Jaksossa kerromme, miten vähentää lapsen tottelemattomuutta ja negatiivista vuorovaikutusta. Puhumme siitä, että moni vanhempi kokee leikkimisen oman lapsen kanssa vaikeaksi ja kerromme vinkit, miten ylittää leikkimisen esteet ja vahvistaa myönteistä yhteyttä lapseen ja nuoreen.

Tallenteen tekstivastine:

Puhuja 1 [00:00:15]: Tervetuloa kuuntelemaan Perhepuhetta-podcastia. Tämä on perheneuvolan ammattilaisten ja Kasper ry:n yhteispodcast. Tänään vastaamassa kuulijan kysymykseen olen minä, sosiaalityöntekijä Jenni Wiikla ja ihana ystävä ja kollega, psykologi Roosa Hotasaari.

Puhuja 2 [00:00:33]: Otetaan alkuun kuulijakysymys. Eli se menee näin:

Puhuja 3 [00:00:39]: "Arki on pelkkää kiirettä ja taistelua. Miten saan arjesta toimivaa ja lapseni tottelemaan?"

Puhuja 1 [00:00:44]: Yksi yleisimmistä syistä hakeutua perheneuvolaan on juuri niin kuin tämä kuulija tulee tässä todenneeksi: lapsen tottelemattomuus ja arjen toimimattomuus.

Puhuja 2 [00:00:56]: Perheneuvolassa me lähdemme usein tutkimaan näitä tilanteita vanhemmuuden kautta, koska se on se meidän tulokulmamme perheneuvolassa. Lähdemme tutkimaan sitä, että millaisia muutoksia vanhempi voi tehdä arjessa.

Puhuja 1 [00:01:11]: Hyvin sanottu, Roosa. Tässä kuulijalla on arki pelkkää taistelua oman lapsen kanssa. Hän kysyy, niin kuin me kaikki ajoittain vanhempina kysymme, että miten saada arjesta toimivampaa ja lapsesta tottelevamman? Perheneuvolassa me tosiaan lähdemme siitä, että miten se vanhempi voisi muuttaa omaa toimintaansa? Kun vanhempi muuttaa omaa toimintaansa, sen kautta sitä muutosta voisi syntyä myös lapsen käytöksessä ja koko perheen arjessa. Minun tekisi mieli sanoa tähän, että meidän vastauksemme, eikö niin Roosa, tänään on, että vanhempana muutoksia voi lähteä tekemään kahdesta suunnasta tähän tottelemattomuuteen  liittyen. Voi lähteä vahvistamaan yhteyttä omaan lapseen tai tarkastella sitä, miten itse asettaa rajoja lapselle. Toisin sanoen tämä kliseinen "vanhemmuus rakentuu rajoista ja rakkaudesta". Tänään tässä jaksossa me mietimme ratkaisuksi kuulijan kysymykseen, miten eri tavoilla voi vahvistaa yhteyttä lapseen. Seuraavassa jaksossa me kerromme, miten voisi vahvistaa niitä rajoja. Ennen kuin hyppäätte suoraan seuraavaan jaksoon, niin malttakaa kuunnella tämä jakso, sillä ihmeitä saadaan aikaan, kun vanhempi lisää yhteistä aikaa ja juuri sitä, mitä me kutsumme rakkaudeksi.

Puhuja 1 [00:02:42]: Mitä me Roosa nyt tarkoitamme rakkaudella ja yhteisellä ajalla?

Puhuja 2 [00:02:48]: Se on ihan hillittömän iso käsite, ja tänään me rohkeasti olemme sen määritelleet niin, että tarkoitamme sillä vanhemman ja lapsen välistä yhteyttä. Eli sitä vanhemman ja lapsen välistä yhteyttä on hyvä arjessa ylläpitää ja antaa sille konkreettisesti aikaa. Me ajattelemme, että yhdessä vietetyn ajan kautta lapsi saa kokemuksen, että hänelle on tilaa vanhemman mielessä ja maailmassa. Vanhempi taas saa yhteisissä hetkissä ehkä kuulla, mitä lapsi ajattelee ja mistä lapsi on kiinnostunut. Yhdessä vietetty aika on mahdollisuus vahvistaa lapsen ja vanhemman välistä suhdetta eli rakkautta.

Puhuja 1 [00:03:39]: Kun joitain asioita on yhdessä, niin siihen vastapuolena kuuluu myös erillisyys. Eikö niin, että me ajattelemme vähän, että tähän rakkauteen kuuluu myös ne hetket, kun ollaan erikseen?

Puhuja 2 [00:03:51]: Todellakin kuuluu.

Puhuja 1 [00:03:51]: Ehkä se on ylipäätään ihmisessä, ihmiseksi kasvamisessa ja toisaalta siinäkin, että miten hyvin jaksaa olla vanhempana, niin aika paljolti kyse myös siitä, että tarvitaan niitä hetkiä itsekseen. Se, kun ollaan aidosti yhdessä lapsen kanssa, niin sen voisi... Ehkä minä nyt puhun vähän pienemmistä lapsista, mutta sen voisi aloittaa ja myös lopettaa, että se olisi ihan oma erillinen hetkensä. Kukaan vanhempi ei jaksa koko ajan arjessa olla saatavilla ja olla yhteydessä keneenkään. Myöskään lapseen. Eikä ole tarvekaan. Tätä me ehkä haluamme sanoa, että ei ole tarvetta koko ajan olla hyvässä yhteydessä. Hyvä yhteys pitää myös sisällään sen, että ollaan erikseen ja ei aina saatavilla. Onhan se totta, että siinä erillisyydessä, kun vanhempi sen tekee säädellysti, kivasti ja hienosti, että yhdessä ollaan ja sitten ollaan myös erikseen, niin vanhempi tulee mallintaneeksi siinä lapselle myös tärkeitä elämäntaitoja: oppia olemaan myös itsekseen ja oppia leikkimään itsekseen.

Puhuja 1 [00:05:20]: Huomaan miettiväni, että onko tämä yhteys ja yhteinen aika vieläkin, mitä me olemme puhuneet, aika hähmäinen juttu?

Puhuja 2 [00:05:33]: Jos me nyt menemme siihen määrittelyyn vielä konkreettisemmin, niin eikö vaan, että tänään me tarkoitamme Jenni tällä yhteisellä ajalla lapsen kanssa leikkimistä? Mutta sitten taas leikin me määrittelemme aika laveasti niin, että leikillä me tarkoitamme lapsen ja vanhemman välistä kahdenkeskeistä aikaa ja hetkeä, jolloin vanhempi on läsnä lapselle ja jossa on lapsijohtoisuutta. Eli tärkeintä tällaisessa leikkihetkessä on se, että vanhempi tekee lapsen kanssa jotakin aidosti lasta miellyttävää juttua.

Puhuja 1 [00:06:15]: Ja nyt kun puhumme yhteisestä ajasta, yhteisestä hetkestä ja leikistä vähän niin kuin synonyymeina, niin painotamme nyt sitä, että jokaiselle perheelle tämä leikki voi tarkoittaa eri asioita. Vähän riippuen siitä, minkä ikäisestä lapsesta on kyse. Se voi olla lastenhuoneen lattialla legoleikkejä. Tai sitten jos on isommasta lapsesta kyse tai vanhemmasta tuntuu helpommalta esimerkiksi askarrella, pelata lapsen kanssa tai leipoa. Isomman lapsen kanssa käydä leffassa. Teinin kanssa se pieni hetki lauantaina, vaikka saunan jälkeen laittaa  kasvonaamioita. Siis tätä kaikkea me tarkoitamme, kun puhumme leikistä.

Puhuja 2 [00:07:04]: Kyllä. Ja kun lapsi kasvaa, yhteinen aika ja sen määrä vähän muuttuu usein. Nuorisoikäisellä se on jo aika erilaista. Ne tarpeet ovat erilaiset. Tarpeet kohdistuvat aika paljon kodin ulkopuolelle. Se saattaa olla niin, että vanhemmalle on aika tärkeää tarttua niihin pieniin hetkiin, jolloin nuori avaa ikkunan olla yhteydessä vanhemman kanssa, koska kuitenkin nuorikin tarvitsee yhteyttä. Eikös vaan?

Puhuja 1 [00:07:34]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:07:35]: Ja vanhempi tarvitsee yhteyttä siihen omaan nuoreensa. Vai voiko näin sanoa?

Puhuja 1 [00:07:40]: Kyllä niin voi sanoa. Kyllä me sanomme niin.

Puhuja 2 [00:07:42]: Kyllä me sanomme nyt niin. Sinulla oli Jenni aivan ihana esimerkki nuorisoikäisen kanssa leikkimisestä. Eli mikä ei ole enää yhtään leikkiä vaan näihin hetkiin tarttumista. Haluatko kertoa sen?

Puhuja 1 [00:07:55]: Haluan kertoa sen. Minulla ei itselläni ole nuorisoikäistä lasta, mutta minulla on kollega, jolla on. Tai nekin lapset ovat jo aikuisia, mutta hän muisteli yhtä tällaista yhteistä hetkeä silloisen 16-vuotiaan poikansa kanssa. Tämä kollega oli lähdössä jumppaan. Hän oli keittiössä, ja yhtäkkiä hänen nuorensa tulee keittiöön ja sanoo: "Äiti, ehditkö kuuntelemaan yhtä juttua moottoripyöristä?" Tämä kollegani siinä kohtaa miettii mielessään, että nyt pitäisi lähteä jumppaan. Toisaalta ei tiedä mitään, eikä niin kauheasti ole myös kiinnostunut moottoripyöristä, mutta toisaalta tämä oma lapsi ei ole tullut keittiöön käyskentelemään ja hakemaan vanhemman yhteistä aikaa muutamaan päivään, että nyt on ehkä se hetki. Sitten hän toteaa, että "joo, nyt on hyvä hetki. Tule vain, kerro vain. Mitä sinä halusit niistä kertoa?" Se siitä jumppatunnista, mutta ehkä sinne ensi kerralla. Minä olin äimistynyt, kun kuulin tämän esimerkin.

Puhuja 2 [00:09:05]: Kyllä. Minä jotenkin ihailen tätä ja olen liikuttunut tästä. Sitten samaan aikaan toivon, että viidentoista vuoden päästä minä olen kasvanut vanhempana niin, että minäkin osaan tarttua tällaisiin hetkiin noin tilannetajuisesti ja joustavasti.

Puhuja 1 [00:09:26]: Niin minäkin toivon. Meillä on aikaa kasvaa. Toisaalta tämä pieni näkökulma sinne nuorisoikäiseen. Te, joilla on pienempiä lapsia, niin tämä myös asettaa tavallaan vähän ne lapsen toiveet, "äiti tuletko leikkimään, katsotko tätä", myös vähän omaan kontekstiinsa.  Kun lapsi on vielä pienempi ja hän hirveästi haluaa aikuisen aikaa, niin se on myös vanhemmalle mahdollisuus. En tiedä, kuinka helposti minä nyt saan tämän selitettyä, mutta omalla kohdalla mietin, että no niinpä. Tulee se hetki. Lapset kasvavat ja kohta he eivät enää niin paljoa hae sitä.

Puhuja 2 [00:10:05]: Niin. Tuoko se vähän sellaista perspektiiviä?

Puhuja 1 [00:10:06]: Tuo. Sitä se toi.

Puhuja 2 [00:10:08]: Että joskus minä vielä toivon, että tuo lapsi tulee vetämään minua hihasta.

Puhuja 1 [00:10:13]: Just näin.

Puhuja 2 [00:10:15]: No niin. Eiköhän me Jenni olla ihan riittävästi perusteltu, että miksi kannattaa antaa aika lapselle, miksi kannattaa leikkiä lapsen kanssa ja miksi kannattaa tarttua näihin pieniin nuoren avaamiin ikkunoihin?

Puhuja 1 [00:10:25]: Mutta Roosa, miksi tämä jakso ei lopu tähän? Miksi me emme vain sano, että menkää leikkimään lapsenne kanssa ja moro. [Nauraa]

Puhuja 2 [00:10:32]: [Nauraa] Moro. Tällainen lyhyempi jakso. Niinpä. Sen takia, koska me tiedämme, että leikkiminen ei ole kovin helppoa monille vanhemmille. Seuraavaksi mietimme niitä kaikista yleisimpiä esteitä, joista me perheneuvolassa puhumme ja tiedämme, että perheillä ja vanhemmilla on ja jotka ovat tosi normaaleita ja tavallisia. Mennään ihan ensiksi tällaiseen pieneen... Me leikimme Jennin kanssa:

Puhuja 2 [00:11:05]: "Moi äiti. Tuletko leikkimään minun kanssani legoilla?"

Puhuja 1 [00:11:08]: "Moikka Sanna-Mari. Kuule, ihan pikkuhetki. Odotatko hetken, että äiti saa kengät jalasta pois. Sitten vähän raivaan eteistä, että pääsen keittiöön. Käyn viemässä vielä nämä kauppakassit, ostokset ja ruoat jääkaappiin. Sen jälkeen katsotaan."

Puhuja 2 [00:11:33]: "Äiti, äiti, tuletko katsomaan minun kanssani näitä tarroja, kun minä olen liimannut niitä tuonne seinään?"

Puhuja 1 [00:11:40]: "Joo, odota minä pistän nyt vielä tuon makaronilaatikon mikroon lämpiämään. Sovitaanko, että ensin syödään ja sitten äiti tulee sinun kanssasi katsomaan niitä?"

Puhuja 2 [00:11:56]: "Okei. Äiti nyt minä olen syönyt, niin voitko tulla minun kanssani majaa laittamaan tuonne minun huoneeseeni? Minä haluaisin sinne majan."

Puhuja 1 [00:12:06]: "Äiti tulee ihan kohta. Odota vielä hetki. Nyt on katsottava isoveljen läksyt ensin ja Vilma-viestit. Sitten laitan vielä nopeasti pyykit kuivumaan pesukoneesta. Sen jälkeen minä varmasti tulen."

Puhuja 2 [00:12:23]: "Okei sitten."

Puhuja 1 [00:12:28]: No aika, joka tuossa tulikin aika kivasti kuvattua, se on yksi leikkimisen ja yhteisen ajan esteistä.

Puhuja 2 [00:12:37]: Kyllä. Tuossa esimerkissä on läsnä ne sellaisen keskimääräisen perheen arjen kolme kuumaa tuntia: viidestä kahdeksaan, kun vanhemman pitäisi olla läsnä ja pyörittää arkea. Aika monista vanhemmista tuntuu, että ei vain kerta kaikkiaan ole yhtään enempää aikaa sieltä irrottaa, kun se to-do -lista on niin pitkä.

Puhuja 1 [00:13:01]: Tässä minä huomaan, mitä tämä herättää minussa itsessäni ja mitä kuulen myös paljon perheneuvolassa vanhempien sanovan, on se, että koko ajanhan minä siinä olen läsnä. Siellähän minä olen. Jotenkin tunnistan tässä äidin ja Sanna-Marin kuviossa sen, että saattaa pienesti mennä ja piipahtaa katsomassa niitä tarroja. Sitten taas mikro piipittää ja mennään sinne. Ne on mikrohetkiä siellä välissä. Mutta ovatko ne kuitenkaan niin, että olenko minä itse vanhempana läsnä niissä hetkissä?

Puhuja 2 [00:13:42]: Niin. Tuleeko se Sanna-Marin tarve täytettyä? Ei niin, etteivätkö ne pienet hetket olisi tärkeitä myös, mutta kertooko se, että Sanna-Mari tulee uudelleen ja uudelleen pyytämään, että joku tarve on jäänyt tyydyttymättä? Se on toinen tällainen leikkimisen este, jota me tässä kutsumme tarvitsevuuden kehäksi. Sanna-Mari selvästi tarvitsisi sellaista... Tässä nyt toki arvailemme. Se on tämä meidän agenda. Mutta arvailemme, että Sanna-Mari tarvitsisi sitä, että äiti asettuu hänen kanssaan leikkimään vähän pidemmäksi hetkeksi. Ja mitähän se äiti tarvitsee?

Puhuja 1 [00:14:31]: Mitä minä äitinä tarvitsisin? Anna minulle nyt vain rauha tehdä nämä jutut, että päästään siihen ruokapöytään. Sitten sen jälkeen onko se koko ilta sitä, että "kohta, kohta. Odota, odota." Samalla minä myös ajattelen sitä, että kun se on sitä "kohta, kohta, odota, odota", niin onko se myös niin, että vaikka me asettuisimme siihen pieneksi hetkeksi katselemaan niitä tarroja, niin kyllä se lapsi aistii, että me emme ole tavallaan läsnä?

Puhuja 2 [00:14:58]: Totta. Niin sinä sanoit aikaisemminkin sen läsnäolon, ja minä en siihen tarttunut. Mutta ihan totta. Se on varmaan juuri näin.

Puhuja 1 [00:15:08]: Ja ok, kyllä minä vanhempana tarvitsisin ehkä myös pientä hetkeä palautua ja rauhoittua. Kotihan se on meille kaikille se paikka, jossa me vähän nollaamme.

Puhuja 2 [00:15:22]: Kyllä. Sitä toivoisi, että ne arjen kolme kuumaa tuntia sisältäisivät myös palautumisen hetken vanhemmalle.

Puhuja 1 [00:15:30]: No ehkä kolmas leikkimisen este on karulla tavalla sanottuna tylsyys. Eikö niin? Vanhemman voi olla tosi vaikeaa heittäytyä pienemmän lapsen kanssa siihen lapsen leikkiin. Voi olla myös vähän tylsää isommankin lapsen kanssa, jos ei esimerkiksi askartelu kiinnosta. Miten saada motivoitua itsensä vanhempana siihen?

Puhuja 2 [00:16:02]: Siihen leikkiin, josta se lapsi on kiinnostunut. Moni vanhempi kuvaa myös sitä, että ei ole mielikuvitusta tarpeeksi. Sinäkin sanoit sen "heittäytyä", mutta minä ajattelen, että siinä on myös kysymys aika kovista odotuksista, että miltä vanhemman puolelta sen leikkimisen pitäisi näyttää. Että sen pitäisi olla uskomaton näytelmä tai improheittäytyminen johonkin dinosauruksen rooliin.

Puhuja 1 [00:16:34]: Mikä on sellainen kokonainen leikkimaailma, jonka vanhempi siinä luo tästä hetkestä, ja sitten vanhempi on siellä ihan inspiroituneena itsekin. Nujuamassa dinosauruksena. Tämä piirtyy mieleen, että ajattelemmeko me vanhempina, että sen leikin pitäisi olla tällaista, jotta se on lapselle mielekästä?

Puhuja 2 [00:16:59]: Niin, ehkä. Odotukset ovat korkealla.

Puhuja 1 [00:17:03]: Sitten toisaalta lapsen leikkiin usein liittyy epäloogisuutta ja leikki saattaa vaihtua koko ajan. Vanhempi ei oikein ymmärrä, miten siihen voisi liittyä. Jos tunnistat itsessäsi vanhempana, että juuri nuo ovat ne haasteet, joiden takia on vaikea leikkiä lapsen kanssa, niin et ole ainoa.

Puhuja 2 [00:17:30]: Et ole missään tapauksessa ainoa.

Puhuja 1 [00:17:35]: Tässä jaksossa kuulijakysymyksemme koski sitä, että kun arki on pelkkää kiirettä ja taistelua, niin miten vanhempana saisi toimimaan sen arjen paremmin ja lapsen tottelemaan? Tähän melko laajaan kysymykseen on toki monia eri näkökulmia, joista ratkaisua lähdetään etsimään. Roosan kanssa me tänään ehdotimme kuulijakysymyksen lähettäneelle ja teille kaikille muillekin kuulijoille, että kokeilkaa, mitä tapahtuu, kun lisää arjessa yhteisiä leikkihetkiä lapsen kanssa. Sillä voi olla yllättävän positiivisia vaikutuksia arkeen ja lapsen yhteistyöhalukkuuteen. Kuten perheneuvolassakin, me toki tunnistimme niitä erilaisia esteitä vanhemmalla, minkä takia on vaikea leikkihetkiä lisätä arkeen. Nyt me kerromme meidän vinkkimme, miten ylittää näitä esteitä ja onnistua lisäämään vanhempana yhteistä aikaa ja leikkiä.

Puhuja 2 [00:18:37]: Kyllä. Meillä on yksi vinkki ylitse muiden, eikä muita tule tänään. Eli ota arkeen säännöllinen, lapsijohtoinen leikkihetki, joka toistuu.

Puhuja 1 [00:18:48]: Sano Roosa vielä, mitä tarkoitat lapsijohtoisella?

Puhuja 2 [00:18:51]: Lapsijohtoisella tarkoitan sitä, että lapsi saa päättää, mitä tehdään.

Puhuja 1 [00:18:59]: Sitten säännöllinen tarkoittaa tässä?

Puhuja 2 [00:19:03]: Sitä, että tämä toistuisi mielellään joka päivä. Ainakin melkein joka päivä. Ja miten se toistuisi joka päivä, niin silloinhan se ei voi olla kovin pitkä.

Puhuja 1 [00:19:16]: Ei voi olla koko illan mittainen.

Puhuja 2 [00:19:17]: Ei.

Puhuja 1 [00:19:17]: Mikä riittää?

Puhuja 2 [00:19:18]: Kymmenen minuuttia riittää.

Puhuja 1 [00:19:19]: Kymmenen minuuttia riittää? Se riittää sen takia, että se toistuu. Eikö niin? Tässä on se juju.

Puhuja 2 [00:19:27]: Kyllä.

Puhuja 1 [00:19:29]: Toisaalta se on myös tutkittua faktaa, että kymmenen minuuttia riittää myös vanhemmalle. Kun heittäytyy leikkiin, niin sellaisen jaksaa möyriä maassa tai tehdä jotain epäloogista. Pelata lapsen omilla säännöillä. Sen jaksaa, kun tietää, että sitten se loppuu. Se on kymmenen minuuttia.

Puhuja 2 [00:19:51]: Kyllä, juuri näin. Mitä sitten, jos lapsi ei halua lopettaa sen kymmenen minuutin päästä?

Puhuja 1 [00:19:58]: Näin se varmaan on aluksi. Varmaan moni vanhempi tunnistaa. Itse ainakin heiluttelen kättä, että kun on pieni hetki aikaa leikkiä lapsen kanssa, se saattaa venyä. Eikö niin? Sitten ei ole enää niin läsnä ja alkaa miettiä, että siellä se pyykkikone nyt piippaa ja kohta olisi iltatoimet ja kaikki tämä. Tähän sellainen vinkkivitonen, että hankkikaa munakello tai laittakaa puhelimesta pirisemään, kun kymmenen minuuttia on mennyt. Kertokaa lapselle. Nyt puhumme vähän pienemmästä lapsesta. Nuorisoikäinen ei tarvitse  munakelloa [nauraa]. Hänellä on se sisäinen oma tunne siitä.

Puhuja 2 [00:20:42]: [nauraa] Hän lähtee sitten omaan huoneeseen jossain vaiheessa.

Puhuja 1 [00:20:45]: Kyllä. Mutta kertokaa lapselle, että nyt äiti tai isä tulee leikkimään sinun kanssasi, ja kun kello pirisee, niin sen jälkeen äiti lähtee tästä joko omalle kahvipaussille tai hoitelemaan pesukonetta tai mikä se nyt siellä olikaan.

Puhuja 2 [00:21:02]: Just näin. Eikö vain, että me itse asiassa suosittelemmekin, että tähän kytkisi sen erillisyyden. Se on nimenomaan se, kun sen lopettaa. Mutta myös sellaisen erillisyyden, että sitten vanhempi saisi myös oman pienen hetken sen jälkeen.

Puhuja 1 [00:21:20]: Just näin. Tämä on se, millä me myymme tämän vanhemmille. Leiki kymmenen minuuttia lapsesi kanssa. Ota sen jälkeen kymmenen minuuttia itsellesi. Se on hyvää mallintamista niin kuin puhuimme jo aikaisemmin. Sitten toisaalta, kuka vanhempi ei tarvitsisi jokaiseen arki-iltaan kymmentä minuuttia, jolloin voi lukea rauhassa lehteä tai olla tekemättä mitään. Tietysti yksi asia, joka auttaa leikkihetken  lopettamisessa ja aloittamisessa on se, että sen sitoo omaan arkeen ja se toistuisi jota kuinkin samassa hetkessä. Silloin sitä ei tarvitse kauheasti miettiä. Meidän perheessä se toimiva hetki on useasti ruokailun jälkeen. Siinä hetkessä me yleensä leikitään jonkin aikaa. Pelataan tai jotain muuta sen kymmenen minuuttia. Sitten vanhempana kerron, että nyt poistun tekemään omia juttuja. Välillä otan ihan omaa aikaa.

Puhuja 2 [00:22:22]: Ihanaa. Siinä on se ruoan tarve täytetty kaikilla, niin kuulostaa aika hyvältä idealta, että se olisi siinä esimerkiksi.

Puhuja 1 [00:22:32]: Sitä aikaisempaa hoitelee Pikku Kakkonen meillä vielä toistaiseksi. Silloin kun ruokaa laitetaan [nauraa].

Puhuja 2 [00:22:38]: [nauraa] Oikein. Vielä tuli tällainen extravinkki tähän. Sitten yksi, millä voi tehdä leikkimisen tai yhteisen ajan ottamisen helpommaksi, on se, että lapsen tai nuoren kanssa miettii yhdessä jo valmiiksi jonain sopivana hetkenä yhteisiä tekemisiä, joita lapsi tai nuori haluaisi tehdä. Tekee niistä vaikka listan, ja sitten voi sieltä katsoa, että mitä tekisimme tänään.

Puhuja 1 [00:23:09]: Joo, tuo on hyvä vinkki myös. Sitten tekee kyllä mieli sanoa, että ihan riittää pienemmän lapsen kanssa sellainen tankkaushetki vanhemman läsnäoloa, läheisyyttä ja silittelyä. Ihan vain sylittelyhetki. Joskus se on tarpeen rankan päiväkoti- tai koulupäivän jälkeen. Olla vaan hetki siinä vanhemman sylissä.

Puhuja 2 [00:23:39]: Just näin. Tulee mieleen sanoa myös se tästä leikkihetkestä, että todellakaan sen ei tarvitse olla mitään dinosaurukseksi eläytymistä, jos se ei vanhemmasta tunnu hyvältä. Se voi olla vaikka sitä, että pötköttelet sohvalla ja katsot, kun se lapsi rakentaa legotornia. Siinä läsnäolo, ihailu ja rakkaus tulee. Eli siinä voi vaikka tehdä niin, että lataa silmiin sellaista lämpöä ja rakkautta ja sitten vain katselee ja ihailee lasta. Voi kommentoida tai ihan hiljaakin vain ihailla, kun se lapsi leikkii. Sekin voi olla joskus se yhteinen leikkihetki.

Puhuja 1 [00:24:27]: Niin. Jos sinä huomaat, että olet tänään vanhempana aika väsynyt, niin testaa sitä, että mitä jos menetkin pötköttelemään lastenhuoneen lattialle ja vain kommentoit sitä lapsen He-Man -leikkiä tai legojen rakentamista tai mitä vain. Kommentoit, että "ai, kun on tulossa iso linna, ja onko tämä nyt näiden koti? Ai nämä nyt täällä tällaista touhuavat?" Tavallaan sillä osoittaa, että tässä minä olen sinun kanssasi. Minä näen, mitä sinä teet. Minä arvostan. Tämä on kiva hetki. Ei välttämättä yhtään sen enempää tarvitse vanhempana. Sanon nyt vielä, että nuorisoikäisen kohdalla sylittelyhetki voi olla sitä, että katsellaan vaikka tv:tä yhdessä vierekkäin sohvalla. Ehkä ei enää niin tulla siihen vanhemman kainaloon, mutta ne on tärkeitä hetkiä myös vain olla yhdessä.

Puhuja 2 [00:25:24]: Olla yhdessä. Kyllä. Tähän vielä sanon sen, että minun mielestäni aliarvostettua on vaikka tällainen yhdessä pelaaminen tai pelin seuraaminen. Että lapsi pelaa jotain, mikä voi olla vanhemmalle vain käsittämätöntä eikä yhtään kiinnostavaa. Vanhempi sitten ihailee ja kommentoi sitä, jos sitä lapsi toivoo.

Puhuja 1 [00:25:43]: Niinpä. Sinä näet jo mielessäsi jonkun kouluikäisen, joka tykkää pelata jotain pelejä. Vanhemmasta tuntuu, että ei se halua leikkiä minun kanssani. Ei ehkä enää haluakaan, mutta voisitko sinä mennä sinne hänen huoneeseensa.

Puhuja 2 [00:25:56]: Mene katsomaan, kun hän rakentaa Minecraftia. Ihaile niitä rakennuksia [nauraa]. Ainoa peli, joka minulle tuli mieleen. Rakennetaanko siinä edes?

Puhuja 1 [00:26:05]: Kyllä siinä rakennetaan.

Puhuja 2 [00:26:08]: [Nauraa]

Puhuja 1 [00:26:09]: Tämä jakso oli tässä, mutta nyt tietysti aika monella varmaan sormet syyhyävät jo kuunnella seuraava jakso. Siinä me lähestymme samaa aihetta, mutta vähän eri näkövinkkelistä: kun lapsi ei tottele. Siinä mietitään niitä rajoja. Tämän rakkauden aisaparia. Muista, että meidät löytää Instagramista Hidas vanhemmuus -tililtä. Sieltä voit ottaa meidät seurantaan. Podcastin löytää Apple iTunesista, Spotifysta ja Helsinki-kanavalta. Sieltä podcastit. Sieltä vain kuuntelemaan seuraavaa jaksoa.

Puhuja 2 [00:26:44]: Kyllä. Tänään studiossa olivat psykologi Roosa Hotasaari ja sosiaalityöntekijä Jenni Wiikla. Kiitos, kun kuuntelit.

Puhuja 1 [00:26:51]: Kiva. Moi moi.