Käänteentekevää puhetta | Kausi 1
Jaksossa keskustellaan päihde- ja mielenterveysongelmista ikääntyneen läheisen näkökulmasta. Mukana suunnittelija Elina Koponen omaishoitajaliitosta. Elina on ollut myös Kuppi Nurin -hankkeessa, jossa nostettiin esiin omaishoitoperheissä olevia päihdeongelmia.
Musiikki: Samuli Putro - Olet puolisoni nyt.
Haastateltava: Nimetön haastateltava
Musiikki: Ei preeriaa, ei peltoja, ei vuorten huippuja. On kaupunki ja kaupungissa kaksi vanhusta. Toinen herää painajaiseen toistuvaan ja nousee sängystä. Sudet eivät ulvo eikä vesi hyytävää. On puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä…
Sofia: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcast, jossa käsitellään ikääntyvien päihde- ja mielenterveysasioita. Tänään tässä jaksossa keskustellaan ikääntyvien päihde- ja mielenterveyssairauksista läheisen näkökulmasta.
Maarit: Tänään keskustelevat Maarit Ajalin.
Sofia: Ja Sofia Pietarinen Helsingin kaupungilta.
Musiikki: ...en vaihtaisi sekuntiakaan. En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja. En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja. Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt...
Sofia: Samuli Putron ”Olet puolisoni nyt” koskettaa mua kyllä aina. Tän biisin voi varmasti tulkita monella tapaa, mutta mulle tulee aina tästä se tunne, että lähinnä on aivan jotenkin loppu. Annetaanko me tarpeeksi tukea läheisille, joiden lähipiirissä on päihde- ja mielenterveysongelmia, Maarit?
Maarit: Mun mielestä läheisten jaksaminen ohitetaan valitettavan usein, kun hoidetaan sitä ikääntynyttä, jolla on se päihde- ja mielenterveyssairaus. Täytyy muistaa kuitenkin, et nää on koko perhettä koskevia tilanteita, ja se on tosi harmillista, jos me ohitetaan se läheinen, koska meidän ei oikeastaan tarvitse mitään muuta kun pysähtyä hetkeks ja kysyä läheiseltä, et hei, miten sä voit, ja sen jälkeen vaan kuunnella. Meidän ei tarvi neuvoo. Ollaan vaan läsnä.
Haastateltava: Hänen tää lääke, se on tavallaan lääkeriippuvaisuus, ja unilääkkeistä nimenomaan on lähtenyt tää. Aika-ajoittain se on pahempi ja aika-ajoittain se on parempi. Hän tietää itse sen tilanteen, ja hän on sanonut kun mä oon sanonut, että voisitko sä vähän vähentää, että silloin kun näen että se menee vähän liiallisuuksiin tai näin, niin hän sanoo että hän on niin riippuvainen niistä. Yksi minkä mä on hänen mielestään vähän surullinen siitä, että hänellä on jotenkin karsiutunut ystävät. Hänellä oli hirveesti ystäviä aikasempaan. Hän oli hirveen pidetty. Ja nyt hänellä on jotenkin se persoona muuttunut. Ja hän ei niin kun halua lähtee mielellään, ei oo voimavaroja siihen jollakin tapaa. Tai sit hän vaan tuntee vissiin, että hän ei kuulu siihen jollakin tavalla. Että hän jää sitten mieluummin kotia. Se on sen verran arka asia, ja sit hän on sanonutkin, ettei hänen asioistaan tarvii puhua, että mä oon kunnioittanut tavallaan hänen niin kun sitä.
Totta kai mä kärsin siitä. Että kun hän on aivan ihana ihminen, hän hirveesti välittää minusta. Ku tietäis mitenkä auttais ja mitenkä, että mä oon kauniilla, ensin pahalla yritin. No, sehän ei tietenkään oo mikään hyvä, että hän suuttu suurin piirtein. Sit mä aattelin, että no joo, että otan rakkaudella sen, että katsotaan mitä se tulee. Kun mä en kuitenkaan voi, ja mä rakastan häntä ja on hyvät välit meillä, että siinä mielessä en halua niitä pilatakaan. Mä oon vähän semmonen luonne, että kun mä en pysty siinä auttaa, niin mä tavallaan poissuljen sen. Mä en niinkun, mulla ei ole voimavaroja siihen.
Maarit: Meillä on tänään vieraana suunnittelija Elina Koponen Omaishoitajaliitosta, ja sä oot ollu myös Kuppi nurin -hankkeessa, jossa nostettiin esiin omaishoitoperheissä olevia päihdeongelmia. Tervetuloa, kiva kun pääsit mukaan.
Elina: Kiitos paljon, kiva olla mukana.
Sofia: Tervetuloa minunkin puolesta.
Maarit: Miten sä oot nähnyt sun työssä sen, että miten päihdeongelmat vaikuttaa siihen ikääntyneeseen läheiseen?
Elina: Jos me ajatellaan omaishoitotilannetta, että on ikääntynyt omaishoitaja, ja apua ja hoivaa tarvitseva läheinen, jolla on päihdeongelma, niin se päihdeongelmaa lisää niitä omaishoidon haasteita ja kuormittaa omaishoitajaa monella tavalla. Usein omaishoitotilanteessahan on niin, että siellä on muita sairauksia tai vammaisuutta sen omaishoidon tarpeen pääasiallisena syynä ja sitten siinä on lisänä sitä päihdeongelmaa, joka lisää avun ja hoivan tarvetta ja kuormittaa omaishoitajaa kyllä monin tavoin.
Maarit: Mitäs sit jos se omaishoitaja onkin se, joka ottaa vähän liian usein vaikka sen saunakaljan rentoutumiseen tai jotain muuta?
Elina: Niin. Silloin se kyllä voi vaarantaa molempien terveyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin.
Sofia: Miten tämmösissä tilanteissa, että jos sitä päihdesairautta tai mielenterveyssairautta on siellä omaishoitajalla tai hoidettavalla, niin mistä he saa tämmösiin tilanteisiin tukea?
Elina: Sehän se haaste on, että ne on semmosia asioita, että ne on usein hirvittävän piilossa. Niihin liittyy voimakkaasti se syyllisyys ja häpeä, joka sitten johtaa ehkä salailuun, ja salailu sitten entisestään lisää kuormittuneisuutta ja kaventaa ehkä elämää ja niitä sosiaalisia suhteita. Kyllä meidän ammattilaisina pitäis oikeestaan kaikkien omaishoitoperheiden kanssa ottaa puheeksi, ja sillä tavalla avata se ovi sille keskustelulle. Koska se ei välttämättä päällepäin millään tavalla näy. Mä ajattelen, että se on meidän ammattilaisten tehtävä ottaa se aihe esille, ja voi olla että sitä moni omaishoitaja meiltä odottaakin sitä keskustelun avausta. Lähtökohtana varmaankin semmonen arvostava kuunteleminen ja myötätunto, avoimuus.
Sofia: Meidän olisi ehkä hyvä muistaa se just, että varsinkin tässä ikäpolvessa niin ylipäätänsä päihde- ja mielenterveysongelmat on aina koettu aika häpeällisiksi. Se häpeä myös ulottuu tosi helposti näihin läheisiin. Että he salailee paljon sitä tilannetta, mikä siinä omassa perheessä on, että ei se tuo sitä kauheesti esiin.
Elina: Se sairastunut henkilöhän voi olla niin sairaudentunnoton, että hän ei tunnista itse olevansa sairas, ja monesti näissä tilanteissa onkin juuri näin. Se että mitä me voidaan tehdä, niin sanottaa selkeesti, että miksi tavallaan tässä tilanteessa se hoitoon hakeutuminen ois hirveen tärkeetä ja minkälaista muutosta se voi tehdä hänen tilanteeseen. Mutta ei missään nimessä lähteä syyllistämään, ja ennen kaikkea se, että loppupelissä me ei voida ketään pakottaa hoitoon.
Haastateltava: Totta kai se pyörii ihan niin kun koko ajan. Ja sitten onko mulla yksi henkilö, mille mä oon siitä puhunu, ja hän ymmärtää aika hyvin kyllä sen tilanteen. Mut hän sanoit että et sä voi sille, että sen pitää lähtee ihmisestä itsestään. Niin mä tiedänkin. Jos on vaikka mikä riippuvaisuus, niin ei kukaan voi sille auttaa, jos ei se lähde sieltä. Siis se pelko minulla on, että kuinka alas hänen täytyy mennä, ennen kuin se tulee se, että nyt täytyy tehdä jotain. Ettei me nähty sitä heti alkuun. Kyllä mulla nyt jo pystytään keskusteleen siitä, että mä sanon et miten on tilanne, että onko nyt parempi vai onko nyt huonompi ja silleen. Että pystytään se se masennus, kun se iskee hänelle, niin se pystytään, hän pystyy jo siitä puhumaan. Että nyt on aika paha, että mikään ei tunnu miltään. Semmosii tilanteita tulee nykyään. Mutta sit kun hän siitä taas nousee, niin se on sit taas helpotus mullekin. Kun ei siihenkään osaa oikein mitään. En mä voi auttaa, en mä tiedä. Mä tiedän sen vaan, mitä mä oon lukenu ja kuunnellu, ja että kun tulee tämä syvä masennus, niin kaikki on pimeetä ja mustaa ja ei näy valoa tunnelin päässä eikä mitään. Niin se on varmaan ihan karmea tunne sille ihmiselle, mut ei semmonen ihminen, joka ei koskaan kokenut sitä, ei se voi mennä sen nahkoihin, et miltä se tuntuu. Pitää vaan jollakin tavalla ymmärtää ja yrittää. Ei sekään oon, että nouse nyt sieltä. No, jollekin jossakin tapauksessa se auttaa, mutta ei se aina auta. Jollakin tavalla pitää vaan yrittää ymmärtää ja elää siinä rinnalla silleen kun pystyy.
Sofia: Miten me voitas tavallaan tukea tätä tai tämmösessä vastaavanlaisessa tilanteessa olevaa läheistä? Mistä hän löytäisi niitä voimavaroja, joka tukisi häntä tässä tilanteessa?
Elina: Mä ajattelen yleisesti, että tavallisen elämän ja harrastusten ja ihmissuhteiden jatkaminen antaa usein voimia ja auttaa ottamaan etäisyyttä siihen ongelmaan. Mut silloin kun aika ja voimat menee huolehtimiseen ja siihen läheisen auttamiseen, niin omat tarpeet ja itselle tärkeät asiat jää usein sivuun. Niin jotenkin se, että muistaisi kuitenkin huolehtia niistä omista tarpeista eikä luopuisi ainakaan kaikista itselle tärkeistä asioista. Hyvin pienilläkin teoilla ja asioilla voi vahvistaa niitä omia voimavaroja.
Maarit: Täs ikäpolvessahan ja varsinkin naisilla on varmasti monesti se semmoinen mentaliteetti, että kaikki muut laitetaan itsensä edelle. Ehkä siinä moni tarvii just kannustusta, että sä et oo itsekäs ihminen vaikka sä huomioit itsesi ensin ja pidät itsestäsi huolta.
Elina: Joo, totta. Että täytyy pitää itsestä huolta, jotta jaksaa sitten pitää huolta myös siitä läheisestä.
Haastateltava: Mun lapset on auttanut paljon tässä, ja ne on ollut tukena koko aika. Tytär on kaikista eniten. Se soittelee ja käy mun luona, ja me käydään sen kanssa hömpöttelemässä välillä kaupungilla ja tämmöstä. Että ihan hauskaa olemista. Kyl mä oon miettinyt, että miten se on jaksanut, kun sillä on oma työ, että kun se on vanhusten puolella töissä, niin että miten se on jaksanut mua vielä vetää eteenpäin. Että tää teidän, niin kun mä sanoin, että mulle tulee tämmönen juttu, niin mä sanon mun tyttärelle, mun tyttö - haa, mun ei tartte huolehtii susta ollenkaan. Ja se niin kuin vapautu siitä. Että kyl mä oon tajunnut, että se on kauheen raskasta, ja sit kun oma työ on raskasta ja sit mua tässä höösätä. Mä sit nyt sanoinkin, ettei mua tarttee, että mä oon nyt päässyt siihen omaan elämään.
Maarit: Monesti ehkä näissä läheisen näkökulmasta voi olla haastavaa sitten myös vetää niitä omia rajojaan. Yksi semmoinen aihe, mistä mä itse tykkään puhua tai mikä on musta aina tosi tärkeetä tuoda esille, on semmonen omista rajoistaan kiinni pitäminen ja se, että me ei vahingossakaan mahdollisteta sitä päihteiden käyttöä. Päihdesairaushan ei ikinä ole läheisen ongelmaa, että mä haluan korostaa sitä, mut joskus ne tilanteet voi olla sellasii, että se paine vaikka tuoda se muutama kalja sielt kaupasta voi olla tosi suuri. Varsinkin jos se on ehkä tämmönen omaishoitotilanne, mihin kuuluu jo tosi paljon semmosta hoivaa ja auttamista. Niin miten me oikein pystytään puhua läheisen kanssa tämmösestä tilanteesta, ja miten me voidaan tukea siinä, että hän pystyy asettamaan niitä omia rajoja?
Elina: Mä ajattelen kanssa, että ne omat rajat on tosi tärkeitä sen läheisen oman hyvinvoinnin kannalta ja sitten loppujen lopuksi ne hyödyttää molempia osapuolia. Mutta sitten käytännössä ne voi olla tosi hankalia ja moninaisia tilanteita. Siihen rajojen asettamiseen liittyy ne omat ehkä syyllisyyden tunteet tai pelko siitä, että läheisen tilanne menee huonommaksi. Omaishoitotilanteissa ei ehkä oo ihan harvinainen tällainen tilanne, että omaishoitaja sitten ajautuu hankkimaan niitä päihteitä, jos läheinen ei vaikka itse enää kauppaan pääse. Ja moni omaishoitaja on tätä kuvannut, kun ollaan näistä keskusteltu, että se on ollut jotenkin semmonen pienemmän pahan tie, jotta siellä kotona pärjätään. Kyllä mä ajattelen, että siihen omien rajojen tunnistamiseen ja asettamiseen ja myös niitten omien toimintatapojen tarkasteluun läheiset ja omaishoitajat tarviis apua ja tukea. Ja jotenkin yhdessä ammattilaisen kanssa keskustellen esimerkiksi voisi löytää sitten niitä ratkaisuja, että miten tästä eteenpäin.
Sofia: Jos me mietitään ihan käytännön vinkkejä siihen rajanvetoon, niin onko jotain sellaista, mitä vois käyttää semmosissa tilanteissa?
Maarit: Kun se läheinen on päihtynyt, niin me voidaan aina sanoa että hei, että mä oon sun kanssa mieluummin silloin kun sä oot selvinpäin. Että mä lähen nyt mieluummin kävelylle ulos, tai sit voi poistuu toiseen huoneeseen. Sellainen mikä mulle tulee nyt mieleen on, että on tosi tärkeetä pitää se kommunikaatio semmosena myönteisenä. Mikään semmonen nalkuttaminen tai kiristäminen tai alkoholin kaataminen viemäriin, nää ei vaan toimi. Ne on siis tosi tosi luonnollisia reaktioita ja hyvin yleisiä, mutta se miten näistä asioista pitäisi puhua, niin semmosena hyvin rauhallisena hetkenä silloin kun tämä henkilö, jolla se päihdeongelma on, niin hän ei ole itse päihtynyt. Mulla itselläni on semmonen rauhallinen mielentila, mä pystyn puhuun asioista neutraalisti. Ja se että mä puhun sillä minä-tyylillä, että ”minusta tuntuu” enkä sillain syyllistävästi, että ”sinä aina näin”. Seki on ehkä ihan hyvä semmonen kommunikaatiovinkki, että mikä tahallaan vielä vastarintaa pois, on että me otetaan ikään kuin vastuuta siitä tilanteesta myös itse. Mä en tarkota nyt sitä, että me otettaisiin siitä päihdesairaudesta vastuu, vaan vaikka että jos otetaan vaan ihan arkinen tilanne, että vaikka puoliso on unohtanut jonkun asian, niin sen sijaan että me aletaan huutamaan hänelle että ”taasko sä oot kaljotellut ja etkö sä senkään takia tätä muistanut” niin voidaan sanoa, että ”no voi vitsi, mä mietinkin, että muistatkohan sä tän jutun, että mun ois pitänyt laittaa sulle muistilappu”. Me otetaan tavallaan pieni vastuu siitä tilanteesta, jolloin se ei aiheuta semmosta hirveetä vastareaktiota siinä toisessa, jolloin meidän on helpompi alkaa keskustella itse siitä aiheesta.
Sofia: Eli semmonen pehmeä lähestymistapa, mutta selkeetä sanotusta siitä, että miltä minusta tuntuu ja miksi minä toimin näin. Mieluummin tosiaan niin kuin Maarit sanoit, että mieluummin lähden kävelylle kuin se että olen tässä kanssasi, jos se on mahdollista, jos toinen on päihtynyt siinä tilanteessa.
Maarit: Kyllä. Ja musta on aina tosi tärkeetä korostaa sitä, että ei hylkää sitä ihmistä ja muistaa aina sanoa sen, että mä oon sun kanssa ja mä näen sua tosi mielelläni silloin kun sä oot selvin päin. Että me ei hylätä sitä ihmistä, vaan se on se päihtymystila, minkä takia me ei nyt haluta olla läsnä tässä sun kanssa.
Haastateltava: Mä oon pyrkinyt siihen, että mä pidän itsestäni huolta. Koitan liikkua ja kuntoilla ja harrastaa. Meneen kaikki mukaan. Tavallaan mä ehkä unohdan sen sit helpommin. Että kyllä mä yritän, mutta tää henkinen puoli on tietysti sitten se, mikä on on tavallaan semmonen. Ja kun mä en oo niin täysin, vaikka mun vanhemmat oli uskovaisia, niin mä en oo kuitenkaan päässyt itse siihen, että mä uskoisin että se jumala vois tässä auttaa. Vaikka kyllä ne kaikki kirjottaa, että kyllä se auttais. Mä tavallaan uskon taas niin kun toisenlaisiin asioihin, että semmosen ihmisen niin kun ymmärtämiseen jollakin tavalla. Mä uskon enempi, että kaikkihan me olemme erilaisii ja kaikissa huonoja - tai hyviä, sanotaanko ensin hyviä puolia ja huonoja puolia, jokaisessa. Sehän tästä tekeekin aika rikkaan elämän, sit kun on paljon semmosia niin sanottuja ystäviä. Että ne ei oo sydänystäviä, mut ne on ystäviä.
Kyllähän se semmonen tietysti vertaistukiryhmäkin on ihan hyvä. Voisi näitä samoja tuntemuksia jakaa niiden kanssa ihan anonyymisti, silleen että se ei leviäisi kovin pitkälle, koska tämä lähipiiri ei kuitenkaan sitä niin kun, en halua sillä tavalla häntä alas laskee siinä asiassa. Se varmaan kaikista eniten mä luulen että helpottaisi, että avallaan se taakka sieltä sisältä poistuisi. Mä tykkään ihan siis hirveesti sellasesta, että jokainen saa kertoo sen oman tilanteensa. Ja siellä voi olla sit ihan oma itteensä, että siellä ei tarvii valehdella. Tai kaunistella, sanotaanko näin [naurua] niitä asioita. Siellä jokaisella on samat ongelmat.
Tavallaan syyttää vähän itseänsäkin, että oonko mä jotain tehnyt väärin, että miks hän ei saa vaikka on tavallaan semmonen voimakas luonne ja pystyy tekeen päätöksiä ja kaikkia, niin miksei hän siitä saa otetta.
Maarit: Läheisethän tuntee usein ihan hirveetä syyllisyyttä varsinkin jos se on vaikka ikääntynyt, jolla on aikuinen lapsi, niin monet pohtii tosi paljon sitä, mitä mä oon nyt jotenkin tehny vanhempana väärin. Ehkä siellä joskus onkin voinut olla jotain, mutta siis se pointti on se että, ei se syyllisyys auta tässä hetkessä mitenkään ketään. Enemmän sä pystyt olemaan tukena, jos sä jotenkin pystyt käsitteleen vaikka jonkun ammattilaisen kanssa sitä sun syyllisyyttä. Oli se sit aiheellista tai ei. Ja ehkä sitten myös puhumaan, jos se on vaan mahdollista, tietenkin avoimesti myös sen oman läheisensä kanssa siitä.
Elina: Joo, ja yks mikä auttaa tosi monia tän syyllisyydentunteen ja sen pohtimisen kanssa on vertaistuki, että toisten samankaltaisessa tilanteessa olevien läheisten kanssa kun pääsee keskustelemaan.
Sofia: Niin. Ja sit kun se syyllisyys kumminkin vie niitä henkilövoimavaroja. Se on enemmänkin latistavaa voimaa kuin että se tukisi sen henkilön jaksamista.
Elina: Kaikkinensa sen läheisen sairaus herättää varmasti paljon monenlaisia ja ristiriitaisia tunteita. Siellä on huolta ja pelkoa ja surua, jotka on ehkä jatkuvasti läsnä. Ja sit voi tuntea vihaa ja raivoa sitä läheistensä kohtaan, ja myöskin sitten rakkautta ja välittämistä.
Maarit: Mä haluun koko ajan tavallaan, että miten me saatas tuettua sitä läheistä, joka on sen sairaan ihmisen kaa. Koska hänhän kokee jatkuvaa syyllisyyttä tosiaan, kun ne kokee monesti, että ne ei osaa auttaa sitä sairastunutta.
Sofia: Kyllähän sekin on tavallaan ihan todellisuutta, jos mietitään tätä syyllisyyttä, että monesti vaikka joku lapsi tai lapsenlapsi pystyy käyttämään sitä aika tehokkaasti hyväkseen. Että ”silloin kun minä olin lapsi niin sinä et sitä ja tätä”, ja ”nyt annat mulle rahaa kun mä sitä tarvin” -tyyppisesti. Se on myös semmonen asia, mitä kyl osataan myös käyttää hyväkseen.
Mä aina sanon, että se ei ole kenenkään vika, että sairastuu päihdesairauteen tai masennukseen tai ahdistukseen tai mihin ikinä, mutta että ihmisen täytyy aina itse ottaa vastuu siitä, että hakeutuu hoitoon ja etsii sitä apua. Ja jos tuntuu että se läheinen ei oo vielä tilanteessa, että hän pystyisi jotenkin ottaa vastuuta siitä, että hän hakisi sitä apua tai vastaanottaisi sitä, niin yks ainakin hyvä keino on, jos hän suostuisi jutteleen vaikka jonkun kokemusasiantuntijan kans tai menisi jonnekin vertaistukeen. Mä näen että se avaa usein tosi paljon silmiä, kun siellä on ihmisiä, jotka on samassa tilanteessa ja ne kertoo, et hei, mäkin olin tossa tilanteessa kun sä oot nyt, mut nyt mä oonkin tässä tilanteessa ja mul menee tosi paljon paremmin. Sitten on musta tosi tärkeetä aina tuoda se oma huoli vaan esiin. Et hei, mä oon oikeasti tosi huolestunut susta. Toki joskus sitten voi olla se tilanne, että se läheinen on oikeasti ihan hirveen kuormittava sen sairautensa kanssa sillain, että se vie sen läheisenkin energiaa, niin kyllä silloin saa mun mielestä rajat kanssakäymistä. Mut on tosi tärkeetä ilmasta se, että sit kun sä haluut tähän hakea apua, niin mä oon koko ajan siinä sun tukena. Me voidaan sit yhes kattoa, mihin sä voisit mennä, ja soita mulle silloin, jos sä tarviit jeesii siihen, et sä haluut lähtee ratkaseen tätä tilannetta.
Elina: Joo. Ja useinhan se on pitkä tie se hoitoon hakeutuminen, ja se motivaatio voi vaihdella. Se ei hetkessä tapahdu.
Maarit: Kyllä, ja ymmärrystä siitä että ja kärsivällisyyttä siihen että henkilö toipuu siitä, että saa riittävää apua ja hoitoa.
Elina: Kun nyt me ollaan puhuttu paljon siitä, että miten voi sen sairastuneen motivoida sinne hoitoa, niin myös moni läheinen ei tunnista tarvitsemaansa apua ja tukea itselleen silloin, kun luonnollisesti mielen ja arjen täyttää huoli siitä sairastuneesta läheisestä. Eikä moni myöskään välttämättä tiedä sitä, että myös omaisella on oikeus vaikkapa päihdepalveluista saada itselleen apua, tai että omaan tilanteeseensa voi saada apua huolimatta siitä, että onko se läheinen motivoitunut hakemaan apua. Siihen ei sen läheisen lupaa tarvita.
Sofia: Nää on just niitä hetkiä milloin toivoisi, että henkilöt muistaisi sen ihmisen sen sairauden takaa ja minkälainen se on, niin se mahdollisesti myös jaksaisi auttamaan sitä läheistä siinä tilanteessa.
Elina: Joo. Myöskin tieto läheisen sairaudesta ja sen luonteesta ja piirteistä voi lisätä omaa ymmärrystä ja auttaa tosiaan toimimaan ja jaksamaan.
Maarit: Joo, toi on todella tärkeä pointti kyllä. Siitä kannattaa lukee tosi paljon ja etsiä tietoa siitä läheisen sairaudesta, koska se helpottaa kyl todella paljon, että sä ymmärrät mistä oikeasti on kysymys.
Sofia: Kun meillähän on valtavasti palveluita sille sairaalle, ja se sairas on aina siinä keskiössä.
Maarit: Niin mun mielestä on tosi tärkeetä läheisenkin muistaa, että nää meidän palvelut on ihan yhtä lailla läheistä varten kuin sitä sairastunutta varten. Esimerkiksi päihdesairaan läheinen voi mennä omalle keskusteluajalle päihdepoliklinikalle tai voi mennä juttelemaan vaikka päihde- ja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Mites muuten Elina järjestöpuolella on läheisille palveluita?
Elina: Järjestöpuolellahan tulee ainakin mieleen FinFami, joka on mielenterveys- ja päihdeongelmaisten järjestö, sitten omaishoitajayhdistykset myös.
Musiikki: ...kun väkivahva kevät puhkeaa ja aamu kantaa rautahaarniskaa. Kun vaja tehdään vuolukivestä. Mä olen siinä nuorena kuin nurmet on. Sä istut salin nurkkapöydässä, musiikki on rytmitettyä. Minä kysyn, saanko luvan, sinä nyökkäät…
Maarit: Hei, kiitos tosi paljon, Elina, kun olit mukana. Meillä oli tosi hyvää keskustelua, ja kiitos myös tämän jakson kuulijoille.
Elina: Kiitos paljon.
Sofia: Tämä olikin viimeinen jakso, ja nyt on tärkeintä, että näistä aiheista jatketaan keskustelua.
Maarit: Kiitos, kun olet ollut mukana kuuntelemassa meitä. Toivottavasti sait keskusteluistamme uusia ajatuksia ja eväitä tukemaan ikääntyneitä, jolla on haasteita päihteiden ja mielenterveyden kanssa ja tietenkään läheisiä unohtamatta.
Sofia: Muistetaan, että nämä asiat koskettavat meitä ihan jokaista.