Jaksossa puhumme tehokkaista tavoista asettaa rajat lapselle ja nuorelle. Kerromme, miten asettaa rajat niin, että ne toimivat eivätkä provosoi lasta yhä isompaan kiukkuun. Lisäksi me kerromme, mitä eroa on lahjonnalla ja palkitsemisella, sekä annamme vinkkejä sujuvampiin perheen yhteisiin ruokailuhetkiin.

Tallenteen  tekstivastine:

 Äiti [00:00:20]: Jani-Petteri, tule syömään nyt, ruoka on valmista! Jani-Petteri nyt on ruoka valmis, jos sinä et nyt tule syömään, niin et saa jälkkäriä! Jani-Petteri! Jos nyt et tule syömään, niin sitten ei mennä Serenaan viikonloppuna! Jani-Petteri, nyt on, nyt on tiedätkö niin, että nyt ollaan odotettu niin kauan, että et saa enää, et saa enää itse asiassa koko loppuvuonna noita laitteita käyttää, ja Serenat voit unohtaa ihan kokonaan, ja itse asiassa nyt ollaan aloitettu syömään, niin ei tarvitse tulla syömäänkään!

Jani-Petteri [00:00:57]: Mä tulisin, mulla [xxxxx 00:00:59] Äiti, mitä sinä nyt selität!

Äiti [00:01:01]: Se on, no niin. Jos on nälkä, niin se on myöhäistä nyt!

Puhuja 1 [00:01:06]: Tervetuloa kuuntelemaan Perhepuhetta -podcastia. Tänään keskustelemassa kuulijakysymyksestä olen minä, psykologi Roosa Hotasaari, ja rakas ystäväni, ja kollegani sosiaalityöntekijä Jenni Wiikla.

Puhuja 2 [00:01:20]: Tänään me puhumme tehokkaista tavoista asettaa rajat lapselle ja nuorelle. Miten asettaa rajoja niin, että ne toimivat, eivätkö provosoi lasta yhä isompaan kiukkuun. Lisäksi kerromme, mitä eroa on lahjonnalla ja palkitsemisella, sekä annamme vinkkejä sujuvampiin perheen yhteisiin ruokailuhetkiin.

Puhuja1 [00:01:39]: Ja tässä on tämä meidän kuulijakysymys: Joudun sanomaan sata kertaa seitsemänvuotiaalle lapselleni, että tule ruokapöytään. Tuntuu, että mikään uhkailu ja lahjonta ei enää toimi. Mitä teen hänen kanssaan?

Puhuja 2 [00:01:51]:  Tässä on niin kovin arkinen ja tunnistettava kysymys kuulijalla nyt, että miten saada lapsi tottelemaan vanhempaa ensimmäisellä, tai vähintäänkin kolmannella kerralla, kun vanhempi käskee tulla ruokapöytään, jotta ei tarvitsisi sitten sanoa sataa kertaa, tai ajautua uhkailemaan ja lahjomaan. Eikö niin Roosa, että tämä kuulijakysymys vie meidät lapsen tottelemattomuuden äärelle?

Puhuja1 [00:02:17]: No niinpä, minä ajattelen, että lapset on tottelemattomia, ja osittain se johtuu siitä, että lapsen arki on aika aikuisjohtoista. Että vanhemmat päättävät, mitä tehdään ja milloin tehdään, ja kuitenkin lapsen tehtävä on kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi, ja se tarkoittaa sitä, että heidän kuuluukin protestoida niitä aikuisten rajoja, ja sitten myös sitä, että heidän tavallaan kuuluukin harjoitella sitä pettymyksen sietoa. Että kaikki ei mene niin kuin he haluavat. Eli mitä minä haluan sanoa on se, että tottelemattomuus on tosi normaalia, ja samalla se on meille vanhemmille aika rasittavaa. Ja perheneuvolassa me juttelemme aika usein näistä rajojen asettamisen vaikeuksista, ja pohdimme vanhempien ja lasten kanssa, millaisia sääntöjä perheissä on, miten vanhemmat asettavat niitä rajoja lapsille.

Puhuja 2 [00:03:08]: Ja eikö niin Roosa, että tavallaan, vanhemmat aika paljon meillä puhuvat sellaisesta negatiivisesta kierteestä, mikä saattaa olla syntynyt perheeseen, että se, he eivät niin kun... Vanhemmat aika paljon komentavat, uhkailevat ja jakelevat seuraamuksia, mutta tuntuu että mikään näistä ei oikein toimi.

Puhuja1 [00:03:29]: Mmm. Ja tämmöisessä tilanteessa me usein sitten lähdemme perheneuvolassa etsimään niitä ratkaisuja siitä, että vahvistetaan myönteistä, vahvistetaan yhteyttä, ja sitten etsitään tehokkaampia tapoja asettaa niitä rajoja.

Puhuja 2 [00:03:44]: Ja rajojen asettaminen on yksi tärkeä taito vanhemmuudessa, ja me lämpimästi suosittelemme, että jos et ole vielä kuunnellut meidän podcast -jaksoa, miten vahvistaa yhteyttä lapseen, niin sitä kannattaa nyt mennä kuuntelemaan ensin, koska jotta nämä rajat toimivat, niin tarvitaan tosi paljon rakkautta, mukavia yhteisiä hetkiä, myönteistä palautetta, niitä kehuja ja myötäelämistä.

Puhuja1 [00:04:08]: Joo. Tuo on todella tärkeä pointti. Ja vielä tästä jatkan, että jotenkin meidän ajatuksemme on se, että tässä rajojen asettamisessa tavoitteena ei ole semmoinen perhearki, missä pakotetaan lapsi jotenkin mukautumaan kaikkiin vanhemman rajoihin, ja päähänpistoihin, että ei ole tarkoitus jotenkin nujertaa sen lapsen omaa tahtoa, vaan saada se lapsi, ja nuori yhteistyöhön vanhemman kanssa. Niiden rajojen avulla, muun muassa niiden rajojen avulla.

Puhuja 2 [00:04:40]: No niin, siis nämä mitä me nyt äsken tässä puhuimme vanhemmuudesta, niin en eivät ole mitään mutua, tai höttöä. Kehityspsykologisessa tutkimuksessa vastaavasta vanhemmuudesta käytetään termiä auktoritatiivinen vanhemmuus, ja sillä tarkoitetaan vanhemmuutta, jossa on sopivassa suhteessa lämpöä ja läheisyyttä, ja tukea ja rajoja.

Puhuja1 [00:05:03]: Ja laajoissa tutkimuksissa on pystytty todentamaan, että ne lapset joita on kasvatettu tällä lailla auktoritatiivisesti, niin kokevat nuoruusiässä heidän itsetuntonsa hyväksi, ja he sopeutuvat yhteiskuntaan, ovat itsenäisiä ja on hyvä koulumenestys, minkä lisäksi on myös pystytty todentamaan, että masennusoireita ja käytösongelmia on heillä vähemmän.

Puhuja 2 [00:05:33]: Olkoon tässä meidän perustelut. Perustelut, ja pitäisikö meidän sitten pureutua tähän kuulijakysymykseen vähän tarkemmin?

Puhuja1 [00:05:43]: Joo. Jenni tunnistatko sinä tämmösen tilanteen, mitä tuossa kuulijakysymyksessä kuvattiin?

Puhuja 2 [00:05:50]: Tunnistan. Siis minä olen justiin se, sanotanko näin, että minä olen justiin se huutelija, joka tuota huutelee keittiöstä lastenhuoneeseen, ja sitten tämä, tähän olen kiinnittänyt oikein huomiota, että mikä ihmejuttu se on, että aina kun minä menen vessaan, muun perheeni luota niin kun toiseen huoneeseen, vessaan yksikseni, niin silloin minulla tulee aina mieleen kaikenlaisia ohjeita ja ideoita, ja niitä minä huutelen sitten sieltä vessasta.

Puhuja1 [00:06:17]: Aivan. Niin justiin, ihanaa. Ja miten se toimii?

Puhuja 2 [00:06:19]: Se toimii todella huonosti. Se toimii lähtökohtaisesti niin, että joko minä hermostun, tai joku muu perheenjäsen hermostuu. Että se ei niin kun, tavallaan tässä justiin tullaan siihen, että viestin viejänä minullahan on se vastuu, mutta että kun ne tavallaan, jotenkin se perhearki on aika semmoista niin kun hurlumheitä, niin se pieni hetki siellä vessassa, kun on niin kun rauhallinen hetki ajatella, niin siinä se varmaan se idea sitten tulee. Että nyt muuten, nyt meidän pitääkin... Kello on jo noin paljon. Nyt pitää lähteä. Ja sitten sieltä minä alan huutelemaan, justiin se huutelija. Ai kauheaa.

Puhuja1 [00:06:50]: Joo, niinpä. Kiitos, aivan hurmaava elävä kuva syntyi teidän illasta, siitä. Ja miten tämä niin kuin... No, sinä sanoitkin tuon, että kun sinä olet viestin viejänä vastuussa siitä viestistä, että se menee perille, niin onko se nyt niin, että huutelu tavallaan liittyy tähän rajojen asettamiseen jotenkin..? Miten se liittyy tähän rajojen asettamiseen?

Puhuja 2 [00:07:14]: No minä ajattelen sitä, että vähän niin kuin tässä tämä kuulijakin, niin se tavallaan alkaa se niin kun ne, se oma ärsytyskerros nousemaan. Kun niin kun sen rajan asettaa, omasta mielestään, nyt on ruoka-aika, ja sitten sen kertoo muulla perheelle, ja sitten niin kun mitään ei tapahdu. Että se lapsi ei tulekaan sieltä huoneesta peliensä äärestä. Niin tavallaan niin kun se liittyy niin rajojen asettamiseen, että minä olen asettanut rajan, mutta se ei tunnu niin kun tuottavan yhtään mitään, ja tässä niin tunnistan siinä määrin itseni, vähän niin kun... miten sen nyt sanoisi, ei niin toimivaksi rajojen asettajaksi, kun minä sieltä vessasta huutelen.

Puhuja1 [00:07:57]: Rajojen asettaminen on vuorovaikutusta. Ja meillä vanhempana on vastuu siitä, että meidän viestimme menee perille. Ja silloin, kun me huutelemme toisesta huoneesta, niin se ei mene perille luultavasti. Ainakaan niin todennäköisesti.

Puhuja 2 [00:08:12]: Jos sinä olet sata kertaa huutanut, niin kun tässä kuulija, ja kukaan ei ole vieläkään tullut pöytään, niin se ei ole mennyt perille.

Puhuja 1 [00:08:19]: Se on meille viestinviejänä selvä merkki siitä, että ei ole mennyt perille. No, kuulostellaanko tässä kohtaa vähän, että miltä siitä lapsesta tuntuu olla siellä huoneessa. Minä olen nyt Jani-Petteri, minä pelaan, minulla on kivaa, tiedän että ruoka on tulossa jossain vaiheessa, mutta en oikeastaan tiedä, että milloin. Äiti on tehnyt sitä kaksi ja puoli tuntia siellä keittiössä, ei minulla ole mitään käsitystä, että milloin se tulee valmiiksi. Nyt tulee jotain huutelua, että hei että tule syömään. En, en minä halua tulla syömään.

Puhuja 2 [00:08:50]: Ja ehkä, tiedätkö Jani-Petterinä myös sen, että sitten kun äiti on huutanut niin kun viidennen kerran, ja kun sen äänessä on tietty kireys, niin sitten sinä tiedät, että pari kertaa vielä, ja sitten on mentävä. Sitten vasta on mentävä, sitten kun se tulee siihen ovelle, tai niin kun huutaa, niin silloin minä menen. Että onko se myös vähän näin, että perheissä niin kun, kyllä ne lapset oppivat myös kuulemaan sen, että milloin se on siis se viimeinen hetki, milloin pitää mennä.

Puhuja 1 [00:09:17]: Milloin se raja on oikeasti tullut vastaan.

Puhuja 2 [00:09:19]: Niin, ja jos kuulostellaan,  että miltä tästä vanhemmasta mahtaa tuntua, huudella sieltä toisesta huoneesta, olla laittanut sitä ruokaa, aika niin kuin stressaantuneen kuuloinen vanhempi tässä meidän insertissä, niin sehän se juuri on, että se on niin kun aika, se on  aika raivostuttavaakin, ja siinä niin kun nousee tavallaan se oma ärsytyskynnys.

Puhuja 1 [00:09:44]: Se nousee ihan varmasti, ja siinähän voi tulla aika monenlaisia ajatuksia siitä, että minä täällä raadan, ja kukaan ei arvosta sitä, mitä teen. Kukaan ei kunnioita minua, nuo haluavat tahallaan olla minulle ilkeitä, tuo lapsi tahallaan justiin aloitti jonkun uuden pelihomman, jota ei voi keskeyttää. Kaikenlaisia, aika semmoisia ankeita ajatuksia, jotka varmasti eivät tee siitä olosta yhtään kivempaa, eikä siitä äänestä yhtään vähemmän kireää.

Puhuja 2 [00:10:15]: Ja onko semmoinen yksi tunnistettava tekijä näihin ankeisiin ajatuksiin se, että niissä pyörii sanat "aina", "ei koskaan", "joka kerta", niin kun tavallaan, että tämä kela lähtee pyörimään, ja sitten käy niin, että täytyy säädellä niin kun niitä omia tunteita, tai sille olisi tilausta. Niin kun tavallaan niille omille vihantunteille. No, eikö me tähän väliin, olemme jo tarjonneet vanhemman vaikeat tunteet, miten voidaan säädellä, nyt me haluamme fokusoida siihen, miten sen rajan voisi asettaa niin kun ekonomisemmin, jotta se oma ärsytyskynnys ei pääsisi nousemaan. Ja tämän olemme oivaltaneet, että sieltä toisesta huoneesta ei kannata huudella, eli he ovat paljon niin kun, tai kannattaa testata, kannattaa testata minkälaisen tuloksen saa aikaiseksi, jos kävelee, kun on kerran huutanut, niin jo kun meinaa huutaa toisen kerran, että syömään, niin ottaakin jalat alleen, jättää hetkeksi pöydän kattamisen, kävelee Jani-Petterin huoneeseen, jos mahdollista, ottaa katsekontaktin, koskettaa olkapäähän, ja nyt tämä on se ensimmäinen steppi, eikö niin. Fyysisesti samaan tilaan, katsekontakti, näin olemme viestinviejänä huolehdittu siitä, että nyt on kaikki edellytykset että se viesti menisi perille.

Puhuja 1 [00:11:37]: Kyllä. Ja sitten sanotaan, että nyt on ruoka.

Puhuja 2 [00:11:41]: Niin.

Puhuja 1 [00:11:41]: Ja ehkä parhaimmillaan, että ihan kohta on ruoka. Siis pikkaisen ennakoiden.

Puhuja 2 [00:11:47]: Tuo oli hyvä lisäys. Voisiko vanhempi käydä vähän niin kun muistuttamassa, parin minuutin päästä, viiden minuutin tai kymmenen minuutin päästä syödään. Antaa semmoisen pienen varoituksen, että kohta, ala lopettelemaan jo sitä peliä. Vähän sellaista  myötäelämistä siinä, että kun lapsi pelaa jotain mielenkiintoista, tai leikkii jotain mielenkiintoista juttua, vähän niin kun mekin, niin meidän on vaikea ehkä niin kun siltä seisomalta lopettaa. Että on kiva saada myös semmoinen vähän heads-up, että kohta niin kun alkaa se ruokailupuoli. Mutta sitten kun me menemme sinne huoneeseen, ja sanotaan, niin mikä siinä olisi vielä tärkeää, sen katsekontaktin lisäksi? Sanoa se kohteliaasti. Tämä on niin kun se hankala paikka, kun se oma kireys on saattanut jo ehkä vähän nousta sieltä, jos on monta kertaa jo niin kun jotenkin huudellut. Mutta että mennä sinne Jani-Petterin luokse, ottaa katsekontakti, jos mahdollista, olkapää vielä, semmoinen niin kun fyysinen lämmin kosketus, ja sitten sanoa: nyt on ruoka-aika, mennään syömään.

Puhuja 1 [00:12:51]: Joo. Niinpä. Kyllä.

Puhuja 2 [00:12:52]: Ja miksi me ajattelemme, että kohteliaisuus tässä kohtaa olisi jotenkin tärkeätä?

Puhuja 1 [00:13:01]: No jos minä sitä niin kun spekuloin, niin kyllä se varmaan lisää todennäköisyyttä, että se komento, tai pyyntö, tai raja on helpompi toteuttaa, kun se on asetettu kohteliaasti ja ystävällisesti. Ja silloin me myös mallinnamme semmoista ystävällistä puhetta, että sitten, jos minä huudan lapselleni, että nyt tulet syömään, tai nyt lopeta se huutaminen, niin se on aika ristiriitainen viesti. Mitä muuta sinulla tulee mieleen?

Puhuja 2 [00:13:33]: Ei kun juu, nämä olivat minulla mielessä. Mutta halusin näköjään nyt mennä niihin vielä sen kysymyksen kautta. Mutta nämä olivat minulla mielessä. Näin minä sen ajattelen, että se äkkiä meillä niin kun, ei varmaan sillä, että kukaan vanhempi haluaisi olla mitenkään niin kun ei kohtelias omaa lastaan kohtaan, mutta tässä tavallaan se, sen tunnistaminen, että kun me olemme jo siellä, menty niin kun tavallaan, miten nyt sanoisin, niin kun omassa sietoikkunassa jo yli, niin me olemme jo niin kireän kuuloisia, että se saattaa niin kun siinä Jani-Petterissä käynnistää sellaisen niin kun aika kovan vastustuksen. Jo ihan vain se, että se viesti on, että nyt mennään syömään, jos varsinkin se tulee niin, että "minä olen sanonut sata kertaa", niin Jani-Petteri, hänen on todella vaikea totella, kun äiti tulee tai isä tulee, ja on jo raivoissaan, ja sanoo todella tiukasti. On paljon helpompi Jani-Petterin ottaa vastaan se tuota vanhemman komento, ohje siinä kohtaa, jos se tulee kohteliaasti. Mutta Roosa, tuota nyt kun olemme aika paljon jo puhuneet tästä, että miten asettaa tehokkaammin rajoja lapselle, niin me lupasimme myös puhua perheiden yhteisistä ruokahetkistä, ja miten niistä voisi tehdä mukavammat, mutta sopisiko, että jos minä summaan tähän vielä nämä vinkit kaikki, mitä me olemme tähän mennessä antaneet, vastattu kuulijakysymyksen lähettäneelle, ja sitten toisaalta me olemme tässä antaneet vinkkejä tämän meidän kuvitteellisen Jani-Petterin vanhemmalle, ja kyllä minä uskoisin, että näistä vinkeistä voisivat kaikki kuulijat jotain saada, mutta tässä olisi nyt nämä meidän tähän mennessä tulleet vinkit. Eli jos joudut sata kertaa sanomaan, eikä lapsi meinaa millään totella, niin testaa näitä keinoja: vahvista myönteistä yhteyttä lapseesi, kehuja ja kannusta lastasi, ja tee jotain mukavaa hänen kanssaan. Kun asetat rajan, tai ohjeistat lastasi, ota aina katsekontakti lapseesi, aseta rajasi selvästi, mutta kohteliaasti, anna lapselle aikaa totella ennen kuin toistat komennon, ja muistuta lasta kohta koittavasta rajasta esimerkiksi "peliaika loppuu viiden minuutin päästä". Ja jos lapsi ei toimi kuten ohjeistat häntä toimimaan, niin mene hänen luokseen, ja tehkää asia yhdessä.

Puhuja 1 [00:15:54]: Nämä ruokapöytätilanteet ovat sellaisia, mitkä ovat perheneuvolassa aika tavallinen puheenaihe, varmaan sen takia, että ne toistuvat joka päivä perheissä, ja niihin liittyy ehkä aika paljon hankaluuksia myös. Ja minä ajattelen, että se liittyy osittain ainakin siihen, että niihin liittyy myös jotenkin semmoisia ääneen sanomattomia odotuksia.

Puhuja 2 [00:16:18]: Niin, se mitä me kuulemme perheneuvolassa vanhempien kertomana, ja lastenkin kertomana, että ne ovat aika kurjia ne tilanteet. Ne ovat ihan keskivertoperheissä niin semmoisia arjen riitatilanteita, siis että missä niin kun tavallaan nämä odotukset eivät täyty, ja tunnelma jää aika hailakaksi, ruokakin ehkä jo aika hailakkaa siinä kohtaa.

Puhuja 1 [00:16:43]: Niinpä. Otetaanko Jenni pieni tämmöinen rooliharjoitus, että miltä tämä tämmöinen vanhemman jatkuva ohjailu, lapsen ohjailu näyttäytyisi aikuisten maailmassa. Että jos sinä ja minä nyt leikisti oltaisiin lounaspöydässä niin kun me usein ollaan...

Puhuja 2 [00:17:02]: Ihan oikeastikin.

Puhuja 1 [00:17:03]: Ihan oikeastikin, ja leikitään semmoista leikkiä, että miltä se näyttää aikuisten maailmassa. Lähtee, no niin: Hirmu herkullisen näköistä tämä kasvismoussakka, ja siis minä otin aika paljon tuota salaattia, mutta mitä sinulle Jenni kuuluu?

Puhuja 2 [00:17:21]: Roosa hei, huomasitko sinä, että puhuit niin kun ruoka suussa? Että minä näin, kun sinä puhuit, että miten se meni moussakka siellä sinun suussa. Pitää pitää suu kiinni kun syö, ja kun minua vähän häiritsee tässä niin kun... että nyt suu kiinni kun syödään, muistatko sinä tämän, joo no niin joo, olen kyllä, minulle kuuluu ihan hyvää, mutta siis... Hei Roosa, odota, nyt katso nyt justiin tippuu, no niin, nyt on siinä sinun valkoisella paidalla on sitä moussakkaa, joo miten se, pistä vähän lähemmäs kuule hei sitä lautasta nyt siihen jotenkin, ettei niin kun tipu jotenkin, ja onko sinulla..? Sinulla on hei väärässä kädessä sinun haarukka ja veitsi, no niin siitä se lähtee, no niin ok, huh huh, joo. No mutta että, sitten salaatti kanssa. Katsopa kun minä huomaan nyt, että sinulta on jäänyt, sinä olet ronkkinut ensinnäkin sieltä kasvismoussakasta ne kaikki kesäkurpitsat on jääneet sinulla siihen, etkö sinä tykkää kesäkurpitsasta? Kyllä pitää kaikkea ruokaa maistaa. Siitä nyt vain kuule kesäkurpitsat suuhun, se tekee sinulle terveellistä kuule, sinäkin alat siitä oikenemaan ja kasvamaan oikeaan suuntaan nyt niin hei, justiin noin, nyt sinne jäi nyt sitten... Huh huh. Tällainen lounashetki, oi oi! Ei kyllä kauheasti houkuttelisi saapumaan yhteiseen ruokapöytään päivästä toiseen, jos ajattelee niin kun lapsen näkökulmasta. Ja samallahan se on niin kauhean inhimillistä, että me vanhemmat kasvatamme lapsiamme, ja kannamme tietysti vastuuta siitä, että lapsi söisi aina riittävästä, ja maistaisi eri ruokia, ja käyttäytyisi pöydässä soveliaasti, ja vaikka tämä nyt tämä meidän, minun ja Roosan rooliharjoitus oli melkoisen karrikoitu, niin ehkä me sillä nyt kuitenkin jotenkin halusimme ilmentää sitä, että miten tämä vanhemman jatkuva ohjailu, niin miten se vaikuttaa niiden ruokatilanteiden yleiseen ilmapiiriin, ja siihen, ettei lapsesta sitten välttämättä tunnu niin kun aina kivalta tulla ruokapöytään.

Puhuja 1 [00:19:22]: Ei. Ei varmaan. Että eihän se niin kun, se vanhemman niin kun vastuu tavallaan, että voi ottaa sen pois sen vastuuviitan. Että ei tarvitse.

Puhuja 2 [00:19:33]: Niinpä. Joka hetki, niin ei tosiaan tarvitse kasvattaa. Minusta tuo on hyvä. Heitetään vastuuviitta hetkeksi pois. Niin saa tehdä. Eli kyllä lapset oppivat ruokapöytätavat ajan kanssa. Ja tekisi mieli tähän ehdottaa, että nyt kaikki kuulijat siellä, niin testatkaa, että seuraavassa ruokahetkessä, niin mitä tapahtuu, jos ei yhtään vanhempana lähdekään siihen, että ohjailisi tai ohjeistaisi lasta. Että keskittyisi vanhempana siihen, että jättäisikin kaikki ne komennot pois, niin mitä tulee tilalle? Siis, että kiinnostuisi siitä. Että voi olla, että lapsi alkaa toimia eri tavalla, voi olla että siis ruokapöytähetkessä tuleekin tilaa ihan muille jutuille, vaikka kivalle keskustelulle päivän kuulumisista, tai muista jutuista. Ja voihan olla, että lapsi vaikka tulisi huomaamatta syöneeksi siinä riittävästi, mutta että tavallaan niin kun, ehkä me tässä niin kun lähdemme siitä, tai että olisiko kuitenkin niin, että toivottavin lopputulos useimmissa perheissä niin kun hyvästä ruokatilanteesta olisi se, että kaikki perheenjäsenet haluaisivat tulla ensinnäkin siihen yhteisen pöydän ääreen, siinä olisi ihan ok tunnelma, ja jokainen söisi vähän jotain.

Puhuja 1 [00:20:52]: Niin, kyllä. Monissa perheissä se olisi semmoinen varmaan, ja me kannustamme tässä ehkä miettimään niin kun teidän oman perheenne odotuksia, ääneenlausumattomia, puolitiedostettuja, ja tekemään niistä vaikka listan.

Puhuja 2 [00:21:03]: Mmm. Hyvä idea.

Puhuja 1 [00:21:05]: Ruokapöydän säännöt. Yhdessä kaikkien perheenjäsenten kanssa. Mitä me odotamme, mitä toivomme, ja sitten miettimään aika tarkkaan, että mitkä ovat niitä välttämättömiä.

Puhuja 2 [00:21:15]: Joo. Että yrittäisi niin kun ehkä tavoitella sitä, että niitä olisi ennemminkin viisi, kun kymmenen. Koska se, että meillä on pieni määrä niitä, tavallaan niitä semmoisia, joiden haluamme toteutuvan, ja joihin olemme vanhempina myös valmiita puuttumaan. Ja ohjeistamaan lasta, ja toisaalta viemään myös loppuun asti, että se että esimerkiksi ruokapöytään tullaan, on monessa perheessä se, että yhdessä kun syöminen alkaa, niin sitten se on vanhemman tehtävä hakea lapsi sieltä, tai se nuori sieltä omasta kammiostaan. Niin niitä ei voi olla kauhean monta.

Puhuja 1 [00:21:45]: Kyllä. Ja myöskin, että jos haluaa jostain kehua, niin sitten niitä on hyvä olla aika vähän, niin sitten huomaa ne kohdat, missä lapsi tosiaan toimii niin kun on sovittu, tai toivottu.

Puhuja 2 [00:21:56]: Justiin näin...

Puhuja 1 [00:21:57]: Tai puoliso.

Puhuja 2 [00:21:58]: Niin, nimen omaan niin, että sitten kun ne menee hyvin, niin se pitäisi sanoa myös ääneen, ja se että me äsken puhuimme siitä, että olisi ne auki kirjoitetut säännöt, ja niitä olisi mahdollisimman vähän, niin tavallaan se yksi tärkeä näkökulma siinä on myös se, että me niin kun kaikissa arkisissa tilanteissa on aika paljon asioita, mitä haluamme opettaa meidän lapsillemme, ja mitä haluamme tavallaan että he niistä oppivat, vaikka nyt näistä ruokapöytätilanteista, niin on niin kun sallittua, suositeltavaa ja armollistakin vanhemmille, että me valitsemme taistelumme. Mitä me tänään odotamme. Ja tavallaan kun niissä yhteisissä pelisäännöissä moni asia alkaa sujumaan, tuntuu että se yleinen ilmapiiri alkaa enemmänkin olemaan sitä, että tilaa tulee semmoiselle rupattelulle, ja sitten sille niin kun tavallaan kehuille, niin sitten voi miettiä, että lisätäänkö me tähän jokin elementti. Onko jotain, mitä me nyt toivomme, että meidän lapset alkaisivat vaikka niin kun syömään ilman, että ne ottavat kirjat siihen, tai lehdet, tai mikä se sitten onkaan, mutta että tavallaan se, että valitaan taistelumme, niin siinä ruokapöytätilanteessa kun niissä monissa muissakin, eteistilanteessa, ja muissa.

Puhuja 1 [00:23:16]: Kyllä. Kyllä minä ajattelen, että tuo on nyt yksi niistä rajojen asettamisen ihan ydinasioista, tuo "valitse taistelusi".

Puhuja 2 [00:23:25]: Niin on. Valitse taistelusi on tehokkaamman rajojen asettamisen ydinjuttu. Samaa mieltä. Ja tässä tuota, tässä on vielä ne loput mitä me olemme tässä nyt maininneet, ne ydinjutut. Listaan ne nyt tähän: kun vanhempi tekee lapsen kanssa yhteiset kodin säännöt, niin lapsi tietää, mitä vanhempi häneltä odottaa, ja myös vanhempi tietää, milloin on tärkeätä asettaa raja ja pitää siitä kiinni. Tämä on siis toinen rajojen asettamisen ydinjuttu. Kolmas taas on, että huomaa arjessa kun lapsi tottelee, ja toimii odotusten mukaan, niin vanhempana huomaisi nämä hetket, ja tulisi kehuttua lasta ja palkittua hyvästä käytöksestä. Mikään ei vahvista lapsen ja vanhemman yhteistyötä niin hyvin, kuin se, että vanhempi huomaa ne hetket, kun yhteistyö sujuu.

Puhuja 1 [00:24:18]: Yksinkertaista ja kaunista. Ja sitten vielä viimeinen tämmöinen simppeli pikavinkki, eli sen sijaan, että koko ajan kielletään, niin olisi hyvä antaa semmoisia niin sanottuja "tee -komentoja". Eli muotoillaan komennot semmoiseen muotoon, mitä me lapselta toivomme. Eli jos minä sanon lapselle, että älä juokse, niin sitten se voi jäädä hänelle vähän hähmäseksi, että pitääkö hänen keskeyttää kokonaan ja pysähtyä, vai pitääkö hänen kävellä, vai ryömiä vai kontata. Mutta jos sanon hänelle, että kävele, niin silloin hän tietää, mitä häneltä odotan.

Puhuja 2 [00:24:56]: Ja nämä tee-komennot toimivat tietyllä tavalla myös sellaisena valitse taistelusi -meininkinä, että kun vanhempi pinnistelee kääntääkseen kiellot tee -komennoiksi, niin se automaattisesti vähentää sitä semmoista, ehkä semmoista niin kun turhaa kieltämistä.

Puhuja 1 [00:25:17]: Mmm. Semmoista yleistä "ei, ei, ei".

Puhuja 2 [00:25:20]: Niin, ja sittenhän siinä on tietysti se, että kun tulee näitä kieltoja toisen perään, niin niistä tulee sellaisia komentoketjuja, joita on lapsen ihan mahdotonta noudattaa. Sekin vielä. Mutta Roosa, mehän lupasimme vielä kertoa lahjonnan ja palkitsemisen ero. Minulla on siitä hyvä esimerkki. Eli lahjontaa on se, että lapselle antaa palkinnon ennen kuin lapsi on tehnyt toivotun asian, tyyliin saat syödä keksin nyt, mutta lupaa pysyä hiljaa koko isän puhelun ajan, tai palkitsemisessa sitten taas se palkinto tulee vasta sen jälkeen, kun lapsi on tehnyt toivotun asian, tyyliin olit koko puhelun ajan hiljaa, kiitos siitä, otetaanko keksit sen kunniaksi.

Puhuja 1 [00:26:00]: No niin.

Puhuja 2 [00:26:01]: Siinä oli jotakuinkin jonkinlaisia vinkkejä. Koko jaksollinen.

Puhuja 1 [00:26:07]: Siinä oli koko jaksollinen vinkkejä, ihan jotenkin tuntuu tässä kohtaa, että hillitön määrä, ja niin kun alussa sanottiin, niin te nappaatte täältä ne, mitkä teidän perheellenne toimivat, ja näitä on aika paljon myös sen takia, että kaikki vinkit eivät toimi kaikille. Jenni katsoo minua, että toimiihan... Kyllä nämä toimivat kaikille! Nämä ovat hyviä vinkkejä!

Puhuja 2 [00:26:36]: No ainakin, minun tekisi mieli sanoa, että ei kannata tuomita ennen kun on kokeillut.

Puhuja 1 [00:26:41]: Niin. No niin. Kuuntelit nyt Perhepuhetta -jakson rajojen asettamisesta. Tänään täällä studioissa olin minä, psykologi Roosa Hotasaari ja ihana kollegani, sosiaalityöntekijä Jenni Wiikla. Jos tykkäsit jaksosta, niin suosittele ihmeessä kaverillekin. Meidän löytää Spotifystä, Apple iTunesista, ja Helsingin kaupungin Helsinki -kanavalta. Lisäksi Instagramissa meitä voi käydä seuraamassa Hidas vanhemmuus -tilillä. Moikka.

Puhuja 2 [00:27:13]: Moi moi.