podcast
Jakso 1/5 Tyhjyys
spinner
Share podcast
Jakso 1/5 Tyhjyys
Season 2
, Episode 1
38 min
|
Available Необмежений
|
Published
06.10.2023

Eläkeläinen Eliisa sekä HelsinkiMission ohjaaja Ona Robson puhuvat eläkkeelle jäämisestä ja siitä monesti seuraavasta tyhjyyden tunteesta.

2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU

Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä


Tyhjyys
Äänitteen kesto: 39 min

Litterointimerkinnät

Haastattelija:    Maarit Ajalin
Vastaajat:    Oona Robson
Eliisa
sa-    sana jää kesken
(sana)    epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)        sana, josta ei ole saatu selvää
(--)    useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :    kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcastin toinen kausi, jonka sisältö me ollaan suunniteltu yhdessä meidän eläkkeellä olevien keskustelijoiden kanssa. Meillä on joka jaksossa mukana myös asiantuntijavieras. Ja me jutellaan viiden jakson ajan mielen hyvinvoinnista eläkeläisten näkökulmasta.

Mä oon Maarit Ajalin Helsingin kaupungilta. Mä kehitän siellä mielenterveyttä tukevia senioripalveluita ja oon teidän seurana koko tän kauden ajan.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Kun me puhuttiin tätä podcastia suunnitellessa eläkkeelle jäämisestä, niin esiin nousi sana tyhjyys. Et se eläkkeelle jääminen ei välttämättä olekaan pelkkää onnea, vaan edessä olevat päivät ja vuodet voi tuntuuki aika ylivoimaisilta.

Puhutaan tänään siis siitä, että miten sen elämännälän vois löytää vielä eläkeikäsinäkin. Mun kanssa tänään jakamassa kokemuksiaan on Eliisa, joka on jääny eläkkeelle nelisen vuotta sitten. Tervetuloa.

Eliisa: Kiitos, mukavaa olla täällä.

Maarit Ajalin: Ja sitten meil on täällä myös asiantuntijana Senioripysäkin ryhmänohjaaja Oona Robson. Tervetuloa.

Oona Robson: Kiitos, kiitos paljon.

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta

[taustamusiikki loppuu]

Maarit Ajalin: Hei muistaks sä Eliisa vielä, että miltä se oikein tuntu, kun sä jäit eläkkeelle sillon muutamii vuosii sitten?

Eliisa: Se oli kyllä mielenkiintoista. Mulla oli takana pitkä työura, ja mä jäin hyvin toiveikkaana eläkkeelle. Ohjelmaa oli tosi paljon. Se oli jotenkin ihanan toiveikasta aikaa, et kalenteri oli ensimmäiselle vuodelle täynnä matkoja muun muassa. Ja kaikki lähti ihan tosi kivasti siinä käyntiin. Se oli semmosta aikaa, että siinä oli suuria odotuksia ja paljon mahdollisuuksia. Tuntu vähän ku olis ollu uus nuoruus tai tällanen, et tästä tää lähtee ja kaikenlaista edessä.

Mutta sitte ei se ollutkaan ihan sellasta, ku sitä oli kuvitellut. Että kun oli tottunut semmoseen aika tiiviiseen tai järjestelmälliseen [naurahdus] vuorokausirytmiin ja lomiin ja tällasiin, niin sit ei ollutkaan enää niitä lomia. Tuli räntäsateinen aamu ja siinä sitte, että eihän ne päivät sillä lailla ollu aikataulutettuja, että sitä tyhjyyttä tuli kanssa. Et mitä tekisin ja kontaktit. Et mitä mä nyt teen, et sitä tyhjää aikaa oli aika paljon. Et sitä sai rakentaa uutta elämää.

Maarit Ajalin: Kuulostaako tää Oona sust tutulta? Onks tää semmonen, mikä nousee teijän ryhmissä monesti kans keskusteluun?

Oona Robson: Kyllä nousee ja hirveen eri näkökulmista myös, mut varmaan yhtenäistä tässä on se tunne siitä tyhjyydestä, että kumpuaa se tyhjyys eläkkeelle jäämisestä nyt sitten eri ihmisillä vähän erilaisista asioista myös. Mut se tunne on se yhteinen aika usein. Ja se voi olla tosi kipeä ja raastavakin hetki sillä kohdalla, ja se monesti tuottaa myös juuri sitä yksinäisyyden tunnetta siinä hetkessä.

Ja mä kuulen paljon sellaista kuvailua juuri siitä, että kun on se tyhjyys, että kun on niin paljon aikaa. Ja juuri miten hyvin sä kuvailit sitä, että kun on ollu ne rutiinit ja semmoset tavat toimia. Ja sit kun sitä ei ykskaks enää olekaan.

Maarit Ajalin: Ja mä ajattelen, et se on varmaan aika iso semmonen identiteettikriisin paikka, että yhtäkkiä sun täytyy luopua siit sun työidentiteetistä. Ja sun pitäis luoda aivan jotain uutta siihen tilalle. Miten sä koet Eliisa, oletko sä onnistunut siinä tai miten sä oot tehny sen?

Eliisa: Joo, siitä mä oikeestaan hämmästyinkin, että se [naurahdus] identiteetin rakentaminen on aika erikoinen tilanne, koska töissähän sulla on se tietty ammattitaito ja ammattiarvostus ja se tietynlainen identiteetti, millasena sut koetaan.

Ja sit taas siellä kotona ku sä oot puolisona, ja sitte sä ootki sen puolison kanssa siinä sen 24 tuntii päivässä, ni se sun roolishan on aivan erilainen. Ja ihan toisenlainen, ja se olikin aika yllättävää siis myös sen puolison kannalta tavallaan. Että mullakin oli tilanne, että mun puoliso oli ollut jo eläkkeellä useamman vuoden ennen minua, niin sitten ennen kuin me ruvettiin siinä taas löytämään niitä yhteisiä juttuja, ni ei se ollutkaan niin helppoo. Ne intressit on sit vähän erilaisia. Mutta paljon työtähän siinä on saanu tehdä ja etsiä niitä uusia ystäviä ja uusia harrastuksia ja erilaista toimintaa, joka sitten korvaa sitä, mitä työssä on tehny. Ne merkittävät ihmissuhteet, jotka siellä töissä oli, ne läheiset työtoverit, niin niitähän ikävä tuli.

Oona Robson: Työelämähän meillä on aika pitkä tietenkin, ja siinä on ne omat roolit, ja se vie ison osan meidän arjesta ja elämästä ja päivärytmeistä, ja sit kun työelämä päättyy, niin se rooli muuttuu hirveen vahvasti. Ja jotenkin juuri noi ihmissuhteet on se tärkeä asia, mikä kannattelee meitä ja minkä kautta me voidaan peilata sitä, että kuka me ollaan. Me tarvitaan niitä toisia ihmissuhteita siihen, et me määritellään sitä kautta myös itseämme. Ja töissähän tapahtuu ihan huomaamattakin todella paljon sitä, ja töiden kautta me saadaan sitä merkitystä siihen elämään ja siihen omaan rooliin.

Toki meil on sit siel vapaa-ajalla se toinen rooli, mut eläkkeelle jääminen on sen roolin ehkä uudelleenetsimistä juuri, että kuka minä olen tässä ja nyt.

Eliisa: Mä koen ihan samalla tavalla ton just, että miten, kun työssä sä saat automaattisesti sen arvostuksen, hyvin tehdystä työstä. Sä saat sen arvostuksen, ja sul on se merkitys. Sä oot tärkee siinä työyhteisössä. Ja sitten taas, ku sä oot siinä kotona ja niissä ympyröissä, niin sä et saakaan sitä päivittäistä arvostusta ja merkitystä samalla tavalla. Se on toki, että siinä se on just tää muuttuva identiteetti. Sitä joutuu paljon pohtimaan.

Oona Robson: Ja ehkä se on myös sitte -

Eliisa: Ja omien arvojen kautta ja muuta.

Oona Robson: Ja ehkä se on sit myös niin, että jos siellä vaikka parisuhteessa tai kotona tai muussa läheisessä ihmissuhteessa kaikki ei ehkä toimikaan niin hyvin, niin ne korostuu sitten, kun ne jää ne esimerkiks työtoverit ja sieltä saatu arvostus pois. Se on sit semmonen punnitsemisen paikka. Voi olla myös, et missä tää meijän suhde on esimerkiks.

Eliisa: Se on iso asia. Sitten tietysti ikääntyminen tuo mukanaan yllätyksiä, et eihän se menekään niin ruususesti aina. Eläkeiässä ihminen on kuitenkin tällanen rapistuva kapistus. Ei sitä voi kiistää, etteikö sitä vähän rupeis rapistuu, ja sitten ei enää pystykään ehkä ihan siihen samaan, mihin puolison kanssa on kakskymppisenä, ku on yhdessä lähetty elämää rakentamaan. Niin eihän se ihan samalla tavalla enää mene. Mieli on sama.

Maarit Ajalin: Mitkä ois semmoset kärkivinkit, että miten pitää itsestään huolta eläkkeellä?

Oona Robson: Se uteliaisuus toisia ihmisiä ja ympäröivää maailmaa kohtaan, ni se on tietenkin yksi semmoinen tärkeä vinkki. Ja miten sen sitten saa tai miten sitä ammentaa, miten sitä kohti mennä. Juuri se, ettei jää sinne yksin kotiin, vaan pyrkii niihin yhteyksiin.

Eliisa: Kyl mä sanoisin, et kyl se lähtee ihan se kärkivinkki siitä, että nouse ylös [naurahdus], sano itsellesi, että tästä tulee hyvä päivä. Tähän saakka tämä on ollut tosi hyvä, minä olen noussut ylös. Tavallaan lähtee sillä ajatuksella, sillä uteliaalla innostuksella ja sillä periaatteella, että tästä tulee hyvä päivä.

Oona Robson: Sit toinen semmonen, mikä usein tulee mieleen, niin me kaikki käydään elämän aikana niitä tunteita läpi erilaisia, ja joka ikinen meistä on luopumisen äärellä elämänsä aikana. Esimerkiksi surun äärellä ja hitauden ja kipeyksien äärellä. Niin tietyl tavalla tilanteiden ja tunteiden normalisointi ilman, että vähättelee tietenkään sitä. Mut et semmonen normalisointi on myös hyvä asia. Juuri verraten siihen, että jokainen käy niitä elämänmuutoksia läpi, ja ne myös kuuluu siihen elämään. Just kuten sä sanoit, ettei niitä tunteita vaan lakaista sinne maton alle, et kuin tärkeitä ne on, että ne saa sanottua ääneen ja käytyä lävitse.

Maarit Ajalin: Ja jos puhuminen on vaikeeta, niin sitä voi alkaa myös purkaan esimerkiks maalaamalla, kirjottamalla, kuuntelemalla musiikkia, liikkeen kautta. Aina ei tarvi alottaa semmosella syväluotaavalla keskustelulla.

[naurua]

Oona Robson: Se on totta. Meillä hakeudutaan juuri näihin ryhmiin, keskusteluapuun. Se on se, että siinä vaiheessa se motivaatio ja sitoutuminen on aika korkeella ja halu päästä niitä juuri käsittelemään. Mut toi on ihan totta. Moni kirjottaa myös todella paljon päiväkirjaa tai on aloittanut sen uudelleen nuoruusvuosien jälkeen. Must se on huikeeta.

Eliisa: Se on huikeeta just tää päiväkirjan kirjottaminen. Sitä, et vaikka on pieniä merkintöjä kalenterissa. Ihan et on säilyttäny niitä kalentereja ja jonkun verran kirjoittanut sitä semmoista päiväkirjan tyyppistä. Se on jännää, kun nyt on eläkeiässä palannut niihin asioihin, joita on kirjoittanut vaikka kymmenen vuotta sitten, jotain ajatuksia. Huomaa, että mulla toistuu tää tämmönen samanlainen ajatusmaailma. Mä oon ainakin hakenut sielt ihan sellaisia juttuja, että missä kohdassa mä muistan, et mä oon ollu hirveen onnellinen. Mitkä on semmosia tilanteita, tapahtumia, paikkoja, ihmisiä, joissa ja joitten seurassa mä koen sen, että minusta tulee se parempi versio esiin. Se on semmonen oivallus tavallaan, minkä mä oon huomannut, ja mä oon löytänyt sielt semmosii tiettyjä yhteneväisyyksiä. Mä oon huomannut, et esimerkiks ”ai niin, tän ihmisen kanssa kun me oltiin, tehtiin se kesäretki”. Musta tulee ihan eri ihminen kuin jossakin toisessa seurassa. Niitten asioitten äärelle pysähtyminen, niin se on aika mielenkiintoista. Ja sit yrittää keskittyä niihin enemmän.

Maarit Ajalin: Toi on ihana vinkki, ja meijän pitäis olla niiden ihmisten kanssa, jotka tekee meistä parempia.

Eliisa: Huomaa myös sen sitten taas toistepäin. Et mä huomaan, että joittenkin toisten seurassa mun käytös onkin semmonen, että mä en oo ollenkaan niin mukava ihminen kuin mä muuten oon. Jos mä analysoin sitä vähän tuolta ulkoapäin. Mun elekieli on torjuvampaa ja muuta, että en ole helposti halattava esimerkiks joillekin ihmisille. Ja sitten vaan täytyy, kun on se valinnan paikka, että sä voit valita, niin yrittää valita. Valitsee siihen omaan elämäänsä niitä hyviä hetkiä, ja tekee niitä asioita, silloin ku voi valita.

Maarit Ajalin: Lisäisin vielä semmoiset kauheen tylsät perusasiat, et täytyy oikeesti syödä terveellisesti ja hyvin ja täytyy nukkua. Muuten ei jaksa tehdä mitään muutoksia, ei jaksa muutenkaan pitää itsestään huolta. Vaik se on kauheen puisevaa, niin ne on ne peruspilarit mist lähetään.

Oona Robson: Ne on, mutta niihin juuri mennäkseen, niin tavallaan sehän on se elämän… ne on ne tärkeet asiat. Just tohon arkeen tai rutiineihin liittyen, niin miten eteenpäin, miten elää hyvää eläke-elämää tai muuta. Se koostuu niistä pienistä, hyvistä asioista. Ku toivosta puhutaan, niin toivoa löytyy, joka paikasta. Ne ei tarvi olla suuria, isoja pilvilinnoja, vaan et ne on just ne pienet asiat. Se, että miten aloitan aamun ja hemmottelen itseäni ihanalla, hyvällä kupilla kahvia, ja mä istun ja mä luen sen lehden rauhassa. Ja mul ei oo mikään kiire. Tavallaan nauttii juuri niistä, vähän monille itsestään selvistäkin asioista, mutta ne on niitä onnenhetkiä, arvokkaita.

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta

[taustamusiikki loppuu]

Miesääni: Ravitsemuksen vaikutuksesta mielen hyvinvointiin on merkittävää tutkimusnäyttöä. Mielen hyvinvointia tukeva ruokavalio sisältää monipuolisesti erivärisiä kasviksia, marjoja ja hedelmiä, täysjyväviljatuotteita, palkokasveja ja pähkinöitä, rasvaista kalaa sekä pehmeitä rasvoja. Tällainen ruokavalio voi suojata monilta mielenterveyden häiriöihin liittyviltä muutoksilta elimistössä, kuten matala-asteiselta tulehdukselta. Sokeripitoisia runsasrasvaisia teollisesti prosessoituja ruokia tulisi taas välttää. Samoin runsasta punaisen lihan syöntiä. Hyvä ruokavalio vaikuttaa kykyymme muistaa, oppia ja säädellä mielialojamme. Olennaista on myös säännöllinen ateriarytmi.

[taustamusiikkia]

Eliisa: Mä koin itselleni hyväks semmosen asian, että mä tein itselleni semmosen unelmakartan. Mä jouduin siihen tilanteeseen vähän yllättäen, että tuli semmonen tilaisuus, että nyt tämmönen tehdään. Ja mä koin sen kauheen vaikeeks, et enhän mä nyt tämmöst viitti, et vähempää vois kiinnostaa, tää nyt on taas tämmöst höpöhöpöä. Mutta sitte kuitenki ku ei nyt ollu siin kohtaa muutakaan, ni mä et ”mennään nyt sitten mukaan”. Ja siinä leikkelin sitte erilaisia [naurahdus] asioita lehdistä, ja rupesin liimailemaan niitä sitte sille isolle paperille. Kaks tuntii sitä siinä olin tehny, ni mä huomasinki et aha, kappasta vaan, mullahan onkin tässä aika hyvä juttu edessä.

Rupesin sitä sitte kelaamaan, ja nyt se on mulla päivittäin silmissä. Ku mulle tulee se semmonen tyhjä ja vaikee hetki ja muuta, niin mä katon sitä, ja mä toteen et no ei, aika hyvän oot tehny. Et totta on, totta on. [naurahdus] Et siin on paljon semmosia ihan yksinkertasia asioita, että heitä huolet pois.

Maarit Ajalin: Joo, toi unelmakarttahan on hirveen hyvä menetelmä eli jos kaikki kuulijat ei tiedä mikä se on, niin siinähän sä voit vaikka miettii, et mikä on hyvä eläkeikä tai ylipäätänsä vaan miettii minkälaisen tulevaisuuden mä haluaisin. Sitte alkaa ihan intuitiivisesti selaa kaikkia kuvalehtiä ja nappaa sielt kaikki tekstit ja kuvat, jotka jotenki koskettaa itseä siitä hetkest, niin se alitajunta rakentaa semmosen kollaasin tosiaan, mistä sitte alkaa nousee niitä juttuja, mitä kohti voi mennä.

Eliisa: Se on se, että sitä täytyy itse tunnistaa niitä asioita. Nyt mä oon tässä, mä oon tässä kohdassa. Mitä asioita mul on edessä, kuinka paljon mul on vielä jäljellä. Mä oon vasta 68 vuotta nuori. Mulla on toimivat… toimiviakin [naurahdus] jäseniä. Ja mitä kaikkea mä voin niillä tehdä. Ja se, että mä oon nyt tässä, nää on mun mahdollisuudet. Mistä mä valitsen? Mikä mulle on tärkeetä? Kenen kanssa mä haluan olla? Mitä mä haluan tehdä? Mikä mulle on mahdollista?

Oona Robson: Kuulostaa todella hyvältä, ja mul tulee heti mieleen, että tuohan on just sitä itsemyötätuntoo ja myötätuntoo parhaimmillaan, joka on se valtava voima ja asia, joka meitä kannattelee ja joka jokaisen olisi hyvä pitää mielessä. Et juuri se, et miten me puhutaan itsellemme esimerkiks. Et puhu itsellesi kuten puhuisit parhaalle ystävällesi. Ja että lohduta. Ja oli ne kliseisiä ne lauseet tai ei, mut että niiden ääneen sanominen saatikka aarrekartta, niin tämmösen kirjaaminen on tosi hyvä asia.

Maarit Ajalin: Mä haluisin vielä palata siihen, ku sä Eliisa jotenki hyvin mainitsit semmosesta pysähtymisestä niitten ajatusten ja tunteitten ääreen, et se on kyl todella tärkee taito. Koska monet ihmiset ehkä pakenee niitä ajatuksiaan ja tunteitaan semmoseen ylenpalttiseen kalenterin täyttämiseen esimerkiks, ja tunteet on kyl siit jännä juttu, että jos niitä pakenee, niin ne ikään kuin juurtuu sinne vielä tiukemmin. Että semmosiin vaikeisiin tunteisiinkin ainoa ratkaisu on, että niitten äärelle pitäis oikeasti pysähtyy ja ne pitäis kohdata ja niitten läpi pitäis mennä. Et jos niitä kiertää ja kaartaa, niin ne vaan kasvaa ja koteloituu sinne sisälle. Niin mitä hyviä vinkkejä teillä on, miten kohdata semmosii vaikeita tunteita mitä ehkä herää siin eläkkeelle jäämisessä?

Oona Robson: No tietenkin se vaatii myös aikaa, ja kaiken lähtökohta on se, et lähdetään rakentaa turvallisuuden tunnetta ja sitä luottamusta, että ihminenhän pystyy jakamaan omia tunteitaan ja vaikeita ja kipeitäkin asioita, jos hänellä on hyvä ja turvallinen olla siinä. Ja jotenki ettei tarvitse pelätä sitä, et mitä tapahtuu, jos mä nyt kerron vaikka tämän kamalan asian tai tunteen mikä minulla on. Et kauheen usein siellä on taustalla sitä häpeää, että hävetään niitä. Et ai, voinko mä oikeesti ajatella näin tai näin.

Eli juuri sen turvallisuuden tunteen ja sen ajan antaminen, et niistä on aikaa jokaisen omalla painollaan käydä läpi ja kertoo. Et se on nyt varmaan se kaikist tärkein lähtökohta. Sinällään oikeita malleja tai ratkasuja suoraan ei ole, koska me ollaan myös yksilöitä kaikki eli pitää olla läsnä ja kuulla tosi herkästi. Et on sitä aikaa juuri sille tunteiden sanottamiselle.

Eliisa: Ei ole olemassa yhtä totuutta. Mikä sitte palauttaa mut siihen maan pinnalle aina, että mun totuus on tää. Mun täytyy rehellisesti mennä tällaisia asioita kohti, ja jollain toisella on toinen totuus, ja se hänen totuutensa. Ja ne hänen tunteensa ja kaikki ne ovat aivan yhtä oikeita kuin minunki. Et se hyväksyminen.

[taustamusiikkia]

Maarit Ajalin: Meilläki on esimerkiks, jos on itsellä päihdeongelmaa tai läheisellä päihdeongelmaa tai on masennusta tai on menettänyt läheisensä, niin meil Helsingin kaupungin palvelukeskuksest löytyy noit vertaistukiryhmii. Ja sithän meil on myös yksilöaikoja, voi varata sosiaaliohjaajalle, tulla juttelemaan ihan mistä tahansa, ja sit HelsinkiMissionilta saa myös keskusteluapua ihan ammattiauttajalta. Ja teil on myös sellast yksinäisyystyöskentelyy. Kertoisiks sä vähän siitä tai miten se eläkeläisten yksinäisyys näkyy tässä ajassa?

Oona Robson: No lähetään siitä liikkeelle, miten se näkyy, niin se näkyy paljon. Suurimmalla osalla yhteydenotoista meidän suuntaan, ni siel on yksinäisyys osana. Sitä, että miksi hakeutuu keskusteluapuun. Ja yksinäisyyttähän on erilaista, et sekin on aina hyvä tunnistaa ja sanottaa, et minkälaista se yksinäisyys on. Mut se on nyt meillä, ihan valtakunnallisesti, varmasti maailmanlaajuisestikin, sellanen asia, johon on syytä enemmän ja enemmän kiinnittää huomiota ja jota vastaan on tehtävä paljon työtä. Yksinäisyyttä on siis. Ku on tutkittu yksinäisyyttä, niin puhutaan sosiaalisesta yksinäisyydestä ja emotionaalisesta yksinäisyydestä, jos tälleen hyvin karskisti voi jakaa sen kahteen. Meillä HelsinkiMissiossa me työskennellään aika paljon juuri sen emotionaalisen yksinäisyyden kanssa eli juuri sen tunneperäisen. Et se voi olla sitä selittämätöntä pahaa oloa tai ei oikein tiedä, että miks mulla on tämmönen olo. Ja sitä sitten lähdetään yhdessä purkamaan ja keskustelemaan ja löytää kenties ratkasuja siihen.

Maarit Ajalin: Ja sähän voit olla tosiaan yksin vaik sulla ois parisuhde tai sul ois joukko ihmisiä ympärillä.

Oona Robson: Ja se on juuri sitä emotionaalista yksinäisyyttä. Et se ei katso sitä, että oletko yrityksen johtaja, ympäröivät sosiaaliset verkostot laajat tai mitä ikinä. Mut tosiaan joo, meil on yksinäisyystyöskentelyä ihan, tämmönen oma tapamme tehdä. Meille voi tulla siis yksilökeskusteluapuun ihan niin sanotusti normaalisti, mut meil on myös yksinäisyystyöskentely, joka perustuu tällaseen tehtäväkirjaan. Siinä käydään yhdessä työntekijän kanssa tän tehtäväkirjan mallin mukaisesti yksinäisyyttä lävitse, ja siinä tulee kotiläksyjäkin. Mut jokasen kanssa tehdään sen henkilön mukaisesti ja jaksamisen ja tilanteen mukaisesti myös, et kaikkia tehtäviä siit tehtäväkirjasta ei tietenkään tehdä. Niit voi tehdä myös yhdessä työntekijän kans vastaanotolla.

Mut siin on eri osa-alueet, joita käydään läpi ja lähdetään ihan alkuun siitä, et mitä se yksinäisyys on juuri sen henkilön kohdalla. Miten hän kokee ja tuntee, ja lähdetään vähän avaamaan sitä, mitä se voisi olla tai mitä se on. Sit siinä edetään sen mukaan, et mietitään sitä ajattelun voimaa ja sit vuorovaikutusta suhteessa toisiin ihmisiin. Miten luon yhteyksiä, miten karkotan, ja mitä se yksinäisyys oikein teettää siellä omassa ajattelussa suhteessa muihin ihmisiin. Mitä ajattelen toisista? Myös siinä sitten lähdetään miettimään sitä muutosta. Siin on tavotteet ja muutosta sitten sille tulevalle, et mitä tämän jälkeen ja mitä kaikkea se sitten saakaan aikaan.

Yksinäisyystyös puhutaan siit haitallisten ajatusten kehästä. Mitä se teettää tavallaan, ne haitalliset ajatukset, ja miten siitä irtautua. Tehdään vähän ihan visuaalisestikin tehtäväkirjan avulla, niin me päästään tarkastelemaan sitä, et mitä se yksinäisyys on. Ja sit tosiaan se, et mitä se on suhteessa toisiin ihmisiin. Et siinä enemmän mennään silleen et yksilö, me, yhteisö, ympäristö. Vähän peilaten ja sit se vuorovaikutus on hirveen vahvana. Et mikä se mun verkosto on, ja miten itse olen siinä. Mitä toivoisin, että olisin. Ja niitä erilaisia teemoja sen ympärillä.

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta

[taustamusiikki loppuu]

Miesääni: Vagushermo eli kiertäjähermo on ihmisen pisin aivohermo. Se on parasympaattisen eli rauhoittavan hermoston tärkein hermo. Sen aktivointi lisää mielen hyvinvointia, stressinsietokykyä sekä vähentää masennusoireita ja ahdistusta. Voit aktivoida vagushermoa seuraavilla tavoilla: hengitä hetki syvää ja rauhallista palleahengitystä, altista itsesi kylmälle, ota kylmä suihku, huuhtele kasvot kylmällä vedellä tai pidä nyrkissäsi jääpalaa, kunnes se sulaa. Kurlaa, hymise, laula tai naura. Vagushermo on kytköksissä kurkun takaosan lihaksiin. Hiero hellästi korvantaustojasi ja kaulaasi korvien alapuolelta. Älä paina liian kovaa, vaan pidä kosketus pehmeänä. Nuku oikealla kyljelläsi, sillä vagushermo kiertää kaulan oikealla puolella.

[taustamusiikkia]

Eliisa: Toisaalt mä ajattelen sitä just, et kuinka hirveen tärkeetä just tässä eläkkeelle jäämisessä on se, että ei erakoidu. Et pysyy kiinni maailmassa ja maailman menossa, ettei uppoudu sinne vaan pyörimään siihen, mä sanon nyt tällee, omaan surkeuteensa. Vaan se, että lähtee rohkeesti kokeilemaan, et jos joku asia kiinnostaa, niin menee rohkeesti mukaan. Ei ne tarvii olla mitään kummallisia asioita. Esimerkiks itse muistan sen, että museokortti oli semmonen kauheen kiva juttu, kun mietti et mitäs nyt sit tänään tekis, minnehän täs lähtis kävelemään puolison kanssa. Sit ku oli se museokortti taskussa, ni kävellään kaupunginmuseoon, kävellään Kansallismuseoon, kävellään Kiasmaan, Ateneumiin. Et niihin päivittäisiin lenkkeihin ja tällasiin yhdisti aina jonkun tällasen.

Täs on paljon keskitytty siihen, että hakee uusia ihmisiä ja uutta merkitystä elämään, mutta myös sitä asiaa vois lähestyä siltä kantilta, että löytääkö sieltä menneisyydestä niitä ystäviä ja ihmisiä, jotka on joskus ollut tärkeitä mutta on hävinneet vuosien, vuosikymmenten varrella jonnekin. Voi kokeilla asioita, voi tehdä jotain. Mun mielestä on sitten hyväksyttävä se, että sit totee et okei, aha, ei tää rivitanssi nyt ollukkaa mua varten. Että okei, tuli kaksi kertaa yhdellä kertaa, eka ja vika. Että ei määrää itseäsi että sit mä epäonnistun, jos joku juttu ei nappaakaan mulle. Vaan se, että mä voin muuttaa sitä mielipidettäni. Mä itselleni aina sanon, että mä niin liputan Ikean puolesta, kun ne sanoo, että on ihan okei muuttaa mielensä.

[naurua]

Maarit Ajalin: Ja tämä ei ollut maksettu mainos.

Eliisa: Tämä ei ollut maksettu mainos. Mut se on semmonen yks millä mä selittelen tässä itselleni näitä asioita, et on ihan okei muuttaa mielensä. Että jos must äsken tuntu siltä, et tää on hyvä idea, no nyt mä huomaanki et se ei käytännös toimi, ei ollu mua varten tämä.

Maarit Ajalin: Kannattaa kokeilla.

Eliisa: Et kannattaa kokeilla, koska mä en koskaan tiedä, et mikä juttu sitte onkin mua varten.

Maarit Ajalin: Kyllä, ja sitte se uteliaisuus on kaikissa i’issä kaikista tärkeintä, että on kiinnostunut maailmasta, on kiinnostunu mitä tapahtuu. Ja just uskaltaa, kuten sanoit, kokeilla eri asioita. Se on surullista, jos kadottaa semmosen mielenkiinnon muuta maailmaa kohtaan.

Eliisa: Joo, toi on varmaan kyllä ihan se perusjuttu. Tää taas menee sitte sinne masennukseen ja masennuksen ehkäsyyn tavallaan, mut pitäis pysyä kiinni siinä maailmassa. Ja just se uteliaisuus, innostus, elämännälkä.

Oona Robson: Ja olla utelias toisista ihmisistä. Kauhean usein puhutaan et ei saa udella tai muuta, mut et se on eri asia. Se on hyvä pitää mielessä jotenkin se uteliaisuus, et me tiedetään et ku joku on utelias meistä, tulee kysymään et hei kuka sä oot ja näin, se aika usein tuntuu aika kivalta jos joku on kiinnostunut sinun asioista. Niin yhtä lailla tavallaan pitää se mielessä.

Maarit Ajalin: Kyllä, ja kyllä ne keskustelut on loppujen lopuks aika tyhjää, jos mä en ole kiinnostunut sun mielipiteistä ja mitä sun elämässä tapahtuu. Silloinhan se on kyllä hyvin pintaliitoo ja semmoset ihmissuhteet ei kosketa eikä kanna, jos niissä ei jaeta sitä omaa henkilökohtaista ajatusmaailmaa.

Eliisa: Joo, se jakaminen on kyllä ja se semmonen kiinnostus. Ja niitä niin yllättäviä kohtaamisia voi tulla monta kertaa. Et just se semmonen silmiin katsominen ja hymyileminen ja muuta, ni kyl hirveen pienellä pystyy sitä päivää sekin parantamaan. Joskus olen kokeillut hississä. Tai jossain ihan vähän väkisinki hymyilen ja sanon hyvää huomenta jolleki, ku vaikka sydän on ihan märkä, niin huomaa, että silti toinen vastaa siihen. Ja yleensä ihmiset vastaa.

Oona Robson: Hymy yleensä palaa takaisin.

Eliisa: Yleensä hymy palaa takaisin. Mä oon niin paljon nyt kirjotellu ittelleni ylös vuosien varrella just sinne päiväkirjaan tällasia mihin mä palaan sitte, johonki mietteisiin. Yks tärkee on tää äiti Teresan sanominen, että ”elämässäsi tulet kohtaamaan kahdenlaisia ihmisiä, toiset ovat sinulle opetukseksi ja toiset ovat sinulle siunaukseksi”. Ja tää on must semmonen kantava lause, että sit ku mä törmään totta kai välillä niihin, ettei joku hymyilekään takasin ja tulee ikävää palautetta ja muuta, niin sit ajattelin et no kiitos, kiitos äiti Teresa, mitähän mä tästä opin. Tämä henkilö oli minulle opetukseksi. Ja se opetus voi olla minulle siunaus.

[taustamusiikkia]

Maarit Ajalin: Hei kiitos tuhannesti Oona ja Eliisa, meil oli tosi vilkasta ja syvällistä keskusteluu heti tässä kauden alotusjaksossa.

Oona Robson: Kiitos todella paljon.

Eliisa: Kiitos paljon, ilo olla mukana.

Maarit Ajalin: Ja nyt me puhuttiinkin jo yksinäisyydestä, mut ens kerralla meillä on aiheena ihmissuhteet ja miten ne tuo merkitystä elämään. Silloin täällä on mun kanssa Väestöliiton psykoterapeutti Jouko Vesala sekä eläkeläisedustajana Seppo. Mutta se, mikä mulla jäi tästä keskustelusta parhaiten mieleen, on se, että ollaan me kaikki hymyn alkulähteitä.

[musiikkia]

[taustamusiikkia]

Miesääni: Käänteentekevää puhetta

[taustamusiikki päättyy]