Eläkeläinen Seppo sekä Väestöliiton psykoterapeutti Joko Vesala keskustelevat merkityksestä ja ihmissuhteista.
2. kausi on Euroopan unionin rahoittama – NextGenerationEU
Musiikki: Pave Maijanen - Elämän nälkä
Merkitys
Äänitteen kesto: 44 min
Litterointimerkinnät
Haastattelija: Maarit Ajalin
Vastaajat: Jouko Vesala
Seppo
sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(--) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa
[musiikkia]
Maarit Ajalin: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcastin toinen kausi, jossa jutellaan, mitkä asiat on keskeisiä ikääntyvän mielen hyvinvoinnin kannalta. Tänään puhutaan siitä, miten elämässä täytyy olla merkitystä. Yksi tärkeimmistä merkityksellisyyden lähteistä elämässä on tosiaan yhteenkuuluvuus. Yhteyttä voi löytää perheen lisäksi erilaisista yhteisöistä, kuten harrastusporukoista tai arkisista kohtaamisista kaupan kassalla tai bussipysäkillä.
[musiikkia]
Maarit Ajalin: Mä oon kuullu useammankin ammattilaisen sanovan, että moni mielenterveyden ongelma katoaisi, jos ihmisillä ois hyviä ihmissuhteita. Kuunnellaan, mitä tän kerran vierailla on tähän aiheeseen sanottavaa. Tervetuloa mukaan Väestöliiton psykoterapeutti Jouko Vesala ja saat myös itse osa-aikaeläkkeellä tai kuten sanoit osa-aika töissä. Kiva ku pääsit mukaan.
Jouko Vesala: Kiitoksia, on oikein kiva olla täällä.
Maarit Ajalin: Ja tervetuloa hei myös Seppo. Sä tuot meille eläkeläisen näkökulmaa jo yli 10 vuoden kokemuksella.
Seppo: Joo, kiitos.
[taustamusiikkia]
Miesääni: Käänteentekevää puhetta.
[taustamusiikki loppuu]
Maarit Ajalin: Hei, aloitetaan vaikka siitä, että miten tärkeinä te pidätte erilaisia ihmissuhteita osana hyvää eläkeikää?
Seppo: No, ihmissuhteethan on tärkeitä lapsena, nuorena ja vanhana. Että se on selvä. Mutta tietysti ihminen vähän vanhetessaan hidastuu, että näitä ihmissuhteitakaan, niin kuin yleensä mitään muutakaan asioita ei voi olla ihan ruuhkaksi asti päivässä. Että se täytyy ottaa huomioon.
Jouko Vesala: Itse näen, että ihminen on luotu olemaan ja elämään suhteessa. Suhteessa toisiin ihmisiin ja se, että me elämme suhteessa, se nimenomaan niinkun… auttaa meitä kasvamaan ja kehittymään ja meistä tulee sellaisia, miksi meidät on tarkoitettu. Me löydetään oma potentiaali suhteessa toisiin ihmisiin. Toki voi elää erakkonakin ja silloin ihminen kasvaa hyvin erilaiseksi kuin mitä on kasvaa suhteessa toisiin ihmisiin. Ja tässä merkityksellisiä on tietysti meidän lapsuuden suhteet, nuoruuden suhteet, aikuisiän suhteet, ystävyyssuhteet ja luonnollisesti sitten parisuhde, joka aika tavalla on semmonen meidän elämäämme vaikuttava tekijä.
Tästä on joitakin vuosia aikaa, ku mä kuuntelin radiossa, en muista mikä se ohjelma oli, mutta siellä haastateltiin iäkästä pariskuntaa. Viettivätkö he 90-vuotispäiviä ja heillä oli takanaan pitkä parisuhde, yli 60 vuotta. Ja haastattelija kysyi sitten tältä rouvalta, että onko tässä 60 vuoden aikana koskaan tullut mieli erota, niin rouva vastasi, et ei oo tullut mieleenkään erota, mutta joskus on kyllä meinannut tappaa ton miehen [naurua].
Siis sehän on totta‚ että jos on hyviä ihmissuhteita, niin se auttaa paljon elämää, vaikka ei ole varsinaista parisuhdetta, niin sehän on hyvin tämmöinen hyvinvointia vahvistava.
Maarit Ajalin: No mitäs sitte, mä oon kuullu monen sanovan, että eläkkeellä saattaa jotenki huomata‚ että siinä vierellä onkin yhtäkkiä jotenki ihan vieras ihminen, kun ne ruuhkavuodet on menny töihin ja lapsen asioihin tai muuhun. Niin miten sitä yhteyttä ois jotenkin mahdollista palauttaa vielä sen vuosikymmenten yhteiselon jälkeen, jos on päässyt vähän erkanemaan siitä toisesta?
Seppo: No meillä ei oikeastaan käynyt noin, että meillä oli jo aikaisemmin elämässä ollut tiukkoja paikkoja ja niitten yhteydessä niin oltiin opittu keskustelemaan ja käsittelemään ja olemaan avoimia. Ja se myös sillä lailla, että siinä niin kuin itsekin kehittyy, ettei se nyt vaan ollu puhetta ja purkautumista, vaan semmosta kehitystä. Ja sillä lailla sitten jatkettiin eläkkeelläkin, et se oli se sama ihminen siinä vierellä edelleen.
Jouko Vesala: Mä näen, että työelämästä pois jääminen ja eläkkeelle siirtyminen, niin se on aikamoinen käännekohta elämässä kaiken kaikkiaan. Ja se on iso muutos ja siihen sisältyy jonkunlainen kriisi tai semmonen hahmottaminen. Mä vertaisin sitä vähän siihen, että ku pariskunnalle syntyy ensimmäinen lapsi, niin siinähän me ollaan, et tässä me olla, mitäs me täs nyt tehdään. Ja sama on vähän eläkkeelle, tässä me nyt ollaan pöydän ääressä, eikä kumpikaan lähde töihin, mitäs nyt tehdään. Hei haloo, kukas sä olet tiedät? Haluatko sä tietää, kuka mä olen? Ja siinä on monen näköstä ja monen tasosta semmosta niin kuin… sanotaan tunteita, mielipiteitä, pohdittavaa. Siihen kaatuu elämänhistoria ja sitten tietysti toiveet ja unelmat, että mitä me voitais nyt tehdä, kun meillä on enemmän aikaa.
Maarit Ajalin: No mitä vinkkejä sulla ois Jouko asiantuntijana tämmöseen niinku vuorovaikutukseen ja omista tarpeesta kertomiseen, jos ei oo tavallaan ehkä tottunut puhumaan niistä tunteestaan?
Jouko Vesala: No sehän riippuu hyvin paljon siitä, jos ajatellaan parisuhteessa olemisesta, että minkälaiseksi se on muotoutunut ja ja mikä siinä on semmoinen luonteva. Keskeistä on tietysti se, että voitais tuntea toinen toisemme ja jollain tavalla luoda ja vahvistaa sitä tunneyhteyttä. Tässä on kyllä tärkeetä, että vois tiedostaa, mitä minä haluan. Tiedostaa niitä omia tarpeita ja b) olla kiinnostunut siitä, mitä tarpeita sinulla on, mitä sinä toivot. Ja näin kertoa niitä puolin ja toisin, koska vaikka me ollaan eläkkeelle ja ehkä on ollut vuosikymmeniä, et on eletty yhdessä, me ei oo silti opittu lukemaan toistemme ajatuksia, vaan ne on hyvä tuoda esille. Ja riippuen minkälainen tilanne on, niin kyllä siinä joudutaan aloittamaan mahdollisesti aika alusta.
Maarit Ajalin: No oisko sul Seppo jotain?
Seppo: No ainakin se, että toi on varmasti just noin. Että ne asiat pitää käsitellä, mutta vaikeinta on tietysti tuoda esiin niitä kielteisiä negatiivisia ajatuksia. Että jos toinen ärsyttää esimerkiksi joku asia, niin miten tuoda se esiin niin, että siit ei synny vaan semmoista törmäystä, vaan että se on jollakin lailla rakentavaa ja siitä päästään, et toisellakin on mahdollisuus siihen jollakin lailla vastata ja päästään eteenpäin.
Jouko Vesala: Se on totta, että helposti ku toinen tuo esiin jotain tunteita, niin toinen alkaa heti puolustautua, koska ehkä kokee, että mä oon syyllinen sille, että sä oot ärsyyntynyt tai vihainen tai pettynyt. Tässä helposti sitten jätetään tunteita sanomatta. Ja tässä asiassa msuta on tärkeätä hahmottaa se, että me ollaan erilliset. On sinä ja minä. Minun tunteet, sinun tunteet. Minun toiveet, sinun toiveet. Ja että kun minä kerron omasta tunteesta, minä kerron itsestäni, en syytä. Ja sitten minä olen valmis kuuntelemaan sinun tunnetta, miten sinä koet ja ajattelet ja tunteet. Et aina on lupa kertoa omasta tunteesta. Minä koen näin ja myös ottaa vastuu siitä, eikä niin että minä olen vihainen, koska sinä, vaan että ottaa vastuu siitä omasta tunteesta.
Maarit Ajalin: Eli tähän toimii tämä vanha minäpuhe-vinkki, elikkä aloita aina lauseet sanalla minä. ”Minusta tuntuu”, eikä sillä tavalla, että sinä aina, mikset sinä ikinä koskaan [naurahtaa].
Jouko Vesala: Niin ja ehkä lisätä siinä, että tämä on minun tunne, että minä en ole tässä nyt syyttämässä tai tai moittimassa, vaan kertomassa, mitä minun päänsisäisessä maailmassa tapahtuu.
Maarit Ajalin: Kyllä. No Seppo sulla on pitkä ihmissuhde, parisuhde takana. Niin mikä on onnellisen pitkän parisuhteen salaisuus?
Seppo: No sehän riippuu ihmisistä tietenkin, mutta meidän kohdalla se on tämä tasa-arvo on ehkä ollut se ratkaiseva juttu. Eli kumpikaan meistä ei tykkää olla päällepäsmärinä ja kumpikaan ei tykkää siitä, jos komennellaan, mikä nyt on varmaan aika luonnollistakin. Muutaman kriisin jälkeen me löydettiin semmonen tapa, millä niin kuin suht tasa-arvoisesti kohdellaan toinen toisiamme. Siihen liittyy tietenkin aika oleellisesti semmonen kunnioitus. Et kunnioittaa toista ja toisen tunteita ja tekemisiä. Siis se että ei pyri teeskentelemään eikä olemaan mitään muuta kuin mitä on ja toinen voi luottaa siihen, että sille ei nyt oo mitään muita taka-ajatuksia, että kaikki tuli sanottua.
Maarit Ajalin: Onko nää Jouko semmosii, mitä sulla on kanssa työn kautta noussut esille, kun saat lukuisia pareja tavannu?
Jouko Vesala: Kyllä. Nää on juuri näitä asioita, mitä toit julki ja tästähän viel tehty tällaisia onnellisen parisuhteen niinkun kartoituksia ja tutkimuksiakin ja kyselyitä. Niin nimenomaan kunnioitus ja toinen toisensa arvostaminen on hyvin tärkeitä, sekä sitten kuunteleminen. Ja se myös auttaa parisuhteissa, että arvot ovat suurin piirtein samansuuntaiset, niin silloin siinä löytyy semmosta yhteistä tekemistä. Ja sitte se, että on läheisyyttä ja hellyyttä… ja yhteistä aikaa, yhteistä tekemistä. Sehän on sillä tavalla, ku kaks erilaista ihmistä tulee yhteen, niin siinä joudutaan hiomaan ja erimielisyyksiä ei pidä välttää. Riita ei ole parisuhteessa se probleema, vaan se et jos sitä riitaa ei selvitetä.
[taustamusiikkia]
Miesääni: Käänteentekevää puhetta.
[taustamusiikki loppuu]
Kertojaääni: Ihmissuhteet kuuluvat olennaisena osana hyvinvointiimme. Ikääntyneillä yksinäisyys on suuri päihde- ja mielenterveysongelmien taustatekijä. Hyvinvointia lisäävissä ihmissuhteissa tärkeintä on vuorovaikutus, kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen. Kun tulemme kuulluiksi koemme olevamme tärkeitä ja hyväksyttyjä ja se syventää ihmissuhteitamme ja rentouttaa kehoamme. Tutkimusten mukaan myöskään eri terapiasuuntauksilla ei ole masennuksen tai päihdeongelmien hoidossa tulosten kannalta merkittävää eroa, vaan olennaista on kuunteleminen ja aito kohtaaminen. Yksikin ihminen, joka kuulee, riittää.
Maarit Ajalin: Mitäs sitte ku ikääntyessä monesti tulee kuvioihin ihan fyysisiä sairauksia, monessa suhteessa saattaa olla sit myös erilaisiin mielenterveyden haasteita tai siellä voi olla päihdeongelmaa tai läheisriippuvuutta. Hyvin monimuotoisia haasteita. Niin millä tavalla näitä vois alkaa taklaamaan varsinkin, jos ne on ollu oikeasti siel jo vuosikymmeniä jollain tasolla, eikä niihin on tartuttu tai sitte, et se on ihan uusi asia siinä?
Seppo: No meidän perheessä on tämmöinen uusi asia tai suhteellisen uusi asia, että vaimo sairastu Parkinsonin tautiin. Tässä muutamia vuosia sitten tuli diagnoosi. Ja sehän muuttaa kyllä aika paljon. Mutta siitä nyt on yritetty selvitä sitten juuri keskustelemalla ja kun tauti etenee, ni koko ajan pitää keksiä uusia tapoja tulla toimeen sen taudin kanssa. Et se on semmoinen iso muutos, mikä meillä nyt on tapahtunut.
Jouko Vesala: Sen mä oon huomannut, että kun eläkkeelle siirrytään ja jonkun aikaa on oltu eläkkeellä, niin jos siellä parisuhteessa menneiden vuosikymmenten aikana on jäänyt joku käsittelemättä, joku merkityksellinen asia, niin se helposti pupsahtaa sitten tässä pinnalle ja haluaa palata sitä ja työstää se selväksi. Ja se on ihan hyvä. Se kannattaa työstää ja jos ei kykene keskenään työstämään, niin nimenomaan hakee siihen apua ja sitten tietysti tää, että ikääntymisen myötä tulee erilaisia vaivoja. Ja se myös muuttaa sitä parisuhteen dynamiikkaa.
Mun oma vaimoni kuoli 2,5 vuotta sitten, kun oltiin oltu 43 vuotta yhdessä ja siinä olin 10 kuukautta omaishoitajana. Ja se muutti tietysti se meidän suhteen siksi ajaksi hyvin merkityksellisesti. Ja siinä oltiin niillä ehdoilla ja edellytyksillä, mitkä oli siinä tilanteessa mahdollista.
Ja sitte tulee tämmösiä, joissa on omaishoitajana ehkä vuosi kausia. Se on erittäin arvokasta pitää huolta siinä läheisestä rakkaastaan ja nähdä, kuinka… Se rakkaushan siinä ei lopu. Mutta se, että miten se muuttaa muotoaan ja ja miten sen suhteen dynamiikka muuttuu.
Seppo: Hoitosuhde ja rakkaussuhde on kyllä luonteeltaan hyvin toisenlaisia. Et kyl siinä on sovittelemista.
Jouko Vesala: Niin on. Kyllä. Oon tossa samaa mieltä.
Maarit Ajalin: Nyt ollaan puhuttu paljon onnellisesta parisuhteesta, mutta oon kohdannu myös paljon ihmisiä, jotka pohtii siitä, että se ei oo enää kovin onnellinen se heidän parisuhteensa ja voi olla, että siellä on myös kymmenien vuosien yhteiseloa takana. Niin voiko oikeasti eläkeläisenä vielä erota? Onko se toivoo vielä löytää sitä uutta rakkautta tai merkitystä elämään? Mitä sanoisitte tällaisille ihmisille, jotka on pohtimassa tämmöstä elämäntilannetta?
Jouko Vesala: Ilman muuta on mahdollista erota, missä iässä vaan, jos suhde ajautuu semmoseen tilanteeseen. Musta siinä on hyvä kyllä käydä läpi sitä suhdetta ja mitä kaikkea se sisältää ja minkälaisia toiveita on. Ja jos siinä ei löydetä toinen toisiaan, niin ilman muuta silloin on on parempi erota ja lähteä katsomaan löytyiskö muuta uutta elämänkumppania.
Tietysti ikääntyneenä kumppanin löytäminen ei ole kauhean helppoa [naurahtaa]. Se on tässä ollu oma kokemus. Koska siihen latautuu ihan erilaisia merkityksiä, kun joku joskus kaksikymppisenä tai kolmekymppisenä, niin se on. Mutta se on erittäin mahdollista ja nykyäänhän on monenlaisia tapoja nimenomaan löytää tämmösiä mahdollisia kumppaniehdokkaita.
Maarit Ajalin: Nyt mä sanon lavatanssiharrastajana, että kaikki lavoille, koska siellä on ainakin järjetön määrä eri-ikäisiä naisia. Et sieltä on helppo löytää [nauraa] varmasti seuraa.
Seppo: Ja ylipäätänsä niin miehet on kyllä paremmassa asemassa tässä, koska iäkkäitä naisia huomattavasti enemmän kuin miehiä.
Jouko Vesala: Ja komppaan tuota tanssia. Me tanssittiin vaimon kanssa aikoinaan kilpaa toistakymmentä vuotta ja sitä ennen jo oltiin lavoilla. Et lavatanssi on erittäin hyvä myös suhteen hoitamismuoto. Ja niinku yks kaveri kerran lavalla pysäytti ja sano: ”Kyllä tämä lavatanssi aina sauvakävelyn voittaa.” Ollenkaan niin kuin mitätöimättä sauvakävelyä. Sehän on terveellistä‚ mutta tässä on se läheisyys, missä on lähellä toista ihmistä.
[musiikkia]
Jouko Vesala: Kyllä itse itse muistan vaimon kuoleman jälkeen, tietysti se suru vei mukanaan mukanaan sen vuoden, mutta… sen tajusin, että kukaan ei tule hakemaan minua kotoa. Ja niin sitten pikkuhiljaa lähdin mukaan erilaisiin harrastuksiin tai vapaaehtoistyöhön tai tämän tyyppiseen, jossa oli niinku ihmisiä, tapasi ihmisiä ja se on ollu kyllä erinomaisen hyvä. Ilman että oli niinku tarkoituksena löytää jotain uutta kumppania, vaan ihan, että sai olla ihmisten kanssa ja tehdä se, mikä tuntuu hyvältä ja löytää kavereita, joitten kanssa mennä elokuviin tai teatteriin.
Maarit Ajalin: Ja mä itse ajattelen, et myös sellainen hyvä keino lisää yhteyttä siellä arjen keskellä on ihan semmoset arkiset tapahtumat. Et pysähtyy juttelen kaupan kassan kanssa tai moikkaa ystävällisesti bussikuskia tai naapuria tai yrittää itse ainakin luoda niitä pieniä kohtaamisia sinne arkeen.
Seppo: Mun isoisä kun hän jäi leskeksi aikoinaan, niin silloin ei ollut Tinderiä, mutta lehdissä oli näitä pieniä tämmösiä ilmoituksia, että etsitään seuraa, ja sillä lailla hän löysi uuden rakkauden elämäänsä ja nythän on sitten muitakin kanavia.
Jouko Vesala: Kyllä huomaan itsestäni myös, että aika tavalla juttele enemmän kaupan kassan kanssa tai jonkun muunkin tuntemattoman kanssa ku aikasemmi.
Maarit Ajalin: Varmaan niitä ystäviä ja tuttavia löytyy harrastuksesta ja muuta, mut mitä jos on hirveä kaipuu siihen parisuhteeseen, mut sitä ei vaan ole yrityksestä huolimatta löytänyt?
Jouko Vesala: No tää on… kipeä ongelma. Monelle erittäin kipeä ongelma ja… Jos siihen ois olemassa joku yksinkertainen ratkaisu, niin tätä ongelmaahan ei olisi. Mutta… se on musta niinku tärkeää nähdä, että myös niin kuin… tai sanotaan näin, et elämä on arvokasta silloinkin kun elää yksin ja musta on tärkeätä, että niinku arvostaa sitä omaa itseään ja niitä asioita, joita haluaa tehdä ja että löytää niissä semmosta niin kuin iloa ja mielihyvää. Jos vielä ajatellaan tätä yksinäisyyttä, nykypäivänä kuulostaa siltä, että se ei ole pelkästään niin kuin senioreiden ongelma, vaan on hyvin paljon kolme–nelikymppisiä, jotka haluaisivat perheen, mutta eivät löydä kumppania. Että tää niinku jollain tavalla läpäsee meidän yhteiskuntaa aika tavalla. Itsensä arvostaminen on tässä keskeinen asia, että minä olen hyvä ja minun elämäni on täysipainoista, vaikka minulla ei ole kaveria, vaikka minä toivoisin, että minulla olisi kaveri ja sitä ei ole.
Seppo: Ja ehkä sitä on, siis jos nyt tulee semmoinen tilanne, että kumppania ei löydy, niin ilmeisesti on mahdollista löytää itsestään semmonen sanoisko munkki -vaihde. Semmonen että luopuu siitä ajatuksesta ja tosiaan elää sitten itsensä kanssa.
Jouko Vesala: Itse tässä ajattelen, että tämmöisessä yksinäisyydessä ehkä yksi kipeimpiä asioita on se, et ei oo sellaista fyysistä kosketusta. Ja jotenkin jotenkin se, että joku joskus halaisi ja tämä on semmonen niinku kipeä ja tärkeä asia. Miten siihen löytyy ratkaisu, että olisi semmosia ystäviä ja tuttavia, joita vois tavatessaan niin kuin halata.
Maarit Ajalin: Ja ihan sekin on tutkittu, että myös ihan että menet hierontaan tai kasvohoitoon tai jonnekin, missä sä saat sitä kosketusta, niin se myös auttaa ja myös lemmikit, kotieläimet, he auttaa myös, koska neki on eläviä ihmisiä, jotka tuo sitä läheisyyttä.
Seppo: Ja onneks halaaminen on tullut muotiin. Silloin muutama 10 vuotta sitten niin esim. miehet ei kyllä halailu keskenään, mutta nyt se on mahdollista.
[taustamusiikkia]
Miesääni: Käänteentekevää puhetta.
[taustamusiikki loppuu]
Kertojaääni: Kehomme ei tee suurta eroa sen välillä antaako sille lempeän kosketuksen joku toinen voimme itse. Kosketus vähentää stressihormoni kortisolia ja lisää mielihyvähormoni oksitosiinia, joka rentouttaa ja lievittää jopa kipua. Aseta kätesi ympärillesi juuri niin kuin tuntuu mukavalta. Kiero kätesi esimerkiksi alempien kylkiluiden ympärille tai laita ne rintakehän yli olkapäillesi. Mieti millaisen halauksen tarvitset. Pehmeän ja rauhoittavan syleilyn vai voimakkaan rutistuksen. Halaa itseäsi juuri sillä voimakkuudella ja niin pitkään kuin sinulla on tarve. Voit myös kokeilla keinuttaa itseäsi rauhoittavasti edestakaisin samalla kun halaat itseäsi. Jos halaaminen ei tunnu sinusta luontevalta, voit vain silitellä olkapäitäsi ja käsivarsiasi rauhoittavasti. Ylhäältä alas suuntautuva liikenne rauhoittaa ja alhaalta ylöspäin suuntautuva aktivoi.
Maarit Ajalin: No mites onko teillä eri-ikäisiä ystäviä tai pidättekö te tärkeinä sitä, et ihmisillä ois eri-ikäisiä ystäviä?
Seppo: No mulle se on tärkeetä. Että ne harrastukset, missä mä olen, että osa on kyllä eläkeläisille tarkoitettuja ja siellä nyt on sitten eläkeikäsiä, mutta niissäkin mä oon yleensä vanhin [naurahtaa]. Sitte mä oon yleensä melkein kaikissa harrastuksissa, mihin mä meen tai ryhmissä, mihin mä meen mukaa, ni mä oon se vanhin. Nuoret kyllä tuo aivan uutta eloa ja virtaa ja uusia näkemyksiä ja uusia asioita. Että kannattaa kyllä pyrkiä olemaan nuorten kanssa yhdessä ja kuunnella.
Jouko Vesala: Ystävyydet on rikkautta ja ystävyydet on lahja ja se, että on eri-ikäisiä, niin se ehdottomasti rikastuttaa ja on toivottavaa, että niitä eri-ikäisiä ystäviä löytää ja kohtaa.
Tässä on niinku yks ykskin semmonen asia, joka varmasti tois hyvin hyvinvointia, niin jos on vähänkin lauluääntä, niin lähtee kuoroon mukaan. Että meillä Lahdessa on semmonen ku laulamattomien kuoro, niin siellä siellä ei [naurahtaa] tarvitse aina osata laulaa niin kuin oopperalaulaja.
Maarit Ajalin: Nimenomaan ja just se, että monella on kynnys siihen, et mä en nimenomaan muka osaa laulaa, mutta ihan riippumatta siitä minkälainen se lauluääni on, niin se tuo iloa sen laulaminen ja varsinki yhdessä laulaminen.
Jouko Vesala: Kyllä.
Seppo: Jos on oikein huono laulaja, niin siitä ei kyl ilo irtoo [naurahtaa]. Kokemusta on ja toivottavasti vaimo ei jätä, ku en mä osaa tanssiakaan.
Maarit Ajalin: [naurahtaa] No mitäs sitten jos mietitään sukulaisia, lapsia tai jotain muita tämmösiä työikäisiä läheisiä, joilla on jotenki se oma kiireinen elämä. Niin miten koette, et heihin pystyy pitämään mitään yhteyttä tai jos on vaikka kadonnukki joku yhteys, niin miten sitä sais elvytettyä?
Seppo: No onneks meillä on tai vaimolla on iso suku ja paljon sisaruksia ja lapsenlapsia ja se yhteys on pysynyt koko ajan. Ja osittain se on tämmösten tiettyjen rutiinien ansiotta, että meillä on semmosia tiettyjä juttuja, jollon aina tavataan. Se auttaa asiaa, vaikka ne nyt on rutiineja, ni siitä huolimatta. Esimerkiksi syntymäpäiviä vietetään ja tämän tyyppisiä asioita. Että meillä on nyt se hyvä puoli, että tää sukuyhteys on luonnostaan tiivis. Vaimon suku on tuolta Itä-Suomesta, et ne osaa puhuakin. Minun suku on Länsi-Suomesta [naurahtaa].
Jouko Vesala: Joo, sukulaisiin lähinnä tulee pidettyä yhteyttä äitini kautta. Hän oli suurperheestä tuolta Karjalasta ja on paljon serkkuja ja me tavataan kaksi kertaa vuodessa ja se on se on hirveän hyvä tapa olla heihin yhteydessä ja pitää yhteyttä. Samalla on noussut tämmönen kiinnostus sukututkimukseen. Vähän niinku käydä sitä läpi.
Et mulla itselläni vaimon kanssa meillä oli pieni perhe ja toki lapsiin ja lapsenlapsiin pitää yhteyttä ja on, mutta se ei ole niin laajaa kuin mitä sitten on tähän serkkukaartiin, kun serkut alkaa olla myös pikkuhiljaa eläkkeellä. Niin on aikaa enemmän.
Mutta se on sitä, että ottaa yhteyttä. Et jotenkin niin kuin arastelee sitä, että voiko soittaa ja mitenköhän he suhtautuvat minuun. Ja meillä on semmoista luontaista ujoutta ja jos ei hän jotenkin niin kuin kohtaakaan minua tai ei oo aikaa, niin onko minä jotenkin häirinnyt tota noin. Mut tässä kannattaa olla ihan rohkea ja soittaa, et ei siinä mitään menetä, mutta voi voittaa hyvinkin paljon.
Seppo: Ja nythän on tullut, siis meilläkin on tämmösiä erilaisia ryhmiä tuolla internetissä, joiden kautta pidetään yhteyttä. Siinä nyt ei, kun soittaessa aina keskeyttää jotain, niin on semmoinen tunne, että nyt mä tunkeuduin toisen elämää, mut sitä kautta niin ihmiset vastaa silloin kun ne ehtii. Et se on osoittautunut hyväksi keinoksi.
Maarit Ajalin: No se mitä mä oon kans paljon kuullu, et ihmiset sanoo, että kun minä olen aina se joka ottaa yhteyttää ja se toinen ei koskaan koskaan mulle päin, niin sitten mä päätin, että minähän en enää soita, kun se ei koskaan soita minulle päin. Niin mitäs tässä tilanteessa?
Seppo: Pitää vaan soittaa.
Jouko Vesala: Itse kanssa ajattelen sitä, että on hyvä pitää yhteyttä, koska ruokkiihan se minua, että on yhteyksiä yhteydessä tällaiseen henkilöön ja hänellehän voi joskus esittää toiveen, että kiva kuulla joskus, et mitä sulle kuuluu. Et esittää tämmösen toiveen.
Maarit Ajalin: Ja sit tietenki tosi luonteva paikka tavata uusia ihmisiä on nää Helsingin kaupungin palvelukeskukset. Et siellähän on ihan valtavasti kaikkea tekemistä, harrastuksia, vertaistukea, liikuntaa. Voi tulla lounaalle, voi tulla lukee ihan päivän lehden ja sit Helsingin kaupungilla on myös tosi paljon tarjolla kaikkea erilaista vapaaehtoistoimintaa, missä voi tutustuu uusiin ihmisiin. Niitä voi tehä vanhusten parissa, nuorten parissa, lähteä vaikka puistokummiksi. Että valinnanvaraa on tosi paljon.
Ja sit jos on yksinäinen, eikä oikein tiiä, et mistä sais semmosta kontaktiin, niin tosi kiva vaihtoehto on myös kaikki auttavat puhelimet. Eli esimerkiksi Helsinki Missiollahan on tämä aamukorva, jonne yli 65-vuotiaat voi soittaa aamun varhaisina hetkinä siinä kuuden ja kahdeksan välillä, kun oikein mitään muuta toimintaa ei oo vielä tarjolla.
[musiikkia]
Niin me ollaan puhuttu nyt tavallaa aika paljon siitä, et miten harrastuksessa voi löytää ihmissuhteita, mutta mitä muuta merkitystä voi löytyy jostain harrastuksen kautta? Onko sulla Seppo mitään esimerkkiä?
Seppo: No mä oon koko ikäni jonkun verran valokuvannut. Ensimmäisen kameran ostin 12-vuotiaana. Mutta ruuhkavuosina niin eihän siihen ollu aikaa, että se jäi. Aina lykkäänty‚ lykkäänty, lykkäänty ja sitten kun mä pääsin eläkkeelle, niin sitten mä rupesin opiskelemaan ja paneutumaan siihen. Ja sen harrastuksen kautta on tullut paljon ystäviä ja tuttuja, mutta ehkä kuitenkin kaikkein tärkeintä on se, että sillä on merkitystä ihan itsessään. Että mä oon kuvannu sekä dokumenttikuvia omasta ja perheen elämästä ja nyt yhtäkkiä kyllä huomaa, että sillä on merkitystä myös jälkikasvulle ja sit mä oon kuvannut niin sanottua taidetta ja sillä sitten on, en mä tiedä, onko sillä muille merkitystä, mutta mulle on, kun mä yritän niin kuin nousta niiden asioiden päälle ja kasvaa siinä. Niin sillä on hyvinkin paljon merkitystä. Ja kun puhutaan tästä, että tässä iässä pitää aivoistakin pitää huolta, niin esim. taiteen tekeminen on yksi keino siihen. Että siinä täytyi mennä sille semmoselle alueelle, jota ei tunne ja yrittää sieltä löytää tietä eteenpäin. Siinä mielessä tuo merkitystä elämään.
Jouko Vesala: Toi on hurjan tärkeä pointti, minkä Seppo toit esille. Että tiedän ystäviä paljon, jotka jäätyään eläkkeelle miettivät, että nyt minä vihdoinkin toteutan sen. Harrastamaan puutöitä, huonekalujen entisöintiä, akvarellien maalausta. Esim. mulla vaimo sanoi, että kun hän pääsee eläkkeelle, niin hän opettelee käyttämään porakonetta ja [naurahtaa] sähkösahaa, että hän pystyy tekemään sitä, mikä oli hänelle tärkeä ja merkityksellistä. Ja uskon, että jokainen voi löytää semmosen suunnan, mitä tehdä. Ja kansanopistot, työväenopistot, nehän on täynnä erilaisia kursseja, joissa voi oppia.
Maarit Ajalin: Ja yks mikä on myös ihan tutkitusti tuo tavallaan merkitystä ja mikä on ihmiselle tärkeetä, on semmonen niinku tarinankerronta. Eli joko se, että mä kerron sitä omaa tarinaa, ni kirjoitan sitä tai voin toki jollain muullakin tavalla sitä ilmasta. Tehdä vaikka oman podcastinsa [naurahtaa], mutta mä oon ite ollu semmosella luovan kirjoittamisen kurssilla, missä annetaan vaan aina joku otsikko ja sit siinä kirjoitetaan aiheesta 10 minuuttia. Ja siel on monen ikäsii ihmisiin ja mä koen, et se on kyl kans semmonen, mikä tuo jotenki semmoset merkitystä ja siinä voi tosiaan käsitellä ihan tosiasioita tai sit kirjottaa ihan mielikuvitusjuttuja. Et kumpaakin siel on nähny. Et toiset kirjoittaa aina omaan elämäänsä kautta ja sitten toiset sitten vähän luovemmin.
Seppo: Joo, taide on kumma asia. Se houkuttelee omituisille seuduille ja omituisiin tilanteisiin.
Maarit Ajalin: Sä sanoit Seppo tosi hyvin tos aiemmin, että hoito- ja rakkaussuhde on tosi eri asia ja niitten yhteensovittamisessa voi olla haasteita. Niin haluisitko avata vähän enemmän sitä?
Seppo: No ensinnäkin, että kyllä ne voi sovittaa yhteen. Tai siis sanotaan, et ne pitää sovittaa yhteen [naurahtaa]. Että jos se rakkaus sieltä katoa ja se hoitosuhde niinku pääsee hallitsemaan, niin sitten pelkäänpä, että siinä voi käydä huonosti.
Mutta et siinähän on se ongelma, että se sairastunut ihminen, ni se muuttuu. Se ei ookkaan se sama, jonka kanssa 50 vuotta sit mentiin naimisiin. En minäkään tietysti ole. Mutta se se pitää niin kuin ottaa huomioon ja tavallaan niin kuin oppia rakastamaan uudestaan sitä pikkusen muuttunutta ihmistä. Ja se ei nyt aina ihan helppokaan tietysti ole. Ja sitten meillä tosiaan on perustunut tämmöseen tasa-arvoon ja itseohjautuvuuteen tämä parisuhde, niin nyt mun pitäs sitten opetella tämmöstä päällepäsmäämistä jonkun verran tässä hoitaja-roolissa ja siinä se on niinkun… Se ei ole meille luontaista, niin siinä kipunat välillä lentelee. Mutta aina ollaan päästy eteenpäin.
Jouko Vesala: Ja musta on hyvä huomata ja tunnistaa se, että se läheisen rakkaan hoitaminen on osa sitä rakkautta, sitä huolenpitoa. Mulla on hyvä esimerkki mun appivanhemmat, joissa anoppini sairastui muistisairauteen ja appeni, joka ei koskaan ollut tehnyt mitään kotitöitä. Yks kaks, hän oppi niin tekemään ruokaa, hoitamaan asioita ja pitämään huolta. Et siinä niinku tulee ihan kokonaan toisenlaiset elämän vastuut ja arjessa, mitä niinku tekee toisen hyväksi. Ja toki sitä haluaa tehdä. Sama juttu on itselläni, kun olin omaishoitajana, niin monia uusia taitoja joutuu oppimaan ja omalta osaltaan se lähensi. Se oli välillä hyvinkin raskasta. Mulla oli semmonen tilanne, että me saatoin joskus pyytää ystäviä apuun sillä tavalla, että pääs itse niinkun ulos tai noin käymään töissä sen päivän viikossa ja muuta. Ja se autto pitämään huolta omasta itsestään ja omasta päänsisäisestä maailmasta. Ja sitten ihan eri tavalla taas jakso hoitaa puolisoani.
Seppo: Olen huomannut tuon saman asian, että sitä omaa aikaa pitää olla ja se pitää jotenki järjestää. Ja esimerkiks on olemassa tämmöinen Parkinson–omaisten tukiryhmältä. Siitä on paljon iloa.
Jouko Vesala: Ja näissä kun hoitaa puolisoa, ni on erittäin tärkeä, että ei jää yksin vaan sen puolison kanssa sinne oman kotinsa seinien sisälle, vaan hakee apua ja etsii apua, koska tätä apua kyllä pääsääntöisesti löytyy.
Seppo: Joo.
Maarit Ajalin: Ja mä oon sit huomannu myös sen asian, että jos on puolisolla on muistisairaus tai joku muu fyysinen sairaus, niin sit on aika helppo puhua ja hakea kiriapua. Mutta sit jos sillä puolisolla onkin paha päihdeongelma tai krooninen masennus, niin siihen liittyy sillä läheiselläkin jotenkin niin suuri häpeä, et se monesti estää siitä asiasta puhumiseen ja sen avun hakemiseen.
Jouko Vesala: Se on totta, että häpeää helposti vangitsee ja se olisi tärkeätä, että uskaltaa puhua hankalista asioista ja hakea siihen apua. Muuten se on todella raskasta jäädä sen häpeän vangiksi. Ja tässä kyllä niin kuin rohkaisen meitä kaikkia, että ku tämmöinen tilanne on, niin lähteä etsimään apua.
Se mikä edesauttaa puolisoita uudessa tilanteessa, kun elämä muuttuu radikaalisti, niinku jäädä eläkkeelle tai sitten tulee ehkä erilaisia sairauksia ja muita, niin se että viljelee myönteistä palautetta. Mä itse uskon, että sanat luovat todellisuutta. Hyvät sanat luovat hyvää todellisuutta. Ikävät sanat luovat ikävää todellisuutta. Ja hyviä sanoja ja hyvää palautetta kannattaa viljellä.
On selvää, että kotona pitää tiskata, kotona pitää siivota, pestä pyykkiä. Ihan arjen asioita. Mutta on ihan toinen fiilis siinä, et ”hei aiku kiva, kun on taas puhtaita paitoja”, ”aikun kiva, kun sä oot imuroinu”, ”aiku kiva, ku sä siivosit keittiön.” Et tuoda tämmöinen myönteinen näkökulma.
Muistan aikoinaan ku järjestettiin luentotilaisuuksia ja siellä oli Esa Saarinen ja hän puhuu rakkauden suihkauksesta [suihkausääni]. Tämmönen rakkauden suihkaus [suihkausääni]. Ja sitten ku tulee hankalia asioita, niin niitä on helpompi käsitellä, kun on semmoinen myönteinen ilmapiiri siinä, että toisella on hyvä tahto minua kohtaan. Ja se auttaa monessa asiassa ottamaan kipeitä tai vaikeitakin asioita esille, kun taustalla on se kokemus ja tunne, että toisella on hyvä tahto.
[taustamusiikkia]
Maarit Ajalin: Hei kiitos Jouko ja Seppo tästä mahtavasta ajatusten vaihdosta ja isot halaukset teille kummallekin, kun olitte mukana.
Seuraavassa jaksossa me puhutaan traumasta ja siitä, miten sillä ei aina viitata johonkin tämmöseen isoon järkyttävään tapahtumaan, vaan se että se voi olla myös tämmöstä vaille jäämistä. Ei oo saanut tukea tai hyväksyntä ja se voi oireilla vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin. Ens kerralla mun kanssa täällä onkin trauma informoidun työotteen kouluttaja Mai Peltoniemi ja Marjatta keskustelemasta aiheesta. Toivottavasti ollaan kaikki taas silloin langoilla.
[musiikkia]