podcast
Osa 4/5 Olen viikon ollut tiettömällä tiellä
spinner
Share podcast
Osa 4/5 Olen viikon ollut tiettömällä tiellä
33 min
|
Available Unlimited
|
Published
19.05.2022

Tällä kerralla geriatrian erikoislääkäri Kirsi Kelhä Suursuon sairaalan päihdekuntoutusosastolta on mukana keskustelemassa ikääntyneiden päihteiden käytöstä.

Musiikki: Pepe Enroth - Sä kuulut päivään jokaiseen.


P: Puhuja

Haastateltava: Nimetön haastateltava

 

[musiikkia]

Laulun sanat: Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen. Sä kuulut nousuun auringon ja …

Sofia Pietarinen: Tämä on Käänteentekevää puhetta -podcast, jossa keskustellaan ikääntyvien päihde- ja mielenterveysasioista. Tässä jaksossa puhutaan tänään ikääntyneiden päihteiden käytöstä ja myös siitä, jos ikääntynyt ei halua lopettaa päihteiden käyttöä.

Maarit Ajalin: Teidän kanssanne tänään Maarit Ajalin.

Sofia Pietarinen: Ja Sofia Pietarinen Helsingin kaupungilta.

[musiikkia]

Laulun sanat: …sun luotasi lähtisi en. Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen.

Maarit Ajalin: Pepe Enroth tulkitsi meille tuossa Juha ”Watt” Vainion sanoja Sä kuulut päivään jokaiseen. Legendan mukaanhan tässä kappaleessa viitataan alkoholiin, ja jos tätä sillä korvalla kuuntelee, kyseessä on aika raadollinen kuvaus päihderiippuvuudesta. Mitä jos alkoholi tai joku muu päihde on näin iso osa elämää vielä kahdeksankymppisenäkin eikä motivaatiota ottaa apua vastaan oikein oo, niin mitä me sit oikein tehään?

Sofia Pietarinen: Ikääntyneen kanssa pitäis ensin keskustella hänen omista toiveista ja tavoitteistaan. Meidän täytyis myös hyväksyä se, että ikääntyny ei välttämättä haluu lopettaa juomista, koska esimerkiksi se pullo voi olla hänen ainoa ystävä. Meidän täytyy kuitenkin turvata ikääntyneelle se hyvä elämänlaatu siitä juomisesta huolimatta, eli tällä tarkoitan sitä perusarjen toiminnoissa tukemista, esimerkiks hygieniassa, ravitsemuksessa, asumisessa ja taloudessa, ja sitten se, että sinne arkeen me löydettäs mielekästä tekemistä.

[musiikkia]

P: Käänteentekevää puhetta.

Haastateltava: Ensimmäisellä kerralla ei ollu ongelmallista, kun oksentelin koko aamun, ja tää tapahtu joskus 60-luvun alkupuolella. Siitä se sitten lähti. Minäkin opin parantaa krapulaa, ja oli kiva sillon vielä ottaa muutama päivä peräkkäin. Kun se oli opeteltu, hyvin harjoiteltu laji jo silloin nuoruudessa, niin sehän lähti sitten ja lujaa. Mä tahdoin aina tavalla tai toisella töpätä ja varmasti olin kännissä silloin kun ei nimenomaan olis saanu olla. Sitten kun vaimo kuoli, no, siitä on nyt kolme vuotta, niin siinä vaiheessa se sitten kyllä. Ei ollu ketään sanomas, että älä nyt viitsi. Eihän kukaan mua kaivannu. Kun löytäis sen viisasten kiven, joka auttais mua tässä ongelmassa.

[musiikkia]

Sofia Pietarinen: Tervetuloa geriatrian erikoislääkäri Kirsi Kelhä. Sä työskentelet Suursuon sairaalan päihdekuntoutusosastolla, jossa potilailla on pääosin haitallista alkoholinkäyttöä.

Kirsi Kelhä: Kyllä. Kiitos.

Sofia Pietarinen: Tervetuloa.

Kirsi Kelhä: Kiitos.

Maarit Ajalin: Miten ikääntyneiden lisääntyneet päihdeongelmat näkyy sun työssä?

Kirsi Kelhä: No ne on näkyny nyt oikeestaan enenevästi tässä pandemian aikana. Mä oon huomannu, että enemmän tulee mun osastolle semmosia kaheksankymppisiä, niin miehiä kuin naisia, joilla ei aikaisemmin oo ollut tiedossa mitään alkoholiongelmaa. Saattaa olla, et se ensihoito on tehny sen havainnon ensimmäist kertaa, et koti onkin täynnä tyhjiä pulloja, koti on ihan sotkunen ja tää ihminen ei oo pystyny huolehtiin omast ravitsemuksest tai hygieniastaan kunnolla ja on tavallaan ihan siellä pohjalla sitten ensimmäisen kerran, kun joutuu sairaalaan.

Et tää on ollu aika hätkähdyttävää nyt huomata, että jopa näin iäkkäitä ihmisiä ajautuu semmosessa epätoivoises tilanteessa sit ihan sairaalahoitoon. Ja myöskin oon huomannu, et naisten osuus on lisääntyny. Et vielä kun alotin tolla osastolla joskus varmaan seittemän kaheksan vuotta sitten, niin mun potilaat oli pääosin keski-ikäisiä miehiä, ja nyt siel on enemmän vanhuksia ja enemmän myös niitä naisia, iäkkäitä naisia.

Maarit Ajalin: Mm. Mulle tulee mieleen, että ikääntyneillä se päihdeongelmakin voi ehkä pysyy kauemmin piilossa, jos sä oot kovin yksinäinen eikä sul oo läheisiä. Että sit se tavallaan pääsee eskaloitumaan aika hurjakskin tilanteeks.

Kirsi Kelhä: Se on just näin, ja sit kun on ollu semmosia pärjääviä vanhuksia, jotka ei oo tarvinnu kotihoidon apua, niin siellä saa sit aika rauhassa yksin tissutella, ja sitten tilanne onkin jo aika paha ennen ku se havaitaan. Että tää on lisääntynyt selvästi.

Sofia Pietarinen: Mitä erityispiirteitä ikääntyneiden päihdeongelmissa ja niiden hoidossa on? Vai onko se, eroaako se mitenkään muun ikäisistä?

Kirsi Kelhä: No kyl se eroaa aika paljonkin, koska ikäihmisillä on sitten usein niitä pitkäaikaissairauksia ehtinyt kehittyä. Heillä saattaa olla paljon lääkkeitä käytössä. Liikunta, ihminenhän rapistuu vääjäämättä iän myötä, ja liikuntakyky heikkenee. Voi olla sitten kaatumisia herkemmin. Tietenkin kun iäkäs ihminen, meillähän tapahtuu kehossa muutoksia iän myötä, että meidän rasvapitoisuus lisääntyy ja vesipitoisuus vähenee, niin pienemmät alkoholimäärät saa semmosen voimakkaamman humalatilan aikaseksi, ja sitten ne seuraukset voi olla sitten pahoja. Just näitä kaatumisia ja muita sitten pahempia onnettomuuksia voi tapahtua. Ja sitten se auttaminen, se on myöskin mun mielest erilaista, kun pitää ottaa huomioon nää kaikki sairaudet ja lääkitykset. Ylipäänsä se toimintakyky ja kognitio on myös semmonen aika iso asia. Että saattaa olla jo muistin kanssa ongelmia.

Maarit Ajalin: Mites sitten ikääntyneet itse, kuinka vapaasti he pystyy puhumaan päihteistä? Ooks sä huomannu, et siin on jotain eroo?

Kirsi Kelhä: Se on taas todella yksilöllistä. Että on ihmisiä, jotka sanoo suoraan, että ”mulla meni nyt alkoholin kanssa överiksi” ja ymmärtää sen, että tää on nyt ongelma. Mut sitten on sellasia, mulla tälläkin hetkellä on hoidossa sellasia ihmisiä, jotka loukkaantuu, jos ylipäänsä yrittää puhua, ja sanoo, et ”mulla ei ole mitään ongelmaa tän asian kanssa ja mä olen aivan väärässä paikassa”. Et se pitää löytää tavallaan hienovaraisesti mutta kuitenkin avoimesti se ongelman ydin. Kaikille se ei, me ei päästä siihen ekalla kerralla, mutta et ehkä joku pieni siemen jää sitten itämään kuitenkin.

[musiikkia]

P: Käänteentekevää puhetta.

Haastateltava: Kyllä se tuntuu, että se viinasta puhuminen ja ryyppäämisestä puhuminen oli vähän vaikeeta. Nuori urheilija, niin ei sitä nyt ensimmäiseks lekurillekaan tullu sanottua, et (--) [08:34]. Että siinä on joku tämmönen. Se on tabu vähän koko juttu. Että siinä vaaditaan jonkunlaista itseluottamusta. Kai se on aika pitkälle, että pystyy rinta pystyssä kertomaan, että näin meillä. Et mites teillä? Sillon kun oon asiasta puhunu, ottanu asian esille, niin ehkä olis toivonukin jonkunlaista kommentointia, mutta se lienee sitten myös lääkärille ja hoitohenkilökunnallekin jonkunlainen ongelma, koska siitähän ei kyllä keskustelua saa aikaseks.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Mehän tiedetään, et alkoholi on ikääntyneitten käytetyin päihde tällä hetkellä, mutta myös lääkkeet on enenevissä määrin ongelma. Mutta miten muut, näkyyks mitkään muut päihteet, ja mitä se päihdesairaus oikeastaan edes tarkottaa?

Kirsi Kelhä: No päihderiippuvuus tarkottaa semmost pakonomaista tarvetta käyttää jotain päihdettä. Mä itse en oo mikään päihdelääkäri vaikka paljon näitten potilaitten tai lähinnä alkoholistien kanssa olen ollut tekemisissä, mutta on toki huumausaineet, joita todella vähän näkee meidän vanhuksilla. En muista viime vuosilta yhtään tapausta. Bentsodiatsepiinit on yks todella yleinen.

Maarit Ajalin: Eli ne on rauhottavii, eiks niin?

Kirsi Kelhä: Ne on rauhottavii tämmösiä, joo, rauhottavii lääkkeitä, unilääkkeitä. Niitä näkee kyllä, sitä riippuvuutta. Ja sitten on tietysti peliongelmaiset, rahapeliongelmaiset. Näitäkään ei kyl sairaalahoitoon ajaudu. Et mä luulen, että ne on sitten, näkyy ehkä siellä avopuolella ja taloudellisina ongelmina, mutta sairaalassa, missä itse työskentelen, rahapeliriippuvuus varmaan harvoin aiheuttaa sellasta fyysistä sairautta, että täytyy ihan tulla sairaalaan.

Maarit Ajalin: Jos sä oot riippuvainen, niin silloin yleensä sanotaan, et raittius on se ainoo vaihtoehto.

Kirsi Kelhä: Mm.

Maarit Ajalin: Mutta onks se aina niin yksiselitteistä, vai onks siin tavallaan sellast kirjoo siinä päihdesairaudessa? Et voiks se joskus olla, voiks sä ikinä kohtuukäyttää? Se on aina monen haave.

Kirsi Kelhä: Niin. Alkoholismihan ei, tai alkoholiriippuvuutta ei tule ilman alkoholia. Eli jos et oo koskaan käyttäny alkoholia, niin et tuu alkoholista riippuvaiseksi. Et se ei oo mikään sellanen geeni, vaikka silläkin on perinnöllisiä, alttiuksia löytyy. Mutta kyllä minun mielestä voidaan myös asettaa tavoitteeksi alkoholinkäytön vähentäminen.

Sofia Pietarinen: No mites päihdetyössä se ikäihmisen mielenterveys otetaan huomioon?

Kirsi Kelhä: Mun mielestä alkoholiriippuvuus on jo mielenterveyden häiriö. Että ei voi erottaa niitä kahta. Me kyl tiedetään, että alkoholia runsaasti tai ongelmallisesti käyttävillä on enemmän psyykkisiä oireita, mut sit me tiedetään myös, että on alkoholin suurkuluttajia, joilla on elämänsä aikana psyykkisiä häiriöitä, jotka ei aiheudu alkoholista. Että voi olla tämmösiä niin sanottuja kaksoisdiagnoositapauksia, jolloin on sekä päihdeongelma että mielenterveyden ongelma. Näitä voi olla joskus vaikea erottaa, mutta mun mielestä semmonen yks aika helppo keino, tai ei helppo mut siis yksinkertainen keino olisi, että ihminen on kuukauden juomatta alkoholia ja sitten katsotaan, onko siellä vielä jäljellä niitä psyykkisiä oireita. No sen lisäks tietysti alkoholi lisää psyykkisiä oireita tai pahentaa sitä psykiatrista sairautta. Että joka tapauksessa alkoholiriippuvuuden hoito on mun mielestä välttämätöntä ja ehkä jopa ensisijaista siinä tilanteessa.

Maarit Ajalin: Joo yks mun asiakas sanokin, et se on hänen mielestään oire se alkoholinkäyttö eikä syy. Et hän koki, että siihen ei oo tarpeeks keskustelua. Et yleensä lähetään hänen mielestä jotenkin vähän väärält kantilta lähestyyn sitä.

Kirsi Kelhä: Joo, ja sitten ihmiset mieluummin ehkä sanoo, että ”minulla on masennus ja mä juon tähän masennukseen”, koska se on meidän kulttuurissa jollain lailla hyväksyttävämpi diagnoosi kuin alkoholiriippuvuus. Mutta nää kulkee käsi kädessä kyllä.

[musiikkia]

P: Käänteentekevää puhetta.

Haastateltava: Se, mikä nyt tietysti oli mullekin yllätys, että se kestää kuukausitolkulla ennen kun se elimistö rupee antaa periksi ja antaa vähän anteeks. Ja riippuu tietysti kuinka paljon siin on tätä mentaalista ahdistusta mukana. Tämä, mikä on mua nyt jurppinu, on tää katkaisuhoitohomma, että ne ei hallitse sitä. Et kun ihminen tulee, nöyrtyy, menee sinne, se tuntuu ihan kiusanteolta jossain vaiheessa välillä. Paljon olis meikäläisissä tämmöstä tietotaitoo, joka varmasti kannattais kuunnella. Että vähän enemmän sais. Ja sitten tämä tämmönen, no vertaistukisysteemi. Sitä pitäis enemmän käyttää, tämmösiä opettajia. Siis siinä vaiheessa, kun sä oot oikein huonos jamassa, niin sitten olis tämmönen puhelias vertaistukihenkilö, joka sitten vastais kysymyksiin. Sehän on tietysti jonkun verran kiinni siitä henkilöstä.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: No mitä sit jos ikääntyny ei ihan oikeesti vaan jotenki pysty tai halua lopettaa?

Kirsi Kelhä: Joo, näitä on myös. Just tällä hetkellä on. Ja meillähän on kuitenkin itsemääräämisoikeus. Et mun mielestä se on tärkeintä just se puheeksi otto ja semmonen kokonaisvaltanen ihmisen tilanteen arviointi ja sit se hänen kunnioittava kohtaaminen, jolloin hän on itse se, joka on vastuussa siitä elämästään. Ja voi esittää semmosii avoimii kysymyksiä, et mitä sä ajattelet tästä, ooks sä ollu huolissaan tai onks sun lapset ollu huolissaan. Yrittää tuoda jotain sit semmost siihen keskusteluun mukaan, et mikä ois semmost myönteistä asiaa elämässä, joka vois korvata sitten sen alkoholinkäytön. Et onks se alkoholi niin semmonen tärkeä asia ihmiselle, et siitä ei pysty luopuu? Niin ku sä sanoit, et se on se ainut ystävä tavallaan sitten. Mut nää pitää mun mielest aina räätälöidä sen ihmisen omien toiveiden ja tavoitteiden mukaan.

Maarit Ajalin: Mitäs sitten, näkyyks sun työssä tämmösii ikääntyneit, joilla on sekä muistisairaus että päihdesairaus?

Kirsi Kelhä: Kyllä, erittäin paljon näkyy, ja yleensä se muistisairaus on diagnosoimaton silloin, kun ne tulee meijän hoitoon. Me ei voida sitä diagnoosia asettaa silloin kun on akuutti sairaus tai on esimerkiksi vieroitusoireista toipumassa. Siihen vaaditaan vähän pidempi raittius ennen ku voidaan sitten arvioida sitä kognitiota, onks se pysyvä se lasku vai ei, eli sitä muistia ja toimintakykyä ja tällaista. Mutta on myös sellaisia ihmisiä, joilla on diagnosoitu Alzheimerin tauti esimerkiksi, ja sitten heillä onkin tullut päihde- tai alkoholiongelma sen diagnoosin teon jälkeen, ja nää on sit aika kinkkisiä joskus, että kuinka hei ei pärjää tavallaan päivittäisissä toimissa. Ei ehkä osaa käydä pankissa tai ruokakaupassa tai jotain tällaista. Mutta sitten he kuitenkin osaavat käydä siellä Alkossa hakemassa sen pulloon. Ja tämmöset potilaathan ei hirveen hyvin sovellu päihdekuntoutukseen, koska heidän muisti ei riitä siihen. Joskus ainoa keino on sitten vaan pitää sairaalassa tai sitten esimerkiksi arviointi- ja kuntoutusosastolla tuolla seniorikeskuksessa jaksolla, jotta me saadaan riittävän pitkä raittius. Et silläkin voidaan sitten saada se muutos aikaan, kun se elimistö on tavallaan puhdistunut siitä alkoholista, ja ehkä hän ei sit enää muista jatkaa sitä. Et tää on yks keino. Mutta nää on hankalia kyllä.

Sofia Pietarinen: Miten sä ajattelet, Kirsi, että miten semmoset sosiaaliset suhteet ja se yksinäisyys, niin eroaako se jotenkin ikäihmisten kohdalla verraten muihin ikäryhmiin?

Kirsi Kelhä: Kyllä varmasti eroaa. Mulla on ollu semmosiakin potilaita, jotka on kertonu, että kuinka masentavaa se on, ku kaikki, puoliso kuolee, sisarukset on kuollu, ystävät on kuollu, ja sit ei ehkä ole sitä jälkikasvua elämässä saanu, niin se totaalinen yksinäisyys on joillakin semmost todella musertavaa. Et varmasti on. Ja sit just pandemian aikana nämä kaikki päivätoiminnat oli sulussa, eli edes semmosta kodin ulkopuolista toimintaa ei sitten ollut saatavilla.

Sofia Pietarinen: Miten ikäihmisten kohdalla näkyy se läheisten rooli, kun puhutaan siitä päihdekuntoutuksesta?

Kirsi Kelhä: Lapset on yleensä hyvin huolissaan ja yleensä toivovat, että nyt löytyis joku ympärivuorokautinen hoitopaikka, jotta sitten se isä tai äiti ei enää jois sitä alkoholia, mutta eihän tää on semmonen ratkasu, koska ei Helsingissä pääse mihinkään hoitopaikkaan, ympärivuorokautisen hoitopaikkaan. Ensinnäkin sen takia, että ei ole semmosen tarpeessa, ja toiseksi sen takia, et itse ei halua sellaista. Haluaa mennä kotiin. Et se ei oo ratkaisu, mut se on monesti omaisen, mä ymmärrän sen, et heil on hirveen suuri hätä siitä vanhuksesta, ja se tuntuis semmoselta helpolta tavalta, että nyt hän on siellä jonkun valvovan silmän alla eikä pysty käyttää alkoholia.

Mut sitten on myös omaisia, jotka ehkä jollain lailla kokee, että he on pakotettuja mahdollistamaan sitä alkoholinkäyttöä. Eli tää alkoholiongelmainen iäkäs ihminen painostaa siihen, että hänelle pitää nyt tuoda sitä, ja uhkailee ehkä jollain lailla. Ja se on vaikea sanoa, et minkälainen se heidän suhde, jos on vaikka lapsi ja vanhempi, niin siinähän on aika pitkä suhde takana, ja mitä kaikkee siihen liittyy. Että sen voi vaan jokainen omalla kohdalla miettiä, et jos ois omasta äidistä tai isästä kyse, et miten vaikea siinä on sitten toimia. Mut mä oon kyllä sitä mieltä, et se perhe ois hirveen tärkee saada siihen mukaan.

Sit jos on tällainen iäkäs ihminen, joka on ehkä ollu koko elämänsä alkoholiongelmainen, sellaisiakin on, ja ovat pysyneet hengissä niinkin pitkään, niin silloin valitettavasti aika usein on katkenneet ne suhteet omiin lapsiin. Että sitten he on myöskin sen takia yksin. Mut et siinäkin voi sit tavallaan motivoida, että sinulla on nyt lapsia ja lapsenlapsia ja olis vielä ehkä vuosia aikaa luoda sitä suhdetta, jos saatais tää jotenkin tää ongelma nyt hallintaan.

[musiikkia]

P: Käänteentekevää puhetta.

Haastateltava: Paljon on puhuttu ja paljon on tullu, niin ehkä mä oon osannu sitten itse tietämättä valita sieltä ne oikeet asiat, mikä on mua auttanu. Tässä mä nyt oon kuitenkin selvin päin. Se viisasten kivi loppujen lopuks löyty silleen, että mä opettelin elämään itseni kanssa. Muutamat päivät oli vaikeita. Sit se parani vähitellen, ja kolmen kuukauden jälkeen se oli jo ihan ookoo. Ja nyt menee päivä päivältä paremmin. Eihän noi rahat riittäny tietysti eläkkeellä enää. Rytmihäiriöitä tuli, ja sitten Haartmanin reissuhan siitä tuli useimmiten. Ne krapulat, jotenkin kyllästyin siihen. Et se oli niin hirveetä se olo sitten. Olinhan mä ollu noin about kolme kuukautta ilman viinaa, mutta sitten mä lopetin sen röökaamisenkin. Se ei oo mikään lakko eikä se oo lopetus, mutta sen verran mä voin AA:lta lainata, että en tänään ainakaan juo. Mut tekis mieli kiirehtii, et en mä kyl huomennakaan ota.

[musiikkia]

Maarit Ajalin: Tavallaan tosi isoja asioita pienelle työntekijälle tavallaan luoda sitä tulevaisuuden uskoo, ja ylipäätänsä sit, et jos se juominen johtuu jostain niinkin isosta asiasta ku yksinäisyydest, kaikki läheiset on kuolleet, niin mitä ihmeen vaihto-ehtoi meil on tarjota sit sille juomiselle?

Kirsi Kelhä: Niin, sepä se. Usein sitten meillä saattaa osastollakin olla, et fysioterapeutti tai joku laitosapulainen lähtee juttelemaan, et ”mitäs sä oot tehny elämässäs”, ja löytyy kaikenlaisii ihanii tarinoita, ja on ollu harrastuksia ja muita kiinnostuksen kohteita. Et jotenkin vahvistais niitä sen ihmisen omia voimavaroja, mitä kaikkea hyvää ja sellast voimaannuttavaa hänest löytyy. Jotenkin siitä kautta mä lähtisin, koska kuitenkin ei me voida olla rauhanvälittelijöitä niitten omaisten kanssa, joitten kanssa hänel on menny vaikka välit poikki. Että se täytyy lähtee siitä ihmisestä itsestään. Et meijän tehtävä on tukea ja motivoida ja ennen kaikkea mun mielest kuunnella. Se on se tärkein asia. Ja kuulla oikeesti eikä vaan näyttää siltä, että kuuntelisi.

Sofia Pietarinen: Mitä sä oot mieltä, että millä tavalla meijän pitäis vielä kehittää meidän ikääntyneiden päihdetyötä ja minkälaisia resursseja sä tarviisit sun omaan työhön, että sä onnistuisit siinä mahdollisimman hyvin?

Kirsi Kelhä: Joo, kyllä keskustelu ja se kuunteleminen on se numero yksi. Ja sitten se asenne, että se on sellanen hyväksyvä, empaattinen, koska tähän aiheeseen liittyy niin hirveän paljon häpeää. Et ei sais olla millään lailla tuomitseva. Se ei etene mihinkään siitä. Mutta varmaan semmonen, mitä nyt tekin täs teette, eli semmonen yleinen tietoisuuden lisääminen meidän yhteiskunnassa, ja mun mielest se kuuluu meille jokaiselle, kotihoidolle ja ihan vaikka siis kaupan kassalle, kelle tahansa lähimmäiselle, naapurille, olla vähän niinku huolestunu lähimmäisestä. Et semmonen yleinen kiinnostus lähimmäistä kohtaan, ja se vois mun mielest olla just tällasta tietoiskumaista niin kun tekin hienosti täs nyt teette sitä työtä ihan kaikille kansalaisille.

Mut sit mitä me voitais tehdä tehdä vaikka sotessa, niin kyllä varmaan tämmönen ryhmätoiminta olis ihan hyvä, joka olis suunnattu ikäihmisille. Mutta sit pitäs myös mun mielestä huolehtii siitä, et ne pääsee sinne. Että heidät vaikka haetaan. Et ois kuljetus niin kun ennenvanhaa oli näit päiväsairaaloita, jotka sitten lakkautettiin.  Et se pitäs mahdollistaa. Jos vaan sanotaan, että mene vaikka nettiin ja varaa aika sieltä ja täältä, niin ei ne ikäihmiset sellasta tee. Mä oon superkiitollinen meidän päihdetyöntekijöistä, jotka käy siellä säännöllisesti, ja meil on todella hyvä yhteistyö heidän kanssa, ja toivon että se jatkuu ja ehkä vielä tästä kehittyy eteenpäin. Sitten mä tietysti toivoisin, että me saatais psykologi tai psykiatrinen sairaanhoitaja sinne. Se olis tosi suuri apu. Tällä hetkellähän meillä ei ole, tai psykologit on vaan meidän palliatiivisten osastojen käytössä, ja psykiatria meillä ei myöskään ole. Että psykiatria me sit konsultoidaan lähinnä puhelimitse. Ja sitten ihan, en tiedä, mitä vois jotain mielekäst tekemist sinne osastolle myös ihmisille, et se ei oo vaan sitä tavallaan odottamista ja toipumista ja semmost lääketieteellistä hoitoa. Et sellasta virikettä myös sinne ihan sairaalamaailmaan, niin (se ois kiva) [28:40].

Maarit Ajalin: Ja se ois varmaan hyvä, et se ois vielä sillä tavalla, et se tavallaan vois jatkua vielä sitten kotiin mentäessäkin.

Kirsi Kelhä: Joo, joo.

Maarit Ajalin: Et se ei oo semmosta irrallista.

Kirsi Kelhä: Joo, kyllä.

Maarit Ajalin: Ja just toi, et meil voi olla maailman parhaat palvelut, mut niil ei tee mitään, jos ne ihmiset ei tiedä niistä ja jos ne ei pääse sinne.

Kirsi Kelhä: Mm.

Maarit Ajalin: Et se on kyl mun mielest semmonen, mihin meijän pitäis panostaa.

Sofia Pietarinen: Kyllä. Et voi olla hyvät palvelut, mutta myös se oikea-aikaisuus.

Kirsi Kelhä: Mm, juuri näin.

Sofia Pietarinen: Että oik-

Kirsi Kelhä: Mä oon vähän huolissaan myös tästä, että just kun kaikki digitalisoituu. Meil on muun muassa kotihoidos jo virtuaalikotihoitoa, virtuaalifysioterapiaa, et on paljon semmosia laitteita ja teknologiaa. Ehkä meidän sukupolvi jo sitten osaa niit käyttää, jos ei nyt tuu todella pahaa muistisairautta, mutta nykyajan iäkkäät ihmiset, niin kyllä on haasteellista varmasti heidän niitä käyttää ainakin osan.

Maarit Ajalin: Ja kyl mä jotenkin nään, et erityisesti näissä päihde- ja mielenterveysasioissa ihmiset kaipaa semmost oikeeta kasvokkaista kohtaamista. Et joku sano kerran, et ku se on sen ruudun kautta, niin siin on ikään ku aina joku semmonen tietty naamio siinä.

Kirsi Kelhä: Joo.

Maarit Ajalin: Siin välissä.

Kirsi Kelhä: Kyllä, mä oon ihan samaa mieltä, et kyl se on todella tärkeetä se, että ihminen on siinä ja kuuntelee sinua eikä ruutua. [naurahtaa]

Maarit Ajalin: Mm. Mä taas nostan mun lempilapsen, vertaistuen, esiin, eli Helsingin kaupunkikin on nyt panostanut paljon ikääntyneitten vertaistukiryhmiin. Eli sehän on tutkittu, että ikääntyneet hyötyy siit, et he on omanikäistensä ryhmässä ja tosiaan vanhana vertaistukiryhmänä. Se on aina yhtä ihanaa nähä, miten se vertaistuki kantaa jotenkin ihan eri tavalla ku et jos sä puhut vaan ammattilaisen kaa niist samoista asioist.

Kirsi Kelhä: Joo.

Maarit Ajalin: Et se, et sä huomaat, et sä et oo vaan yksin.

Kirsi Kelhä: Joo, toi on totta. Meil on myös huomattu osastolla, et jos laitetaan vaikka vähän semmosia saman ikäsiä ja olosia ihmisiä samaan huoneeseen, niin siel saattaa ihan syntyy ystävyyssuhteita ja ”hei mennäänpä yhdessä tonne kuntosalille”. Et sil on kyllä suuri voima ja merkitys.

Maarit Ajalin: Ja siitähän on ihan tutkittuu tietoo, et puolen tunnin ihan rauhallinen kävelylenkki päivässä jo alkaa nostaan sitä mielialaa, ja sit viel jos sä pääset luontoon, ihan puistoon. Keskus-

Kirsi Kelhä: Joo.

Maarit Ajalin: Keskuspuis-, tai metsään, niin se viel tehostaa sitä vaikutusta.  Ja sit mulle tuli kans mieleen, et kylhän myös ravinto vaikuttaa meijän mielialaan.

Kirsi Kelhä: Kyllä.

Maarit Ajalin: Tosi paljon. Mä oon ainakin sellanen [naurahtaa]. Sofia on huomannu, että verensokerit heittää pahasti, jos ei oo saanu ruokaa. Et voihan se joskus just, et me tarvitaan oikeesti voileipä eikä sitä huikkaa. Et meijän elimistö vaan tulkitsee ne signaalit väärin.

Kirsi Kelhä: Joo. Ja yks on musiikki.

Maarit Ajalin: Kyllä, just.

Kirsi Kelhä: Et meil on myös, siellä on tietokoneita käytössä potilaille, ja siellä monesti ne kuuntelee YouTubesta sitten jotain. Muistan kun yks potilas ei osannu oikein sitä käyttää, ja hän halus etsiä kovasti jotain kivaa musiikkia, ja mä sanoin, et tässä nyt sattumalta on tää Matti Nykänen, ja hän sano, et ”joo se on mun lemppari”. Ja me laitettiin Matti Nykänen soimaan. [naurahtaa]

[musiikkia]

Laulun sanat: Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Tuot päivään riemun joka vie mun päivään taas seuraavaan. Sä kuulut nousuun auringon ja liityt kuutamon siltaan. Sä yksin olet mulle…

Maarit Ajalin: Kiitos taas kuuntelijoille, ja kiitos, Kirsi.

Sofia Pietarinen: Joo, kiitoksia minunkin puolesta, Kirsi.

Kirsi Kelhä: Kiitos paljon.

Maarit Ajalin: Ja nyt meil oli myös paljon puhetta läheisistä, niin tästä itse asias jatketaan sitten ens jaksossa Omaishoitoliiton suunnittelija Elina Koposen kanssa.

[musiikkia]

Laulun sanat: Sä kuulut päivään jokaiseen, sä kuulut aamuun ja iltaan. Oot ensimmäinen aatoksissain, miete myös viimeinen.