18:47]: Ja sitten kun olemme jaksaneet miettiä sitä mitä tarvitsen ja olen myös pystynyt antamaan itselleni niitä asioita. Niin minun on helpompi kääntyä sen lapsen äärelle kun se kurahaalaritilanne alkaa. Ja miettiä, mitäköhän tuo nyt tuossa voisikin tarvita.

Puhuja 1 [00:19:07]: Kyllä. Ja tähän liittyen olemme puhuneet mentalisaatiosta.

Haastattelija 1 [00:19:10]: Olemme. Mentalisaatiosta, uhmajaksossa puhuimme siitä.

Puhuja 1 [00:19:13]: Kuunnelkaa se, mennään eteenpäin sitä aamua. Vaikka olisi kuinka ennakoinut niin voi silti tulla kiire. Ja vaikka olisi kuinka ennakoinut niin silti lapsi voi pistää vastaan.

Haastattelija 1 [00:19:28]: Ja se saa edelleen raivostuttaa.

Puhuja 1 [00:19:30]: Ja se saa edelleen raivostuttaa.

Haastattelija 1 [00:19:34]: No entä sitten, nyt lapsi siinä raivoaa meidän edessämme, olen pakannut laukkunu, olen juonut kahvini ja se edelleen siinä laittaa vastaan ja kaikki on vastakarvaan ja pikku hiljaa alan huomata, mistä sen huomaan, että nyt alkaa raivo nousemaan?

Puhuja 1 [00:19:50]: Osa meistä on todella hyviä tunnistamaan sen meidän kehollisista reaktioista ja ajattelen että sitä kannattaa ehkä harjoitellakin. Että tunnistaa omasta kehostaan milloin se raivo alkaa nousta. Nousevan raivon voi tunnistaa omassa kehossaan esimerkiksi siitä, että nyrkit puristuu yhteen, hampaat kiristyvät, päässä humisee. Voi tuntea sen siitä, että joku ruumiinosa puutuu tai siitä, että hengitys kiihtyy.

Haastattelija 1 [00:20:22]: Kyllä, kuvaat tällaisia fyysisiä, kehossa tapahtuvia. Ja voisiko tähän kaveriksi liittää myös henkisiä, mielessä tapahtuvia kiristyksiä. Esimerkiksi katastrofiajatuksia kuin että kenenkään muun perheessä ei ole tällaista.

Puhuja 1 [00:20:41]: Olen ihan paska äiti.

Haastattelija 1 [00:20:42]: Olen ihan hirveä äiti, en ikinä osaa mitään, miksi minun lapseni ei halua laittaa kurahaalaria kun kaikki muut lapset varmasti haluaa.

Puhuja 1 [00:20:52]: Nyt se palaveri menee pieleen, myöhästyn sieltä ja menetän työpaikkani ja menemme vararikkoon ja joudumme myymään tämän asunnonkin ja ehkä tulee ero.

Haastattelija 1 [00:20:59]: Juuri näin. Nämä ovat niitä merkkejä, mitkä. Nyt on taas varmasti paljon vaadittu, mutta jos pystymme pysähtymään ja kuuntelemaan näitä. Onko nyrkit nyrkissä ja leukaperät jäykät, onko mielessäni katastrofiajatuksia. Niin se olisi hyvä hetki pysähtyä ja lähteä säätelemää. Mitäs nämä säätelykeinot ovat, millä nyt sitten sanon tälle tunteelle, että tervetuloa sisälle?

Puhuja 1 [00:21:29]: Ajattelen, että yksi tapa helpottaa tunteen kanssa olemista. Puhun nyt taas, palaan tähän kehoon. On aistikanavan vaihdos.

Haastattelija 1 [00:21:40]: Mitä se tarkoittaa?

Puhuja 1 [00:21:42]: Niinpä, se on yksi sanahirviö. Mutta se tarkoittaa sitä, että meitä voi helpottaa sen fyysisen tuntemuksen sietämisessä se, että yksinkertaisesti vaihdamme aistikanavaa. Eli kuuntelemme, mitä ääniä kuuluu täällä kodissa, tai tunnemme jalat maata vasten, jalat maassa. Tunnemme miten olemme maadottuneita. Yksi mitä aika paljon perheneuvolassa puhutaan on veden juominen. Se on aika selkeä, helppo keino. Menee keittiöön, ottaa lasin vettä ja tuntee kuinka se nielussa kulkee se vesi. Ja se rauhoittaa meidän hermostoa. Se nieleminen. Ja myös se tunnistaminen ja tunnustelu miltä se tuntuu kehossa.

Haastattelija 1 [00:22:34]: Tykkään todella paljon näistä ja sitten näissä tilanteissa lapsihan voi miettiä, mihinkä se äiti nyt hävisiä. Mihinkä se äiti tästä yhtä äkkiä lähti vettä juomaan. Ja sitähän voi sanoittaa, vaikka hyvänä hetkenä voi harjoitella myös tätä. Että tiedätkö mitä, olen huomannut että aamut ovat kaoottisia meillä. Tästä eteenpäin joskus kun äiti hiukan hermostuu niin äiti menee juomaan vettä. Ja kun tulee se hetki että olen hermostunut, niin voi vaikka sanoa, että nyt juon vettä. Hakee sen vesilasin.

Puhuja 1 [00:23:02]: Juuri näin, ja tietenkin klassikko on hengittäminen mitä varmaan kaikki tekee tietysti. Mutta kaikissa näissä podcasteissa varmaan siitä puhutaan. Mutta se on myös, pitkä uloshengitys rauhoittaa hermostoa. Ja vaihtaa myös aistikanavaa kun siihen keskittyy siihen hengittelyyn. Ja se on myös sellainen mitä voi tehdä lapsen edessä, missä lapsi myös samalla oppii.

Haastattelija 1 [00:23:28]: Voin myöntää, että minun kolmevuotias aika usein kysyy minulta, mamma, miksi sinä puhiset. Ja yleensä sanon, että äiti tässä rahoittelee. Roosa, puhuit fysiologisista tavoista, millä voi itseään rahoittaa. Niin eikö vaan, että myös mieltään voi käyttää tässä hyödyksi. Eli esimerkiksi siinä, että jos tulee katastrofiajatuksia, niin eikös voi harjoitella lempeämpiä ajatuksia, mitä voi ajatella? Mieluummin kuin sen, että itsekseen miettii, että olen ihan hirveän huono äiti. Pyrkisi harjoittelemaan vaikka sellaista, että pystyn tähän. Osaan tämän, kaikki on ihan hyvin. Vaikka miettii omaa puolisoaan, esimerkiksi sellanen, mitä minä joskus teen, on että pidän kiinni vaikka minun vihkisormuksestani. Ja mietin puolisoani vaikka hän ei ole paikalla. Muistaa sen, että ei ole yksin.

Puhuja 1 [00:24:24]: Kyllä. Jos on sitä riittävästi säätelyä, että huomaa sen ajatuksen, niin voi ajatella turvaa tuovia ajatuksia. Ja tuo on minusta aivan ihana tuo vihkisormus asia, kun siinä on samalla kehollinen puoli, voit sitä hypistellä. Se on muistutus.

Haastattelija 1 [00:24:43]: Eli mennään takaisin aamuun ja ajatellaan että tämä vanhempi ei ennen sitä huutamista osannut säädellä. Eli hypätään siihen kohtaan missä on jo huudettu, lapsi on jo pienentynyt. Olemme jo katkaisseet sen yhteyden. Niin eikö vain, että siinä on myös yksi kohta missä voi tehdä jotain. Ehkä se, mitä tässä mietin, että voi tehdä. On se, että kun puhuttiin alussa, että kun näkee sen muutoksen lapsessa, näkee reaktion. Lapsi reagoi siihen omaan huonoon käytökseen, siihen huutamiseen, siihen rumasti sanomiseen. Siinäkin voisi jotenkin yrittää löytää lämpöä. Mitä ajattelet tästä?

Puhuja 1 [00:25:25]: Kyllä ajattelen, että siinäkin taas jos se on yksi ramppi josta voisi kulkea. Kun huomaa, että lapsi on surullinen, niin jos se herättää sen itsessä sen surun tai myötätunnon, niin se voi laannuttaa sitä kiukkua sen verran, että pystyy asettumaan lapsen tasolla ja sanomaan vaikka sen, että ei olisi saanut huutaa.

Haastattelija 1 [00:25:49]: Tai voisiko siinäkin sanoa sen, että mitä minä tässä nyt huudan. Tule syliin, halaillaan. Äidillä on kiire, mutta ei minulla ole niin kiire ettenkö ehtisi sinun kanssasi olla. Joskushan se, että tulee toinen ihminen syliin, jotenkin yhteissäätelyä, säädellään itseämme yhdessä, yhdessä rauhoitutaan. Jälleen kerran kuulostaako tämä todella vaativalta. Mutta siinä on myös jotain minusta yksinkertaista ja kaunista.

Puhuja 1 [00:26:17]: Niin on.

Haastattelija 1 [00:26:18]: Ja tässä vaiheessa ajattelen, että on todella tärkeää meidän sanoa se ääneen, että jos tuntuu, että ei pysty, että ei saa pysäytettyä itseään tai saa sitä yhteyttä luotua. Ja on huoli siitä, niin eikö vaan, silloin on tosi hyvä hakea apua ja yhdessä jonkun kanssa lähteä miettimään sitä miten voisi itseään auttaa. Oletko samaa mieltä?

Puhuja 1 [00:26:39]: Kyllä, olen samaa mieltä. Ja kyllä se varmaan meidän sanoma tässä on, tietysti kysytään, milloin vaikeat tunteet ovat epänormaaleja ja milloin ne on normaaleja. Niin kyllä minun tekee mieli sanoa, että vaikeat tunteet ovat aina normaaleja. Kaikki tunteet ovat normaaleja ja kuuluvat ihmiselämään. Mutta joskus sen tunteen viesti voi olla se, että nyt tarvitaan apua. Nyt tarvitaan ulkopuolista apua. Ja tietenkin nyt tulee se kysymys, että milloin se viesti on se. Yksi näkökulma siihen on se, että silloin jos olet huolissasi itsestäsi tai perheesi tilanteesta. Niin silloin kannattaa hakea apua itselleen. Se apu voi tulla todella monesta paikasta. Mutta muun muassa perheneuvolasta. Kouluterveydenhuollosta, sosiaalineuvonnasta, työterveydestä, terveyskeskuksesta, nämä ovat näitä palveluita.

Haastattelija 1 [00:27:45]: Tykkään todella paljon tuosta ajatuksesta. Tuossa on jotain todella lohdullista, jos mietin omaa vanhemmuuttani. Että jos olen huolissani jostain, jos minulle tulee ajatus että tästä olisi hyvä jonkun kanssa puhua. Niin saisin ottaa yhteyttä ja kysyä joltain, että mitä se ajattelee, mitä näkökulmia tähän tilanteeseen voisi ottaa. Vedetäänkö vielä nyt yhteen tämä loppu? Mitä olemme tässä jaksossa oikeastaan sanottukaan. Sanoimme sen, että vaikeat tunteet kuuluvat elämään. Olisi ihanaa jos pystyisimme tarkastelemaan meidän suhdetta niihin vaikeisiin tunteisiin, oliko se se yksi asia?

Puhuja 1 [00:28:27]: Kyllä, kysymään niiltä vaikeilta tunteilta, mikä sinun viesti on minulle.

Haastattelija 1 [00:28:33]: Juuri näin. Ja se mitä äsken sanoit niistä katkoksista, että vanhemmuuteen kuuluu se, että käyttäydymme joskus vanhempina huonosti. Joskus vaikeiden tunteiden ajamana sanotaan huonosti, huudetaan, tehdään typeriä juttuja, mitkä loukkaa meidän lasta ja mitkä luo katkoksen. Ja ettei se haittaa, aina voi pyytää anteeksi ja sanoa, että ei noin saisi kukaan käyttäytyä sinua kohtaan. Äiti pyytää anteeksi, isä pyytää anteeksi. Tule tänne niin halataan. Elämä ilman katkoksia ei ole se mikä on tarpeeksi hyvää vanhemmuutta. Vaan se, että kun katkos tulee niin autamme toinen toisiamme.

Puhuja 1 [00:29:09]: Tässä tulee mieleen kielikuva, olen kuullut että japanilaisessa kulttuurissa sellaiset kulhot ovat kaikista arvokkaimpia, mitkä ovat särkyneet monta kertaa ja ne on kullalla korjattu ne säröt. Ja tulee mieleen sellainen, nyt ehkä jo näette mihin tämä menee tämä minun johdattelu. Mutta vanhemmuuskin on, vanhemmuuden tavoitteena ei ole ehjä kulho joka ei ole koskaan säröilly, ei ole tullut yhtään säröä eikä katkosta. Vaan sellainen kulho missä säröt on korjattu.

Haastattelija 1 [00:29:44]: Ihana kielikuva, kiitos että nostit sen. Ja kyllä ajattelen myös juuri että näinhän se on. Emmehän me halua myöskään lähettää meidän lapsia maailmaan ajatellen, että ihmissuhteet ovat niin hauraita, että kun käyttäydymme huonosti, niin ne ovat ikuisesti pilalle.

Puhuja 1 [00:30:03]: Että kun tulee yksi särö niin se kulho on ikuisesti rikki.

Haastattelija 1 [00:30:06]: Juuri. Vaan, että kyllä se kestää. Voimme puolin ja toisin korjailla niitä. Ja se tekee siitä meidän kulhosta entistä kivemman ja kauniimman. Mitä me nyt toivottaisiin mitä kuulija ottaisi tästä mukaan. Me haluaisimme että kuulija ottaa sen tästä, että aamut on ihan hanurista. Oletan että suurimmassa osassa lapsiperheitä. Ja tänään olemme tarjoilleet siihen jotain lohtua, että se on ihan ok. Ja sitä voi säädellä, tutustua siihen omaan kiukkuun ja turhautumiseen. Ja myös hiukan tätä, mitä voi tehdä, mitkä ne ovat ne ydinasiat, käytännön läheiset asiat. Juoda vettä, ajatella puolisoa, mikä ikinä se on se sinun juttusi. Onko tämä se meidän ydin?

Puhuja 1 [00:30:52]: On, se on se meidän ydin.

Haastattelija 1 [00:30:54]: Kiitos kun kuuntelitte.

Puhuja 1 [00:30:55]: Mukavaa kun kuuntelit tämänpäiväisen jakson Perhepuhetta podcastia. Minä olen Roosa Hotasaari ja studiossa kanssani oli tänään Marja Whalstet. Jos pidit tästä jaksosta, vinkkaa meistä myös kaverille. Meidät löytää spotifystä, appleItunesista, Helsingin kaupungin Helsinki kanavasta ja Hidas vanhemmuus instasta. Moikka.